Georg von Rosen: Oden som vandringsman; 1886

Toimittanut ja suomentanut Anni Sumari, Like 2007
Arvosana: 4/5

SKANDIJUMALAT UUSISSA LAUSEISSA

Skandinaavinen mytologia on suomalaisille vieraampaa kuin klassinen antiikin mytologia, vaikka onkin syntynyt ajallisesti ja maantieteellisesti lähempänä. Suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta skandinaaviset myytit eivät häviä klassisille myyteille jännittävyydessä sen enempää kuin kiehtovuudessakaan. Ne ovat täynnä intohimoa, ahneutta ja petollisuutta. Jumalat ovat varsin inhimillisiä olentoja, vaikka heidän edesottamuksensa usein saavatkin kosmiset mittasuhteet. Oman leimansa mytologisen maailman kiehtovuuteen tuo sen jyrkkä loppuminen ragnarökiin, maailmaloppuun, jossa myyttien tärkeimmät sankarit kohtaavat loppunsa.

Eddoista lyyriseen proosaan

Odinnin ratsu on runoilija Anni Sumarin kääntämä ja uudelleen kertoma kokoelma skandinaavisen jumaltaruston kertomuksia. Jumalkertomukset sisältyvät alun perin islantilaisiin Proosa-Eddaan ja Runo-Eddaan. Aikaisemmin suomeksi on ilmestynyt Aale Tynnin käännös Eddan jumalrunot (1982), joka sisältää ainoastaan Runo-Eddan materiaalia. Odinnin ratsu on kattavampi ja käyttää molempia lähteitä. Se kertoo tarinat niin, ettei aihepiiriin vihkiytymättömän tarvitse kamppailla niukan runomuodon ja moniselitteisten kiertoilmausten hetteikössä. Kerronta on lyyrisyydessäänkin selkokielistä. Sumari on myös asettanut kertomukset niin lähelle loogista järjestystä kuin mahdollista ja kirjoittanut lisäselityksiä kohtiin, jotka alkuperäistekstissä jäävät kryptisiksi. Nämä lisäykset ovat niin luontevia, ettei niitä huomaa tekstistä ilman vertailua alkuperäisteksteihin.

Epäpyhät jumalat

Odinnin ratsu alkaa kuvauksella maailman synnystä ja päättyy maailman loppumiseen ja uuden maailman syntyyn. Alun ja lopun väliin mahtuvat jumalien seikkailut koko kirjavuudessaan, voimassaan ja humoristisuudessaan. Jumalien toimissa sekoittuvat ylevä ja banaali. Ylijumala Odin hallitsee Valhallaa, etsii loputtomasti tietoa – ja juoksee naisten perässä. Ukkosenjumala Thorin seikkailut vievät hänet kalastamaan maailman ympäri kietoutunutta käärmettä ja morsiameksi jättiläisten luo. Machojumala joutuu pukeutumaan rakkaudenjumalattaren asuun ja matkustamaan jättiläisten maille hääjuhlaan saadakseen takaisin taianomaisen vasaransa Mjöllnirin. Jättiläiset ovat jumalten vastustajia, mutta myös yhteistyökumppaneita. Rakkauden jumalatar Freyja makaa neljän kääpiön kanssa saadakseen haltuunsa maailman kauneimman kaulakorun. Kaiken keskellä toimii Loki, viekas neuvonantaja ja auttaja, mutta myös jumalten tuhon aiheuttaja. Mytologisten kertomusten voimasta kertoo se, että tuhannen vuoden takaakin välittyy niiden kekseliäs huumori, jota sattuvat sanat vielä vauhdittavat. Humoristisuus liittyy usein seksuaaliseen kuvastoon ja viittauksiin naisseikkailuista, joihin jumalat mielellään antautuvat. Naisten puolta pitää Freyja, jonka oikeutta rakastajaan, aviomieheen tai vaikka molempiin puolustaa hänen isänsä Njördur.

Erityisen sympaattinen ei jumalista ole kukaan. Ainoa, jota kuvataan mainesanalla hyvä, on Baldur, mutta hän esiintyy ainoastaan yhdessä kertomuksessa, ja se on kertomus hänen kuolemastaan. Kuitenkin tarinoissa välittyy myös kuva jostain kauniista: rakkaudenkaipuu on paikoitellen voimakas. ”Odotin kauan Lohdutuksen vuorella, odotin päivät ja yöt. Toiveeni on tullut todeksi, näen sinun saapuvan saleihini. Sinun iloasi minä olen ikävöinyt, sinä halusit hellyyteni – nyt saamme pitää toisemme, elämme yhdessä nyt ja aina!” (Odinnin ratsu, 156)

Kiertoilmausten ja arkaaisuuden taidetta

Eddojen kieli on kenningien eli kiertoilmausten ja lisänimien värittämää. Tämä tyylikeino näkyy voimakkaasti myös Odinnin ratsussa. Lokiin viitataan esimerkiksi nimillä Byleistrin velji, Suden isä ja Taivaiden kulkija. Myös teoksen nimi on kenning: Odinnin ratsu ei tarkoita kahdeksanjalkaista Sleipnir – oritta, jonka kuva on kirjan kannessa, vaan maailmanpuuta Yggdrasilia, johon Odinn kerran keihästi itsensä uhriksi, jotta saisi haltuunsa riimujen salat. Kenningien merkitykset eivät useinkaan avaudu arkiajattelulla, vaan niiden ymmärtämiseksi on tunnettava mytologista maailmaa laajasti ja yksityiskohtaisesti. Odinnin ratsu sisältääkin runsaasti viitteitä, jotka selittävät käytettyjä nimiä tai taruja, joihin viitataan. Viittaukset hidastavat lukemista hieman, mutta ovat välttämättömiä kiertoilmausten ymmärtämiseksi. Juuri kenningien ja synonyymien käyttö tekee Odinnin ratsun tunnelmasta arkaaisen ja autenttisen oloisen.

Sumarin lyyrinen proosa tavoittaa hyvin alkuperäistekstin hengen, sen huumorin ja kritiikin moraalittomia jumalia kohtaan. Sumarin tekemät hienoiset lisäykset tarinoihin toimivat hyvin selventäessään ja tulkitessaan materiaalia, jonka sivumerkitykset saattaisivat muuten olla nykylukijan saavuttamattomissa. Kieli on oivaltavaa ja dynaamista. Loppusanoissaan Sumari myöntää tukeutumisensa Aale Tynnin aikaisempaan käännökseen, mikä onkin eräissä kohdin huomattavissa. Sumarin käännös on kuitenkin huomattavasti helpommin luettavissa kuin Tynnin ja tuo jumaltarujen hillittömän huumorin paremmin ulottuville sellaisellekin lukijalle, joka ei harrasta skandinaavisen mytologian tutkimusta.

Elina Sipponen