12.2.
Tänne tullaan kuin työhaastatteluun. Asianmukaiset vaatteet ja etukäteen harjoitellut vastaukset muistissa sain paikan. Aikaisemmathan eivät huomioineet minua useiden muiden hakijoiden joukosta, en erottunut tarpeeksi ja heillä taisi olla kokemuspohjaakin eri mittakaavassa.
Työpisteeni on siis osastolla 12, toinen huone heti käskynhaltijoiden tiskin jälkeen. Provisioita ja joulubonuksia myönnetään hyväksi tunnustetun käytöksen perusteella. Sanoivat, että pitäisi tehdä tiliä menneisyyden kanssa ja antaa anteeksi kaikille itselle varsinkin.
Tiukan SSRI- ja bentsodiatsepaamikuurin jälkeen voi pikkuhiljaa tunnustellen palata ihmisleikkeihin ja kestitä vieraitakin jopa. Ilmoittakaa ystävällisesti saapumisestanne, kiitos. Suora numero ja diagnoosi ovat niitattuna toiselle puolelle.

15.2
Ette tainneetkaan varautua löydökseen? Että minähän se olen se mytty siellä värikkäässä lakanassa ja minunhan se on se suu joka lasketteli kepeästi luikuria paremmista päivistä ja rauhallisista öistä?
Niin, johan täällä oppii paremmaksi ihmistuntijaksi ja tuolta seinältä voi jokainen noutaa aamulliset naamiot, jotka saa paria pilleriä vastaan asetella silmilleen.
Samainen naamio muotoutuu aamujen syntyessä uudelleen aina samannäköisenä, mutta eri kuuloisena.
Joskus ne herättelevät hiljaa, varoen pitämästä liikaa meteliä itsestään ja yhtäkkiä havahtuu että kappas, onkin jo seuraavan asettumisen aika (naapurihuoneessa suut suppuun, painajaisille tilaa ja kädet ristiin).
Joskus ne kirkuvat kellastuneiden kaihtimien säleistä niin, että ei anneta mahdollisuuttakaan piiloutua. Silloin ei edes turvatyyny pelasta kolarilta (unen ja valveen välimuoto ei ole sallittu täällä).
“ Niin että minne matka“, ne kysyvät. Minä vastaan yleensä joko
“ Kunhan tässä käveleksin” tai
“ Tupakalle ulos on hyvä ilmakin” tai
“ Takaisin eiliseen eihän tässä ole nykyhetkeäkään mitä elää.”

27.2.
Jopas oli ylimaallinen kokemus. Tällä välin Herra piti puhetta ja muutama käskynhaltija varisteli ohjeentapaisia sille joka piteli astiaa.
Se oli niin mahtavaa että pakotettuani itseni konttaamasta sängylle ja itkemästä turhuutta kirjoitin ylistyslaulun, mutta heitin sen menemään. Liikaa iloa yhdestä ulosannista, kuulema.
Riepotuksen jälkimainingeissa, kun hengitys oli tasaantunut ja katkera haju nenästä paperinenäliinassa, Herran toimesta sain parhaimmat unet ikinä. Kuvia ei ollut, mutta senkin edestä kuvitelmaa. En herännyt edes aamulla vaikka kuinka riekkui ikkunasta ja huuteli ehdotuksiaan päivälle.
Että ei pelkästään täyttä kurjuutta. Toivoa saa ottaa sen määrän mikä 20 millilitran kiposta annetaan, toki riittää pitkälle sellaisenaan.

3.3.
Taitavat tarkastaa kuoret ja lappuset mitä ulos lähtee, jos niissä vaikka olisi salattua tietoa, jotain mitä siellä elämässä ei kenties kestettäisi.
Pelko on paha vihollinen eikä ystäväksikään siitä ole. Mitä sanapahanen tai pari voisi tehdä, pelotella käskynhaltijoilta ja Herran kaltaisilta unet vai mikä on syynä?
Niin kuin sitä nyt kukaan uskoisi mitä täältäpäin tuulee, eihän siinä unohduksen ja lamaannuksen raasteessa ole totta toinenkaan puoli saati siihen ole luottaminen (eihän kokonaisuus ole osiensa summa). Koko kuva koostuu muualta tulleiden tuliaisista tai lämpimistä käsistä jos ei muuhun rahat riittäneet.
Uusia keksintöjäkin, eilen (vai toissapäivänä, päivät on vaan jatkumoita nykyään) sain nivaskan papereita, ne täytettiin ryhmässä. Piti piirtää ja kertoa ja taustalla soi jotain kooltaan suurehkoa ja vaikuttavaa.
Oli hassunhauskaa huomata että kukaan ei ymmärtänyt toisten kertomisista mitään ja sitä tunsi itsensä Yksilöksi. Laumaeläimenä hätäännyin, mutta pelko omasta itsestään meni onneksi hyvin pian ohi.

10.3.
Unessa kiipeilin kaupungin kerrostalojen ja parkkihallien luolastoissa aamusta kankeana ja minua tympäisi ne pienet “ai-ai” ajatukset, kun hilasin ylöspäin ja välillä alaspäin.
Tunsin kaikki ne ikkunat, toisissa verhoina jätesäkki, toisissa itse ommellut marimekot, joissakin ei mitään. Niitä ei haitannut vaikka likistelin niiden ikkunalaudoilla vähän röyhkeänä arvostellen näytelmää josta minut oli kritisoitu yleisöksi.
Helpotusta, katkeruutta, arveluttavaa tyytyväisyyttä. Kai yritin tyynnytellä itseäni sillä etten voinut mennä sisään vaan jatkaisin taitelua ulkona. Selittelin etten kuulunut tuonne enkä mihinkään, minne sitten menisin?
Vaihtoehdoista todennäköisin oli kiipiä talojen latvoihin joita syystuuli rakastavasti ravisteli. Huojuinko minä seinillä vai huojuivatko talot tuulessa, ei erottanut mistä kynnet alkoi ja laasti loppui.
Kohta heräsin enkä tiennyt olinko nukahtanut katolle vai sänkyyni ja kuka siellä huomasi, että kotona oli yksi ylimääräinen. Kehnosti opettelin vuorosanat mutta muistinpas kuitenkin.

15.3.
Oli aika kaivaa esiin punainen villatakki. Käyttämättömänä siinä piilee mairea haju. Hihoissa rimpuloidessani valtautui ostamisen riemu mieleeni, se olikin tuolloin tavoittelemisen arvoista.
Pehmeä, mutta kutittava (vaatii pitkähihaisen aluspaidan) ja punainen.
En osaa sanoa oliko minulla tänään punaisen villatakin määräämä pakko vai miksi sain hypistelyjä ja silityksiä. Siksikö kun en tahtonut?
Saattaa olla, että tässä talossa tekee juuri sen mitä on kieltänyt itseltään ja keikauskakkuna kiepahtaa ylösalaisin eritoten se, mitä luulee tietävänsä.
Oppii jotain ja joskus ei, jaksaa vastata ja joskus ei. Voi rauhassa antautua kirjoitettuun osaan kunnes kyllästyy ja paljastaa olevansa muutakin kuin valmiiksi päätetty rooli.
Miten yleensä suhtaudutaan niihin, jotka sitten joskus turhautuneina turvatyynyihin ja upottaviin tuoleihin lehahtavat takaisin elämään? Oletko ajatellut miten katsot, katsotko mitenkään jos kaukaa näet merkit tai ne istuvat viereen bussissa?
Huomaako pehmenneistä käsistä ja sähköisestä tukasta mistä ne on kotoisin vai täytyykö vetää henkeä ja kysyä?
Minä ainakin kiskaisin sanat sisäänpäin enkä edes yrittänyt hymyillä.
Tasavertaista kohtelua kaikki kaipaavat. Ei katsota päin, ja jos katsotaan niin läpi, ettei osuta vahingossakaan.

26.3.
Sairaat linnut, kun tekopirteyttä pursuillen hyppelehtivät lasin takana, pyrähdys alas ylös, kieppuvat laudalla kärkkyen parasta läskinpalaa.
Kevään saapumisen voi arvata näistä laulelmista vaikka enemmän ne kuuluvat minulle katkerina muistutuksina, tunkevat uniin ja herättävät samaan tahtiin huutavan auringon kanssa.
Ärsyttää käskynhaltijat niin reippaina punaposkisina ja hyväntuulisina tepastelevat kuin pahaiset harakat pitkin poikin käytäviä hymyten ja rupatellen.
“ Mites on nukuttanut?”
“ Otahan siitä kahvia toinen kuppi.”
Jos olisin vain minä yksin, vetäisin rauhanturvaverhon lasin eteen ja pumpulia pään ympärille ja laskeutuisin häiritsemättä ketään omiin satuihini.
Mutta täälläpä se on pahasta, sanovat, täytyy harjoitella ryhmätaitoja ja tunnustaa normaali vuorokausirytmi paremmakseen.

1.4.
Jos jaksaisin, niin nyt kai olisi sopiva hetki kipuilla hieman laimeammalla teholla. Mutta voimat eivät riitä vastaväitteisiin, antaa tulla vaan. Eikä kyse ole edes kestämisestä vaan pikemminkin sietämisestä.
Luulen ja tiedänkin, että siihen turtuu ja sitten sitä jo kaipaa. Kynnys kasvaa ja siedätyshoidon tuloksena on annos annokselta riippuvaisempi möykky. Yhä pienentyvä, vähentyvä, viimein valtavaksi surkastuva ja tunnelin päässä valo ei lämmitä vaan paleltaa.
Tulee kutsumatta, nimensä tietäen. Se on annettu minulle jo silloin, kun en osannut sitä kutsua ja nimetä. Mistä tunsikin kasvoni ja lupasi ottaa kokonaan, se on sitä laatua ettei määrätty määrä helpota. Ei liikakaan.
Se asuu minussa, jokaisessa ihoriekaleessa ja jokaisessa ajatukseni piilopaikassa.
Sitä ei voi käskeä, sitä ei voi tunnustaa, siksi ne luulevat ettei sitä ole. Mutta se on todellisinta mitä minussa on. Sen tiedän oikeaksi enkä siitä päästä. Ihan vielä.

9.4.
Näen ihmiset, tai ne, jotka niitä luulevat olevansa. Lasi vääristää kuvan, piirtää auringontahran silmiini eikä kädellä varjostaminen auta. Jotkut sumenevat mutaisenharmaiksi hahmoiksi pölyävällä tiellä, toiset kirkastuvat kultaisena ja häikäisevät jalkakäytävän reunamille eksyneitä istutuksia.
Minussa potkii toivontapainen, odotus.
Jonakin päivänä saan kirjoittaa juuri tuolla penkillä, missä moni kipeäjalkainen on saanut vanhanvihreän maalin lohkeilemaan lisää.
Joku katsoo minua, juuri tästä ikkunasta, ja saa toivoa tai epätoivoa.
Olenko sumeneva vai häikäisevä, kumpaan joukkoon tuhruinen valo minut muovaa? Hämmentävää.

18.4.
Jo vain, pyörtäessään kertomansa joutuu rakentamansa seinän ahtaaseen syvennykseen. Tulin tunteneeksi mitä kaikkea lastaa omaan kuormaansa ja kuinka vähän on lastattu toisilla käsillä.
Voiko uskoa valaistumiseen ilman valoa, heräämiseen ilman aamua? Saako valittaa jos ei itse ollut vaikuttanut? Askarruttaa, mikä osanen on minun itseni ratkoma ristikko, jos mikään. Vielä enemmän se, mikä sana ei sopinut ruudukkoon.
Välillä mietin kuvittelevani kaiken tapahtuneen ja tapahtumattoman. Itseni ja ihmiset,
seinät ja jyrkänteenkin, jonka repeilevällä reunalla keräsin vauhtia.
Epäilyttävä muisto siitä kun olin hyvin, siis siten kuin kuuluisi olla.
Toinen tästä, jos olenkin nyt täydellinen vailla sitä, minkä puuttuessa on totuttu pakenemaan tämänkaltaisiin huoneisiin.
Kyseenalaistan kuulemani kertaheitolla, mutta niin hiljaa etten herätä muita. Antaa niiden levätä onnellisuuden kuvitelmassaan. Minä sentään Tiedostan.
Täytyy vahvistaa ilmeitä ja hallinnoida huomaavaisemmin askeleeni. Sen mitä annetaan tietää, määritelmäni pystyn hoitamaan myös avomaailmassa.
Synkronoikaa kellot, ovenavaus on vain muutaman nukkumattoman yön jäljessä.

Minna Kemppainen