Jacqueline kannattelee kahvikuppia. Hauras valkoinen posliini on kulunutta ja kupin reunuksilta kultaus on rapissut pois. Huone on äänetön, hän istuu ikkunan vieressä, mustat hiukset roikkuvat pöydän yllä. Hän katselee ikkunasta ulos ja näkee pihan ja kaupungin ja iltapäivän auringon, joka hohtaa puolipilvien takaa.

Melankolia, joka on varjostanut naista ajoittain alusta alkaen, on tänään erityisen voimakas. Se on kuin takki, jota hän kantaa päivästä seuraavaan, joka painaa olkapäitä, värjää harmaata silmiin ja houkuttelee pienen (mielikuvituksellisen) sadepilven lähettyville. Hän polttaa varmaankin askillisia tupakkaa päivässä; hän ei syö tarpeeksi, ja siksi hän on laiha ja kalpea.

Hänellä on vieras, kuten niin usein tällaisina vaaleina iltapäivinä. Vieraalle on tuoli pöydän toisella puolen. Jacqueline katselee yhä pihalle, jolla mustarastaat nokkivat murusia kivetykseltä. Penkillä vanhus murtaa vanhaa leipää ja sirottelee sitä ilmaan, kulmakarvat rehottavat silmien yllä kuin raskaat ruohotukot. Varmaankin juuri ne ovat vanginneet Jacquelinen huomion.
Vieras näyttää olevan kärsivällinen, sillä pitkään aikaan ei tapahdu mitään. Iltapäivä juoksee kelloissa, pölyhiukkaset leijailevat rauhallisissa virtauksissa ja muistuttavat pieniä laskuvarjoja. Lopulta Jacqueline puhuu. Hän aina lopulta puhuu. Ei ehkä ole yllättävää, että se on hän, joka aina aloittaa, täsmälleen samalla hetkellä kun sytyttää tupakan ja sytyttimen pyörä päästää ”tsup”-äänen. Sytytin on vanha hopeinen Zippo, johon on kirjailtu lehdetön puu. Hän laskee sen pöydän kulmalle, mutta ei aivan päästä siitä irti.

”Sinä olet myöhässä. Mutta se ei yllätä minua. Se ei yllätä minua lainkaan. Olet niin kiireinen nykyään, että et ehdi enää edes tapaamaan minua,” Jacqueline sanoo ja imee savuketta pitkin hengenvedoin. ”Mutta ei se mitään haittaa. Ymmärrän kyllä. Missä olet ollut viime aikoina? Arabiassa? Kamputseassa? Kerro minulle Jaavasta, ole niin kiltti.”

Hän kuuntelee, yli kolmekymmentä minuuttia, miten hänen vieraansa kertoo ihmeellisistä matkoista tuntemattomilla mailla, hukuttautuu tämän läsnäoloon, joka muuttaa naisen koko olemuksen. Vähä vähältä hänen kasvonsa kirkastuvat, silmät tuikkivat tarinan aaltojen mukaan ja hän antaa itsensä tempautua niihin. Hän polttaa yhä nopeammin ja hengittää harmaata savua noiden kapeiden huultensa lomasta yhä nopeammin, hänen vartalonsa jännittyy ja rentoutuu ja jännittyy uudelleen, kun vieraan tarina etenee ja polveilee yhä syvemmälle kohti ratkaisuaan.

Auringon asema on jo muuttunut Jacquelinen vihdoin vajotessa tuoliinsa, kuin uupuneena hurjan seikkailun rasituksista. Kun aurinko nyt valaisee hänen kasvonsa, ne ovat onnelliset ja kauniit.

”Ruoska on pelastanut sinut monesta,” hän sanoo hiljaa ja pitää tauon kuin pohtiakseen asiaa. ”Jokaisella ihmisellä taitaa olla omansa. Sinut tunnetaan ruoskastasi, eikö niin? Ilman sitä olisit vain mies muiden joukossa. Mutta sitä sinä et ole. Sinulla on ruoska. Ymmärrätkö minua? Eivät amerikkalaisetkaan muista niiden miesten nimiä, vain lentokoneen joka lentää kohti.”

Hän huokaisee uudelleen, tällä kertaa surullisemmin. ”Minäkin haluaisin oman ruoskani, kunnollisen. Tupakka ei ole mitään niin erikoista. Tiesitkö, että Kiinassa on kolmekymmentäviisi miljoonaa ihmistä, jotka polttavat tupakkaa?”

Vieras tuntuu kuitenkin jo poistuneen, sillä Jacqueline käännähtää äkisti ja katsoo minua, lähes huomaamaton nolouden vivahde silmissään. Nousin ja suljin vihkoni, sillä tuntikin alkoi olla lopussa.

Jacqueline sytytti viimeisen tupakkansa, ennen kuin otin sytyttimen häneltä pois (sitä hänellä ei ole lupa pitää ja hän tietää sen itsekin). Kun hän ojensi sen minulle, kätemme koskettivat, ja hän katsoi minua ja hymyili. Istuin viileälle tuolille pöydän toiselle puolen ja keskustelimme kaikesta mistä hänen vieraansa oli kertonut sinä päivänä. Hän puhui liikuttuneena ja aivan hieman hämmentyneenä siitä, minne vieras oli mennyt. Lopulta olimme vain hiljaa kahden ja katselimme lämmintä iltapäivän kaupunkia. Kivetyltä pihalta panssarilasin takaa vanhus oli haettu takaisin sisään, ja mustarastaatkin olivat kadonneet jäljettömiin.

Janne Räikkönen