Kuva: Wikipedia
http://en.wikipedia.org/

Enki Bilal, Tammi 2006
Arvosana: 3/5

UNI MUUTTUU YHÄ SEKAVAMMAKSI

Tapaamme Pariisissa on Enki Bilalin Hirviö-tetralogiaksi muuntuneen Sarajevo-trilogian kolmas osa. Sekavuus terminologiassa kuvaa myös teoksen sekavasti vyyhteytyvää juonta. Ilmeisesti Bilalilla ei ole aavistustakaan mihin tähdätä, ja siksi hän lisäilee osia alun perin trilogiaksi suunnittelemaansa teossarjaan. Tapaamme Pariisissa käsittelee Niken, Leylan ja Amirin vaiheita vuonna 2026. Nämä kolme orpoa ovat vauvoina nukkuneet samassa sairaalavuoteessa Sarajevossa vuonna 1993 pommitusten aikaan. Nike on vanhin, ja hänellä on ilmiömäinen muisti. Hänen pyrkimyksenään on löytää lapsuutensa sisarukset, Jugoslavian eri kansallisuuksia edustava perheensä. Kapuloita rattaisiin heittää edelleen paha tohtori Optus Warhole, joka on Hirviön unen ja 32. joulukuuta myötä muuttunut yhä irvokkaampiin ja uskomattomampiin muotoihin. Warhole operoi ajattelunvapauden rajoittamisella ja irvokkaan ja rikollisen taiteen tekemisellä. Taiteen ja persoonallisuuden rajoja hän koettelee muun muassa omalla ruumiillaan, josta on liikkeellä monia eri versioita. Hirviöiden maailmassa ihmisellä voi olla monta ruumista, eikä hän ehkä itsekään tiedä, mikä niistä on alkuperäinen.

Bilalin piirrosjälki on ennallaan uskomattoman upeana. Kuvia voi katsoa pelkästä katsomisen ilosta, ilman pakottavaa tarvetta seurata kertomusta. Hänen jäykät ja synkät henkilönsä ovat ihanteellisen kauniita, ja monet kuvalliset ratkaisut vaikuttavat metaforisuudellaan, kuten liituviivan söheröstä ilmestyvät liikennevälineet, jotka muistuttavat muistin kätköistä ilmaantuvia kuvia. Muuten muistin teema jää teoksessa vähemmälle huomiolle kuin Hirviön unessa.

Kertomus tuntuu hajoavan kolmannessa osassaan yhä omituisempiin ja sekavampiin muotoihin niin temaattisesti kuin juonellisestikin. Mikä alkoi Hirviön unessa runollisena ja raadollisena kuvauksena rakkauden voimasta sodan ruhjomassa maailmassa, näyttää nyt jämähtäneen taiteen metafysiikalla pallotteluksi. Hyvä aihe sinänsä, mutta ei puoliksikaan niin koskettava kuin alkuperäisen teoksen taidokkaasti kiteytynyt kaipaus. Samanlaiset ongelmat vaivasivat jo trilogian toista osaa, 32. joulukuuta, jolle Tapaamme Pariisissa tuntuu pelkältä jatkeelta. Juonen päättömän hyörinän ja tematiikan hajoamisen olisi suonut kolmanteen osaan mennessä talttuvan ja tiivistyvän, mutta kerronta jatkuu toisteisena kuin saippuasarja. Kehitystä ei tapahdu, vaan päähenkilöt (ehkä Amiria lukuun ottamatta) pyristelevät Warholen verkossa kykenemättä vapautumaan. Tie tähtiin näyttää hetkeksi avautuvan, mutta mahdollisuus suljetaan miltei välittömästi. Pidemmän päälle tämä ajelehtiminen kyllästyttää, vaikka se onkin kuvattu uljaasti. Toivottavasti Bilal saa kertomuksensa kasaan sarjan päätösosassa. Muuten on todettava, että hänen olisi ollut parempi jättää piirtämättä jatko-osia Hirviön unelle. Se on kaunis sellaisenaan, keskeneräisenäkin.

Elina Sipponen