Kuva: Sunshinedna
http://www.sunshinedna.com

Arvosana: 4/5
Ilmestymisvuosi: 2007
Ohjaaja: Danny Boyle
Näyttelijät: Cillian Murphy, Chris Evans, Hiroyuki Sanada, Cliff Curtis, Michelle Yeoh
Genre: Scifi/katastrofi

KOHTI IHANAA, KAUHEAA AURINKOA

Danny Boylen uusin ohjaus Sunshine (2007) on yllättävän pienellä budjetilla tehty, mutta sitäkin vaikuttavampi scifi-elokuva. Se kertoo ajasta, jolloin aurinko on kuolemassa ja ihmiskunta sen myötä. Tuhon estämiseksi (tai viivyttämiseksi) ihmiskunta on lähettänyt aurinkoa kohti ryhmän astronautteja kera jättimäiseltä auton tupakansytyttimeltä näyttävän pommin, jolla aurinko on tarkoitus herättää henkiin. Icarus I:ksi nimetty alus kuitenkin katoaa matkallaan, joten jääkauden keskellä värjöttelevä ihmiskunta kokoaa viimeiset raakamateriaalinsa ja varustaa Icarus II:n samanlaista matkaa varten. Vaikka elokuvan lähtökohdat tuntuvat jopa maallikon kriittistä tarkastelua kestämättömiltä (puhumattakaan korniudesta, jonka katsoja kohtaa nähdessään aluksen ensi kertaa), yllättää elokuva positiivisesti. Danny Boyle ei ole sortunut armageddonmaiseen rymistelyyn, vaan keskittyy enemmän henkilöiden psyykeen.

Icarus ei ole turhan päiten valikoitunut viimeisen pelastusyrityksen nimeksi. Nimi viittaa kreikkalaiseen myyttiin, jossa Ikaros lentää liian lähelle aurinkoa, sulattaa keinosiipensä ja tuhoutuu. Myyttiä on usein tulkittu varoitukseksi liiallisesta hybriksestä: Ikaros yrittää lentää liian korkealla, liian lähelle jumalia ja tuhoutuu, koska uskoo ylittävänsä ihmisyytensä rajat. Sunshinen Icarus II on ihmiskunnan viimeinen ponnistus, viimeinen voimannäyte, jolla ottaa kohtalo omiin käsiinsä. Toisaalta auringossa on nähtävissä se lopullinen (tuho)voima, joka sekä houkuttelee Icaruksen miehistöä luokseen että on alituisesti syöksemässä sitä tuhoonsa.

Sunshine on jännittävä elokuva, parhaimmillaan hermoja raastava. Sen jännite ei kuitenkaan synny miehistön epävarmasta tulevaisuudesta, alieneista tai yllättävistä meteorisuihkuista vaan henkilöpsykologiasta, henkilöiden välisistä suhteista ja inhimillisten ratkaisujen seurauksista. Icarus II:n miehistön jäsenet ovat alojensa huippuja, mutta kuitenkin erehtyväisiä. Cillian Murphyn esittämän päähenkilön Capan tehtäväksi sysätään päätös, joka suistaa Icarus II:n reitiltään. Miehistö löytää Icarus I:n, ja Capan päätöksestä he lähtevät pelastamaan superpommia, jotta Maan pelastuminen varmistuisi. Epävarmuudet ja väsymys johtavat kuitenkin ratkaisuihin, jotka koituvat joidenkin miehistön jäsenten kuolemaksi. Miehistön keskinäinen syyttely alkaa, ja koko jalo tehtävä on menettää merkityksensä.

Mielenkiintoisinta elokuvan kehittelyssä on juuri eräänlainen auringon palvonnan muoto, joka valtaa sijansa jokaisen miehistön jäsenen mielessä. Selkeimmin tämä näkyy alusta pitäen aluksen psykologissa Searlessa, joka viettää vapaa-aikansa katsellen aurinkoa ja pyytäen toistuvasti aluksen tietokonetta pienentämään suotimia. Aurinko on Searlelle pakkomielle, ja hänen on nähtävä aina enemmän. Searle tietää auringon tuhoavan voiman, mutta kokee sen jonakin kaiken täyttävänä, kun taas pimeys on kaiken puutetta. Muissa miehistön jäsenissä sama pakkomielteisyys ilmenee unina tai puolinaisina lauseina. Aurinkohulluus synnyttää myös yhden elokuvan kauheimmista (sekä jollain groteskilla tavalla lumoavimmista) kohtauksista. Siinä eräs miehistön jäsenistä on korjaamassa aluksen ulkopintaa ja on auttamattomasti jäämässä tulisen auringon paahteeseen. Kun aurinko on hurjaa vauhtia hätyyttämässä varjoa aluksen pinnalta, ei psykologi Searle kykene kuin kyselemään kuolemansa tuota pikaa kohtaavalta, mitä tämä näkee. Aurinko on samalla painajainen ja unelma. Sitä ei voi katsoa, mutta sitä ei voi olla tavoittelemattakaan. Elokuva rakentaa vähitellen tuosta mieltä järkyttävästä voimasta maanisuuden synnyttäjän, jota pahimmillaan voi paeta vain uskontoon. Voima, jota ei voi lähestyä eikä sen läheisyydestä kaikota, on liian hirveä käsitettäväksi, joten yksi ratkaisu sen edessä on tukeutua jumaluuteen.

Elokuvan suurin heikkous löytyy Icarus I:ltä. Tehtävän pioneerialus tuo tarinaan mukaan kapteeni Pinbackerin, joka edustaa aurinkopakkomielteen huipentumaa harhaisessa uskonnollisuudessaan. Pinbacker on pakollinen elementti, joka selittää ensimmäisen aluksen epäonnistumisen sekä edustaa ääriolosuhteiden ja vaikeiden aiheiden murtamaa mieltä. Pinbackerista on kuitenkin tehty lähes yli-ihminen: voimakas ja ulkonäöltään kauhea, kuin ulkoavaruuden olento.

Ehkä virkistävintä Sunshinessa on se, että elokuvasta on vaikea löytää yhtään yksioikoisesti pahaa hahmoa. Henkilöt ovat omalla tavallaan ääriolosuhteissa vinksahtaneita, ja vaaratilanteetkin johtuvat lähinnä inhimillisistä erehdyksistä sekä tehtävään liittyvästä protokollasta 'ihmiskunta ensin'. Oman kuoleman kohtaaminen on kuitenkin väisteltävä ajatus jopa matkalla, jolta paluu on epätodennäköistä. Mikäli elokuvaa katsoessaan pystyy sivuuttamaan tietyt perusfysiikkaan liittyvät epäuskottavuudet, on katsomiskokemus varsin palkitseva psykologisessa keskittymisessään.

Anna Sipponen