I

Vuosisataiset seinät
sulkivat kuumuuden ulos
viileys kupli laseissa

humalluimme frizzantesta
absolutisteina ympäristöllemme
jäänsiniset silmäsi
sulattivat minut

Myöhemmin
sinä opastit minut kuin sokean
Gianicololle, pinjojen katveeseen

silloin Rooma sai kasvosi

II

Piazza del Campidogliolla
tuuli nauratti hiuksiani

keinuin kamerallesi
kuin eloon herännyt marmoriveistos

olin täynnä sinua
mieleni jokaisessa kohdassa
eivätkä varjot langenneet
Markus Aureliuksen juurella meihin

ne saapuivat yön yllättäessä

III

Via Appia
kuljetti menneisyyteen
aikaan ennen meitä

katakombien käytävät
tarinoivat
unohtuneista päivistä

ahdistunut, eksynyt
hautautunut elävältä
vieraassa maassa juurettomana

pimeydessä yksin
tartuttava itseensä, uskottava
löytääkseen pois ja takaisin

IV

Calabrian vuoristotiet
täyttivät pelkoni

ihmisten ahmiessa myöhäistä päivällistä
maassa maan tavalla
minä turrutin itseni viinillä
tunsin vain pahoinvointia

emme löytäneet toisiamme
enkä tiennyt missä itse menin

unenomaisella matkalla
olin jälleen

yksin

V

Huokausten silta
rakkauden kaupunki

harhaillessa autiota mukulakivetystä
ahdistavan elokuvan muisto seurasi
lapsuuden mustavalkoisesta maailmasta

kiire

päästävä pois
kujilta, joissa soi kuolema
vesien päältä

kaipasin rantaa
en merta jalkojen alla

VI

Valkoisessa hiekassa
tummiksi paahtuneet varpaani
meri soi menneisyyttä

pitkälle oli tultava
nähdäkseen itseensä

Atlaksen voima
siveli ehyeksi

katsoin taivaalle
kirkkaat aukot mustalla pohjalla
lähempänä kuin koskaan

Adrianmeren rannalla
kaukana kaikesta tutusta
kuului tuulessa
kotiinpaluun sävel.

Annika Keiski-Turunen