Kuva: Aftonbladet
http://www.aftonbladet.se/bokbanken/...

HÄLYÄ JA HILJAISUUTTA

Tanskalaisen Peter Hoegin uusin romaani Hiljainen tyttö alkaa olennaisesta: ”RouvaHerra on virittänyt jokaisen ihmisen tiettyyn sävellajiin ja Kasper pystyi kuulemaan sen”. Lukija pudotetaan suoraan teoksen ja sen päähenkilön maailmaan, ja kerronnan edetessä on oltava tarkkana. Miljöö ja henkilöhahmot nimittäin rakentuvat samaa tahtia laukaten etenevän juonen kanssa. Vauhdilla etenevistä tapahtumista ei oikeastaan sovi paljastaa juuri mitään, niin paljon teoksen lumo perustuu nopeille ja yllätyksellisille käänteille ja kulman takaa varoituksetta joukkoon liittyville henkiöhahmoille.

Hoegin kerronta kuitenkin pysyy tiukasti kasassa, ja ajoittain hälyisen tarinan takana on kirkas melodia. Rakenteen sommittelussa on matemaattista tarkkuutta. Kaikelle löytyy selityksensä, henkilöhahmojen teot ovat aina jotenkin yhteydessä toisiinsa ja menneisyyden ja riippuvaisuussuhteiden motivoimia. Teoksen maailma on rahanahneiden suuryhtiöiden hallitsema lähitulevaisuus. Tulevaisuuden Tanskan pilvenpiirtäjien silhuetissa on jotain samaa William Gibsonin Neurovelhon maiseman kanssa. Hoegin yhteiskunnan valtarakenteiden taustalla eivät kuitenkaan työskentele kyberhakkerit, vaan sekalainen joukko toimijoita alkaen salaisesta poliisista päätyen katolisen kirkon alaisuudessa toimivan nunnakunnan kautta velkaantuneeseen ja ulkomailla etsintäkuulutettuun sirkusklovni Kasperiin.

Dekkarimainen juoni rakentuu Kasperin ja tämän etsimän tytön, KlaraMarian ympärille. KlaraMaria on teoksen perimmäinen arvoitus, tyttö, jonka ominaissointia Kasper ei pysty kuulemaan. Värikkäästä henkilöhahmojen joukosta jonkinlaisen kiinnekohdan muodostaa myös Kasperin entinen rakastettu, arvoituksellinen Stine. Kerronnan näkökulma on pitkälti Kasperin ja sitä sävyttää hienoinen maskuliinen pohjavire. Kasper kamppailee tuon tuosta naisen olemuksen arvoituksen kanssa. Kasperin maailmassa ihmiset käyvät jatkuvaa sukupuolittuneisuuden vastavetoa, mutta ylin luoja RouvaHerra on yhtä aikaa sekä mies että nainen, yhteen sulautuneena. Kasperille olemisen aitous on hiljaisuutta, ja samoin ylin luoja on vapaa henkilöhahmoja repivistä ristiriidoista.

Hiljaista tyttöä tulee helposti lukeneeksi Lumen tajun läpi. Teoksissa on toki runsaasti samoja elementtejä. Niin Kasper kuin Lumen tajun päähenkilö Smillakin ovat ironisia, pisteliäitä, sopeutumattomia puoliksi tahallaan ja puoliksi tahattomasti. Myös Kasperin kokemien äänien ja sointujen kuvailussa on samaa matemaattista runoutta kuin Smillan ymmärryksessä jäästä. Hiljaisessa tytössä Tanskaa ei kuitenkaan katsota Lumen tajun sosiaalisia tai Naisen ja apinan sivistyksellisiä ulottuvuuksia luotaavien linssien läpi. Mukana on kuitenkin Hoegille tuttu fantastisuuden taso ja arkipäivään ulottuva taianomaisuus.

Teoksen loppuratkaisu on tavanomaisuudessaan ehkä hienoinen pettymys. Kerronnan mukana kuljetetaan kuitenkin koko ajan isoja teemoja – kannanottoja ahneuteen, vallanhaluun, uskontoon ja uskomiseen – jotka loppuratkaisun myötä nousevat entistä tärkeämmiksi tarinallisiksi elementeiksi. Hiljaisen tytön vahvuus onkin nimenomaan sen tulkinnoissa vallasta. Vasta luopuessaan halusta kontrolloida henkilöhahmot pääsevät rehellisesti lähelle toisiaan.

Peter Hoeg: Hiljainen tyttö. Tammi, 2007.

Anni Nupponen