Arvosana: 4/5
Ilmestymisvuosi: 2004
Genre: Toiminta

TAHALLISTA HISTORIAN VÄÄRISTELYÄ

Aloittaessani Samurai Champloon katsomisen, en tiennyt sarjasta mitään. Mietitäänpä: ”samurai” viittaa satojen vuosien takaiseen Japaniin, varmasti kunniaa painottava, historiallinen sarja. Paljon tuimia ilmeitä ja tunnelmallista musiikkia. ”Champloo”-sanaa etsin sanakirjasta, mutta en saanut vastausta. Panen jakson pyörimään ja mitä näen? Alkukuvat muistuttavat enemmän MTV:n musiikkivideota kuin perinteistä samuraitarinaa. Tunnuskappalekin on räppiä. Pilottijakson aikana leuka loksahtaa täysin ja yksi asia käy selväksi: Samurai Champloo on todella omaperäinen sarja.

Champloossa on kyse tyylistä, ja sen rinnalla juoni on sivuseikka. Vaikka sarja sijoittuu historialliseen aikakauteen, se ei todellakaan yritä olla tarkka yksityiskohdissa. Jo ensimmäisen jakson alussa eteen tulee teksti ”This story is completely fictional. Part of this story is different from actual history. So just shut up and watch!” Itse tarina käynnistyy, kun kaksi hyvin erilaista miekkamiestä kohtaavat toisensa, ja ottavat mittaa toisistaan. Jin on vanhaa ja perinteikästä koulukuntaa edustava, silmälasipäinen (!) ja hillitty samurai. Mugen sen sijaan on erikoinen ilmestys, mies, joka tuo mieleen Cowboy Bebopin Spiken raisumman version. Tarina viittaa siihen, että Mugen olisi kotoisin eteläisiltä Okinawan saarilta. Tarinan kolmas osapuoli on Fuu, tyttö, joka pelastamalla taistelupukarit pulasta saa heidät lupaamaan, että he auttavat tyttöä etsimään samuraita, joka tuoksuu auringonkukilta. Siinä juoni, loppu on silkkaa tyyliä ja hengästyttävää kerrontaa.

Da samurai, aiiight?

Samurai Champloon ohjaksissa on Shinichiro Watanabe, jonka työn jälki näkyy myös mm. Cowboy Bebopissa. Bebopilla ja Champloolla on selvästi yhteisiä piirteitä, mutta siinä missä edellinen ammensi vaikutteensa jazzista ja bluesista, Champloo nojaa hiphop-kulttuuriin. Yhdistelmä voi kuulostaa järjettömältä, ja ei voi kuin ihailla, miten hienosti sitä käytetään hyväksi. Kuten aiemmin mainitsin, sarja vääristelee surutta historiaa, ja realismi on näennäistä. Hahmoilla saattaa olla aurinkolasit, ja sarjassa on ainakin kaksi todella happotrippistä jaksoa. Itse hiphop-vaikutteet näkyvät musiikissa, leikkauksessa ja jopa jakson aiheissa. Hahmot tapaavat matkallaan mm. feodaaliversion räptähdestä ja jopa kuvaa saatetaan ”scratchata”.

Samurai Champloo on yksi kauneimmista animeista, mitä olen nähnyt, ellei jopa kaunein. Sarja ei käytä CGI:tä, tai jos käyttää, niin se on täysin huomaamatonta, kuten olla pitääkin. Animaatio on harvinaisen sulavaa ja taistelukohtaukset vauhdikkaita. Hahmosuunnittelu on värikästä, mutta hillittyä. Taustat kylpevät nekin lämpimissä väreissä, ja sarjan suosikkinäkyjä tuntuu olevan auringonlaskun punaiseksi värjäämän maiseman esittely. Viipyvästi, tyylikkään musiikin säestämänä, totta kai. Kun yöllä täysikuun valosta läpi hohtavat dôjôn valkoiset paperiseinät tahriintuvat punaiseen vereen, hiljaisuus laskeutuu ja vain tulikärpäset todistavat julmuutta. Parhaimmillaan Samurai Champloo on nimenomaan julman kaunis.

Kolme hyvin erilaista ihmistä

Hyvällä tarinalla pitää olla hyvät hahmot. Champloo nojaa käytännössä täysin pääkolmikkoon, joka on toteutettu erinomaisesti. Fuu pitää taistelupukarit toisistaan erossa ja on hieman höpsö, mutta sydämellinen ja viehättävä nuori neito. Fuussa kiinnitti huomion erityisesti elävä ääninäyttely. Fuulle äänensä lainannut näyttelijätär on tuttu Mahoromaticin päähahmon roolista. Fuun humaanius muodostaa rajun kontrastin kahden muun päähahmon aatemaailmoihin nähden, ja Champloo repii monet herkulliset herjansa ja vitsinsä tästä asetelmasta. Mugen on karkea oman tien kulkija, joka ei välitä etiikasta tai muista ihmisistä. Mugenin taistelutekniikka on sekoitus Capoeiraa ja breakdancea, ja hän selvästi improvisoi liikkeensä. Täydellisen vastakohdan Mugenille tarjoaa Jin, joka edustaa perinteistä samuraikoulukuntaa. Jin on hiljainen ja hillitty, sivistynyt samurai, jolla on selvästi ylevämpiä aatteita, vaikka hän onkin hylännyt koulukuntansa ajatukset. Jin huokuu samanaikaisesti arvokkuutta, vaatimattomuutta sekä vaiettua surua. Vaikka pidin kaikista hahmoista, erityisesti Jin teki minuun vaikutuksen. Hän on ehkäpä ihannehahmoni.

Champloota on hyvä verrata myös juonellisesti Bebopiin. Tarina etenee erittäin verkkaisesti ja suurin osa jaksoista liittyy itse pääjuoneen vain siten, että kolmikolle tapahtuu jotain heidän pitkällä matkallaan. Hahmojen taustoja raotetaan varovaisesti erilaisissa muistelukohtauksissa. Siinä missä Bebop omistautui lähes täysin kokeilulle, tekee Champloo joitakin kompromisseja, jotka voivat olla hyväkin asia. Nyt säilytetään edes näennäinen jatkuvuus. Toisaalta Bebopin juonen voidaan tulkita olleen pelkkä novellimainen kokeilu sekin. Tässä mielessä Champloo eroaa selvästi. Lisäksi Champloon asetelma mahdollistaa sekä historiallisen aikakauden että nykyajan peilaamisen. Asetelmaa myös käytetään tehokkaasti hyväksi: katsojalla on monesti päässään jollakin kummallisella tavalla loogiselta kuulostava ajatus ”olisihan se voinut olla noin”, kunnes kiusoittelevasti jakson loppuun todetaan ”just kidding”.

Kirkas helmi

Samurai Champloon musiikki on upeaa. Tunnelmalliset balladit kohtaavat rytmisen hiphopin ja perinteisen shamisen-kitaran säestämän laulun. Kun okinawalaistyylinen, surullisen pianon säestämä vanhan naisen laulama kappale soi elämästä taistelevan hahmon ajatuksien taustalla, tuijotin ruutua lasittunein silmin. Kohta teki syvän vaikutuksen ja olen siitä lähtien kappaleen nuotteja metsästänyt (vaan en vielä löytänyt). Soundtrack on todella monipuolinen ja ylittää jopa Bebopin kokonaisuutena.

Champloo on hämmentävä kokonaisuus. Se on hillityn tyylikäs, kokeileva, mutta silti teos, josta ei voi oikein pahaa sanoa. Ne jaksot, jotka ovat Champloon asteikolla heikkoja, olisivat toisessa sarjassa sen kirkkainta kärkeä. Kliseitä ei käytännössä ole, mitä nyt ensimmäisen jakson hahmojen esittely oli aika perinteinen. Sarja varsinaisesti myi itsensä läpi yhdeksännessä jaksossa, vaikka suurin osa katsojista vakuuttuu jo alkuminuuteilla. Toisella kerralla ensimmäisistäkin jaksoista alkoi löytää uusia ulottuvuuksia. Valitettavasti Japanissa sarja ei saanut ansaitsemaansa huomiota ja se joutui siirtymään kaapeli-TV:n myöhäisiltaan ja sen loppuun saattaminen näytti jopa epävarmalta. Onneksi Champloo ei jäänyt kesken. Myönnettäköön, että olisin toivonut sarjalle erilaista loppuratkaisua, mutta ei tästä voi valittaa: Samurai Champloo on selvästi suurteos, ja erittäin suositeltavaa katsomista.

Samurai Champloossa on kyse tyylistä. Sarja on paitsi visuaalisesti huikaisevan kaunis, se myös yhdistää omaperäisesti kaksi täysin vastakkaiselta kuulostavaa aihetta, samuraiajan ja hiphop-kulttuurin, saumattomasti yhteen. Jaksot ovat toinen toistaan kokeilevampia ja omaperäisempiä, huumori on terävää ja omaperäistä, hahmot loistavia. Monipuolinen ja tyylikäs soundtrack kruunaa kokemuksen. Vaikka perusastelma voi kuulostaa itsetarkoituksellisen omaperäiseltä, tarjoa se selviä vahvuuksia tarinankerrontaan: Champloo peilaa sekä nykyajan erikoisuuksia aina populaarikulttuuria myöten että historiallisia tarinoita ja ajankuvausta. Juoni etenee verkkaisesti ja usein jaksot eivät liity kuin näennäisesti siihen. Paha kieli voisi kutsua näitä täytejaksoiksi, mutta miksi? Huonoinkin jakso Champloossa vastaa monen muun sarjaan parasta kärkeä. Kun kokonaisuus on kunnossa ja aloituskin on todella iskevä, ei sarjaa voi haukkua. Samurai Champloo edustaa animen parhaimmistoa ja on erittäin suositeltava teos.

Teksti on kirjoitettu Lockheart-projektiin nimimerkillä Pun_Cala