JUURI
S01 | Kansi
S02 | Pääkirjoitukset
S03 | Posti & Palaute
LUE
S04 | Essee: Saarikoski
S05 | Essee: Antichrist
S06 | Haastattelu: Yliportimo & Risi
S07 | Katsaus: Kulttuuriaitta
S08 | Näyttely: Choosing my religion

Arvostelut
S09 | Tarot-tarinat
S10 | Kansakunnan olohuone
S11 | Ponyo on the Cliff by the Sea
S12 | Laulaa susien kanssa
S13 | Veden varaan
KOE
S19 | Lyhytproosa, Salminen
S20 | Lyhytproosa, Huotari
S21 | Lyhytproosa, Janhunen
S22 | Lyhytproosa, Kemppainen
S23 | Lyriikka, Suuntamaa
S24 | Lyriikka, Keiski-Turunen
S25 | Lyriikka, Tuuliasade
S26 | Musiikki, Valley Below
S27 | Musiikki, Dwarf of Ignorance
S28 | Musiikki, L.M. Soul Project
KIRJEET
S29 | Bali
S30 | Malesia
LATVA
S31 | Satyyri II-III.09
S32 | Takakansi
KUUNTELE
1-3 Lowlife Rock'n'Roll Philosophers
4-5 L.M. Soul Project
6-7 Dwarf Of Ignorance
8-9 Valley Below

S01 - Pääkirjoitukset

  • Janne Räikkönen
  • Päätoimittaja

  • Karoliina Kantola
  • Varapäätoimittaja

  • Kuva
  • Janne Räikkönen

  • Kannen kuva
  • Elina Virtanen: "Tchernobyl"

Hiljaisuudesta

Satyyri palasi mieleeni syyskuun ensimmäisellä viikolla. Odotin tyhjällä junalaiturilla ja katselin seuraavalta raiteelta lähtevää junaa. Penkillä raiteiden takana istui vanha mies joka nojasi keppiinsä, yllään vahapintainen takki ja kasvoillaan viekas sudenilme.

Kuulutus kävi niin kuin kuulutukset suomalaisilla juna-asemilla käyvät. Kului vain hetki ja juna lähti liikkeelle. Äkkiä laiturille juoksi keski-ikäinen nainen raskaissa kantamuksissa. Hänen oli vaikea päästä eteenpäin, mutta hän puski jokaisen askeleen kovempaa ja kovempaa. Juna liikkui jo, mutta nainen ei antanut periksi. Hän alkoi huutaa, ”Hei!”, eikä tyytynyt yhteen, vaan huudahteli ”Hei!” joka toisella askeleellaan. Kun nainen oli vanhan miehen tasalla mies alkoi nauraa häpeämättömästi ja kovaan ääneen. Nainen kompasteli vielä muutaman askeleen ja pysähtyi. Puuskuttaen ja kasvot punaisina hän kääntyi miehen puoleen, joka jatkoi räkättämistä ja pyyhki kasvojaan hihaansa. Silmin nähden tuohtuneena nainen sanoi miehelle jotain, mitä en kuullut, otti mielenosoituksellisesti takkinsa helmasta kiinni ja marssi takaisin kohti asemarakennusta. Mies hiljeni ja katseli naisen perään, mutta kun tämä pääsi ovesta sisään mies alkoi uudelleen nauraa.

Tästä sattumuksesta siis mieleeni palasi Satyyri. Kesä oli välähdyksessä ohi ja Satyyrin alkukesälle tarkoitettu numero oli yhä julkaisematta. Kesän alussa toimitus oli hajonnut ympäriinsä, Karoliina asui Japanissa ja itse matkustin ristiin rastiin ympäri Suomea Amnestyn palveluksessa. Satyyri ei kuitenkaan ollut unohtunut – päinvastoin. Hiljaisuudessa kävimme läpi voimakkaan kehityksen aikaa, ja kesän monien käänteiden, keskustelujen ja mietinnän jälkeen verkkolehden tulevaisuusnäkymät alkoivat (jälleen kerran) muotoutua.

Satyyriin on tulevaisuudessa tulossa merkittäviä muutoksia, jotka toistaiseksi pysyvät myös itsellemme arvaamattomina. Ilmaisjakeluperiaatteella toimivat kulttuurilehdet ovat Suomessa yhä taloudellisesti ahtaalla, ja vaikka verkkolehtenä tilanteemme on huomattavasti suotuisampi, joudumme muokkaamaan toimintaamme myös taloudellisesta näkökulmasta katsottuna. Massiivista mainontaa tai muita vastaavia toimenpiteitä tämä ei kuitenkaan tarkoita, eivätkä Satyyrin yleisperiaatteet tule muuttumaan. Tulemme yhä julkaisemaan neljä numeroa vuodessa, mutta verkkolehden rakenteet ja julkaisuprosessi tulevat kuitenkin kokemaan muodonmuutoksen jos toisenkin. Tästä lähiaikoina lisää etusivullamme ja seuraavassa lehdessä, jonka rakennusprosessia tulee olemaan mahdollista seurata verkossa.

Myönnän, mutten pahoittele, että Satyyrin pääkirjoitus kääntyy usein ilmoitusluontoiseksi monologiksi verkkolehden tulevaisuudesta. Tämä tuntuu olevan monen muunkin lehden ensiaukeaman kirous. Onneksi tämä osuus on nyt kuitenkin ohi ja teillä on Karoliina muita päätoimituksellisia tarpeitanne varten, heti seuraavassa kappaleessa.

Janne Räikkönen
Päätoimittaja

Ghiblin museossa on taikaa

Vihreä puisto ympäröi taloa, jonka pihalla on suuri otus ja muutaman ystävällisen näköinen henkilö toivottamassa saapuvia tervetulleiksi. Sisällä talossa on eri värisiä seiniä ja monia erilaisia huoneita, joista kuuluu hentoa lasten naurua ja musiikkia.

Tokion Mitakassa sijaitseva museo alkaa jo matkalla juna-asemalta. Puistotie, Totoro-bussipysäkit ja -ohjekyltit sekä jalanjäljet opastavat vieraan oikeaan suuntaan ja saattavat sadunomaiseen tunnelmaan. Liput on pitänyt varata aiemmin, joten valtavaa väenpaljoutta tai jonotusta ei tarvitse kokea. Museossa vieras saa kokeilla pieniä vempaimia, katsella kuvia eri animeista tai kävellä animesta tutun huoneen läpi. Pyörivät piirroslehtiöt tai yksittäiset paperit ovat hauskaa katseltavaa, mutta muistuttavat myös, kuinka vaativaa ja työlästä animaation tekeminen on. Miyazakin yksittäiset taideteokset animehahmoista pysäyttävät kulkijan kuten toisenlaisessa taidemuseossa.

Liikkuvaa kuvaa saa nähdä pienessä elokuvateatterissa, jossa museon oma lyhytelokuva yhdistää Miyazakin tunnuspiirteet: jotain satumaista ja suloista, jotain outoa ja erikoista, kaunis luonto sekä päättäväinen tyttö pääosassa. Samoja tunnuspiirteitä on myös Miyazakin uudessa elokuvassa, jolle tällä hetkellä museossa on omistettu oma huone.

Toki Totoro ja toverit on tuotteistettu. Ghiblin museokauppa ei kuitenkaan herätä kovin suurta ahdistusta – joko lumoutunut olo kestää koko Mikatassa seikkailun ajan tai sitten Ghibli-tavarat vain ovat kauniita – ja ainakin yhden postikortin kanssa museosta on lähdettävä.

Matkalla takaisin Tokion vilkkaimpiin keskuksiin on helppo ymmärtää, miksi animaatio on niin suosittua Japanissa ja miksei muuallakin: keskellä suurta väenpaljoutta ja kiireistä arkea on toisinaan ihanaa sukeltaa aivan toisenlaiseen maailmaan.

Lisää sukeltamista luvassa Ponyo on the Cliff by the Sea -animessa, katso arvio sivulla 11.

Karoliina Kantola
Varapäätoimittaja

S03 - Posti & Palaute

  • Muista, että jos sanottavaa on enemmän, meidät tavoittaa myös sähköpostilla:

  • toimitus

    Päätoimittajat:

    janne.raikkonen
    karoliina.kantola

  • Kuva:
    Antti Kurko

Posti- ja palautelomake

Tällä lomakkeella voit ottaa yhteyttä Satyyrin toimitukseen. Lomake postittuu vastaavalle- ja varapäätoimittajalle. Huomaa, että voit valita viestin tyypiksi palautteen tai postin. Valitessasi postin viestisi saatetaan julkaista seuraavan Satyyrin postipalstalla.

Huom! Lomake tyhennetään automaattisesti viestin lähdettyä.

Nimi:

E-mail:

Viestin tyyppi:

Viesti:

S04 - Purkautumisen seitsemän vuodenaikaa

  • Joonas Kallonen

  • Kuva
  • Antti Kurko

Pentti Saarikosken lyhyt oppimäärä

Eräs suomalaisen lyriikan historian räiskyvimmistä hahmoista, Pentti Saarikoski, kerää vuosittain lukuisia pyhiinvaeltajia Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalle. Vaatimaton kivillä reunustettu kohouma täyttyy kynistä, runolapuista, tuopinalusista ja muusta kaipauksen hetkellä luodusta. Hautausmaan kylkeen levittäytyy viinimarjapelto. Taskunpohjataidetta taskunpohjataiteilijalle, jotkut mutisevat. Kivien välissä puut sykkivät, supistuvat ja aaltoilevat, kuten mieli, jota lyijynterään hukkunut säkeidensepittäjä on tuulettanut. Risti, seppele, muistolaatta. Jumalanäidin ikoni kontaktoidussa pelikortissa. Suuri jäähyväisnauru hahmolle, joka hajaantui sisimmässään kauan ennen raukeamista olemattomuuteen. Ikaros kaikuu yhä kulttuurin tuulissa.

Pentti Saarikoski (1939-1983) kutsui omaa elämäänsä todelliseksi suurtyökseen. Harvinaisen monipuolinen biografinen aineisto luo runoilijasta mosaiikin, jossa puhuvat ristiin roolihahmot, demonit, huudot ja kuiskaukset. Useille puhtaasti käsitteeksi jäänyt hahmo oli yhtä paljon lyyrikko kuin julkisen päiväkirjan keksijä. On paikallaan tehdä nopea valaisu Saarikosken julkisuuden ja yksityisyyden risteäviin minuuksiin.

Sota. Onko röyhkeää väittää lapsuusaikaa Saarikosken persoonan eheimmäksi? Emme voi tietää paljon muuta kuin valokuvista virnistävän veitikan sanattomat viestit. Pentti Saarikoski syntyi 2.9.1937 Laatokan rannalla. Pekka Tarkan elämäkertateoksessa* ensi askeleista on niukasti tietoa. Valokuvissa ilakoiva poikanen on huiman ironinen näky verrattuna myöhempien aikojen keltaisen lehdistön kansikuviin. Sama henkilö on kuitenkin kyseessä, varmasti fyysiseltä kuin monitulkintaisemmin henkiseltä kannalta. Varmaa tietoa ei ole siitäkään, milloin syntyi ensimmäinen kosketus kirjoitetun kielen maailmaan. Ensimmäinen omin päin käännetty sivu saattoi olla perua isä Simo Saarikoskelta, joka oli ennen perheen ja valtion velvoitteita kirjoittanut pieniä kertomuksia ja jota poika kutsui myöhemmin ’’epäonnistuneeksi boheemiksi’’. Yhä jaksetaan väittää pseudopsykologisin koristein taiteellisen innoituksen ja herkkyyden olevan kivuliaan lapsuuden hedelmää. Pentti Saarikoski eli lapsuutensa vakaassa porvariperheessä, jossa lapsien annettiin ylenkatseiden perästä seurata intohimojaan. Tämä ei tänäkään päivänä ole itsestäänselvyys, saati 50-luvun konservatiivisessa Suomessa. Saarikosken kirjallinen herätys aktualisoitui myöhemmin perheen muutettua Helsinkiin. Elämän Karjalan laulumailla katkaisi sota, joka lähetti perheen pakomatkalle ympäri Suomea ja usean kerran Ruotsiin. Samalla Saarikosken elämälle syntyi kaksi vastapoolia, itä ja länsi, joista hän elämänsä vaikeimpina aikoina etsi kiihkeästi uutta inspiraatiota ja turvaa. Hän kirjoitti 1962 runoonsa: ’’Sodasta minä en muista kuin tulipalot ne olivat hienoja.’’

Benedictus. Yllättävää Saarikosken menneisyydessä on teini-iän voimakas kristillisyys. Taiteilijamyytteihin liitetään totunnaisesti ateistinen innoitus, kuten Oscar Wildella estetiikan jumalointi tai William Blakella satanismiin vivahtava kapinallisuus. Saarikoskella uskonto oli vilpillisesti sosiaalinen tapahtuma, yhteys helsinkiläisten seurakuntanuorten kokoontumisiin. Se oli myös hänen polkunsa sivistykseen, kulttuurifilosofi Egon Friedellin ja Leo Tolstoin huomaan. Välineellisyyden takana oli kuitenkin voimakas tunne, erityisesti Jeesuksen hahmoa kohtaan. Saarikoskelle Jeesus oli täydellinen ihminen, joka piinaavana tuomarina istui hänen olkapäällään. Alkunsa sai, kenties kulttuuri-ikoni Eino Leinon vaikutuksesta, myös romanttinen taiteilijakäsitys runoilijasta Jumalan välikappaleena. Tällaisia ajatuksia hän kirjoitti päiväkirjoihinsa, jotka hän luovutti myöhemmin julkaistaviksi. Saarikoski oli nuoruudestaan ja aikuisuudessaan parantumattoman julkinen: hän ei piilottanut ajatuksiaan vaan kuulutti ne maailmalle ja odotti torikansan kääntävän päänsä. Päät kääntyivät, tosin alkukankeudella. Suurempien intohimojen korvatessa rukouksen kristinusko jäi Saarikosken elämässä hiljaiseksi kysymykseksi. Varmaa on kuitenkin sen painokas rooli hänen elämänsä ja persoonansa rakenteessa. Usko oli, Kierkegaardin sanoin, esteettistä. Kirkko oli vain yksi levotonta energiaa suunnanneista ärsykkeistä. Saarikoski matkusti Roomaan 14-vuotiaana, keksittyään päiväkirjassaan itselleen veljesnimen Frater Benedictus. Eräässä valokuvassa hänen seurassaan viihtyy benedictiläismunkki.

Humanismi. Saarikosken koulumenestys oli poikkeuksellinen. Helsingin normaalilyseossa hän oli älyllinen edelläkävijä ja sosiaalisesti kunnianhimoinen. Hän aloitti antiikin kulttuurin luentonsa Helsingin yliopistossa 17-vuotiaana. Hän ei pitänyt itseään ylisuorittajana, sillä henkilökohtainen uteliaisuus tuki opiskelua. Humanismin ajatukset olivat Saarikoskelle ominaisia, häntä eivät kiinnostaneet luonnontieteet tai yhteiskunta. Hän omaksui lopullisen ylenkatseen teknistyvään länsimaiseen kulttuuriin, erityisesti amerikkalaisuuteen, varhain. Akateemisuus oli hänelle vain ikävä kulissi. Valtaosan ajastaan hän vietti kotona tutustuen kirjallisuuden suuriin patsaisiin, esimerkiksi Kafkaan ja Dostojevskiin, jatkaen samalla päiväkirjamerkintöjään. Näiltä ajoilta on syntynyt myös valtaosa esikoiskokoelman runoudesta. Saarikoski oli sanan kevyessä merkityksessä itseoppinut. Hän rakasti tietoa mutta inhosi opetusta sekä opettajien sukupolvea. Ironisesti kreikan kielestä hullaantuneelle suomalaisen oppineiston konservatiivisuus oli pitkäaikainen murhe. Humanistiselta pohjalta syntynyt eksistentialismi kiihdytti Saarikosken halua irtautua annetuista urista ja seurata uskossa ja taiteessa omia tunteitaan. Enemmän kuin vaikutteita, hänen voi nähdä ottaneen tukea kirjallisilta esikuviltaan. Ikuinen opiskelija: kuihtuneena alkoholistinakin hän omaksui Ruotsin varhaishistorian ja myyttiperinnön melankolisella innostuksella.

Nerous. Herkälle persoonalle nerouden leima on väkivaltainen ja vaarallinen. Saarikoskelle kadehdittu myyttinen titteli soi kuihtumatonta itserakkauden mielihyvää. Usealle se on tie itsemurhaan, nopeaan tai hitaaseen. Saarikoski sai kokea tämän roolin nautinnot samoin kuin pistot toistuvasti elämänsä aikana. Tutustuttuaan Tuomas Anhavaan Saarikoski sai jalkansa oven väliin ja kirjoitti sopimuksen esikoisrunokokoelmasta Runoja (1958). Perinteisenä lyyrikkona hän sai myönteisen vastaanoton, minkä pohjalta hän alkoi rakentaa julkisuuskuvaansa ja tulevaa modernistista tyyliään. Modernismin puolelle asettuminen sinetöi lopullisesti huhun nerokkaasta nuoresta noviisista. Noviisista kehittyi mestari, johtaja, profeetta, langennut tähti, vanha haapa, unohdettu ja comeback-tähti. Tämä on tuttu keihäänlento. Saarikosken hahmo on perinteisen eurooppalaisen taiteilijakuvan heijaste: inspiraatio on palava intohimo elämään, ei teoria eikä käytäntö. Saarikosken varsinainen ura lyyrikkona on epätasainen: tuotannon sidos hänen ailahtelevaan persoonaansa, henkilökohtaiseen elämäänsä ja vaihteleviin innoituksiinsa ovat luoneet klassikoita ja julkisuuden alleviivaamia pettymyksiä. Saarikosken nerouden perusteena on pidetty erinomaista klassista pohjasivistystä yhdistettynä kielelliseen taituruuteen. Merkittävintä on mielestäni persoonallisuuden jalostaminen: runous koostuu erityisesti myöhemmässä tuotannossa puhtaasti arkipäivän havainnosta ja tunnelmista, aforistisista säkeistä. Hänen runonsa ovat parhaimmillaan katseen, kuulon ja muistin synteesejä, eläviä kokemuksia kuvien sijaan. Poliittisella 60-luvulla hänen neroutensa muuttui tyylilliseksi uudistamiseksi kokoelmassa Mitä tapahtuu todella? (1962). Saarikoski tuli tuolloin säestäneeksi, ellei vahingossa luonut, suomalaista postmodernismia. Samalla hän kytki poliittisen kunnianhimonsa lyyriseen ilmaisuun. Nerouden tuoma paine oli Saarikoskelle luonteenominaisen narsismin vastapaino. Tämä tasapainoilu pelon ja nautinnon välillä johti lopulta vararikkoon. Saarikoski joutui maapaossa myöntämään katuvansa uraansa päivälehtien otsikoissa. Julkisuuskuva oli sekoitus hänen fiktiivisiä roolihahmojaan ja mielipidepalstojen synteesejä. Samalla roolileikin ahdistus ajoi häntä jatkuvaan alkoholinkäyttöön ja pakonomaiseen julkiseen puhdistautumiseen. Sisimmältään herkän persoonan pirstaloituminen sai alkunsa julkisesta pyhityksestä.

Politiikka. Lyriikan uudistaminen ei vienyt nälkää. Saarikoski pyrki eduskuntaan kaksi kertaa elämänsä aikana, ensimmäisen kerran 1966. Hän omaksui jo uransa varhaisessa vaiheessa kommunismin taiteelliseksi ja poliittiseksi päämääräksi, osittain aikansa nuorison kapinahengessä. Saarikosken poliittisen uran motiivi on kyseenalaistettu. Toistuva mielipide koskee vallanhimoa, Saarikosken paatunutta tarvetta olla enemmän kuin sivustakatsoja, kummallisen elämän verbaalinen työstäjä. Hänen kirjallinen julkisuutensa sai mahdollisuuden laajentua poliittiseksi kapinaksi, mahdollisuus jota hän ei voinut jättää käyttämättä. Yhtä validi on runoilijan hypoteettinen mutta houkutteleva käsitys sosialismista taiteen ja kulttuurin pelastavana voimana. Hän kannatti tulevaa sosialismia, joka murtaisi kulttuurielitismin ja luokkajaon, taiteen muotoutuessa lopulta ihmisiä yhdistäväksi siteeksi. Hän itse asettui ehdolle sosialistisen taiteen prinssiksi. Julkisuudessa Saarikosken ajatuksiin alettiin suhtautua haihatteluna, jopa suuruudenhulluutena. Poliittinen messiasharha vei hänen julkisen narsisminsa äärirajoilleen. Taustalla oli taiteilijan vakaa uskomus työnsä mahdollisuuksiin, innoittajana Ateenan kansanvalta. Tämä usko piti pintansa, Saarikoski ei luopunut unelmastaan edes Neuvostoliiton vuoden 1968 toimenpiteiden jälkeen.

Dionysos. Antiikin Kreikan viinin, nautintojen ja ilon jumala muuttui Saarikosken elämän kaitsijaksi viimeistään Runot ja Hipponaksin runot(1959) kokoelman valmistuessa. Hänen elämänsä taustalla vaikuttanut rakkaus antiikkiin sai muotonsa esisokraatikko Herakleitokselle kunniaa tekevässä runoteoksessa. Samoihin aikoihin Saarikoski alkoi viihtyä kirjallisuustapahtumissa ja seurapiireissä samalla kapinoiden porvarillisia juuriaan vastaan. Saarikoski oli pohjimmiltaan ujo ja jännittynyt, mikä teki esiintymisistä kankeita ja ahdistavia kokemuksia. Alkoholisminsa alkua hän kuvasi jännitykseen juomisena, joka ryöstäytyi elämää hallitsevaksi pakkomielteeksi. Saarikosken itsetuhoisuus oli samanaikaisesti minuuden pelkoa sekä minuuden hekumaa, itsetietoista tahtoa palaa kirkkaalla liekillä. Se oli kuitenkin romanttisen käsityksen vastaisesti lietsojalleen enemmänkin rajoite kuin luovuuden sytyke. Vuonna 1958 hän oli juhlittu uusi lahjakkuus, viisi vuotta myöhemmin hän suomensi James Joycen Odysseusta Kupittaan mielisairaalassa. Ihmisten kiinnostusta aiheeseen kuvaa se, että Saarikosken alkoholismista on vaikea löytää uutta kerrottavaa. Hän joi aamiaiseksi pullon jaloviinaa, kyllä, hän poltti useita askeja päivässä, kyllä kyllä. Hän järjesti orgioita, suomensi toistuvasti siveyspannaan lentäneitä teoksia, piti kolumnia Suosikissa, villitsi nuorisoa ja vietti kaikin tavoin nykymittapuilla uskottavaa tähden elämää. Saarikoski oli julkisuuden hahmoltaan runouden ensimmäinen ja kenties viimeinen todellinen pop-ikoni. Ilon ja nautinnon virran kääntöpuolena oli hitaasti kuolemaa tekevä alkoholisti. Ulkoista karnevaalia mielenkiintoisempaa on runoilijan dokumentoima sisäinen kehitys. Saarikosken vaihtoehtoinen, vakaasti antiporvarillinen elämä oli itsetuhoista mutta samalla liikkuvaa ja avarakatseista. Viinan vuosikymmeninä runoilija tapasi ihmisiä kaikista kansanluokista, varmistui poliittisissa kannanotoissaan ja latasi runouteensa viisauden värisyttäviä henkäyksiä. Päiväkirjamerkinnät tältä ajalta ovat täynnä epätoivoa sekä kärsivän ihmisen kypsyvää elämänkatsomusta. Vuonna 1968 Saarikoski kuljetettiin Hesperian sairaalaan toipumaan vakavasta deliriumista. Hänen maksansa painoi jalkapalloksi paisuneena kivuliaasti kylkiluita vasten. Toipuessaan hän suomensi Matteuksen Evankeliumia ja viimeisteli romaaninsa Kirje Vaimolleni (1968).

Profetia. Antiikin suurten ajattelijoiden, kirjallisuuden legendojen olkapäillä Saarikoski tavoitteli samankaltaista viisauden auraa, joka jäisi myyttiperinteen sivuille. Se oli samalla osa hänen fiktiivistä rooliaan ja pyrkimystä ylittää järjellisen tiedon rajat, nähdä Herakleitoksen tapaan ’’hämärään’’. Paineen kasvaessa kotimaassa Saarikoski kohtasi ruotsalaisen lehtorin Mia Bernerin. Lukuisista runoilijan naisista Berner muodosti pitkäaikaisimman ja kestävimmän vastapelurin. Saarikoski muutti Ruotsiin 1975. Saarikosken ’’maanpakolaisuus’’ käsitti hänen elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta. Uuden ympäristön inspiroima runous on erilaista, yhä postmodernia mutta uudelta sointuvaa Saarikoskea. Hän palasi kuvastossaan myytteihin, toistaen yhä Herakleitoksen tunnelmia mutta puhutellen nyt luontoa ja pohjoismaalaista kulttuuriperintöä. Viimeiset kolme runoteosta, Tiarnia-trilogia, on levottoman runoilijan ainoa temaattisesti yhtenäinen teoskokonaisuus. Niiden ytimessä on tanssi, jota lähestytään ja josta loitotaan. Runoudessa vuorottelevat aavistukset hämärästä, ikuisuudesta, ja tämän hetken havainnot sairaan ihmisen arkipäivästä. Rappeutuminen ilmeni hänen lyriikassaan erikoisena kirkkautena, jopa toivona. Saarikoski oli nuoruusvuosistaan elätellyt ajatusta itsestään aktualisoitumista odottavana jumalana, neroutensa kasvamisesta ikuisuudeksi. Fyysinen loppuun palaminen viimein rauhoitti hänet, näytti mullistaneen hänen elämänkatsomuksensa. Hän ei enää tarvinnut julkisuutta vaan saattoi erakoitua tuntemattomana uuteen yhteiskuntaan. Viettäessään meren läheisyydessä luonnonläheistä maalaiselämää hän saavutti läheisen ihmisen kautta uudenlaisen vakauden, silti kykenemättä luopumaan itsetuhoisuudestaan. Muutaman parantumisyrityksen jälkeen Saarikoski luovutti ja joi elämänsä viimeiset kolme vuotta. Hänen elämänsä mitta tuskin yllätti sitä läheltä seuranneita. Kuoleman läheisyys saa hänen viimeiset säkeensä kaikumaan pysähtyneisyyden viisautta, profeetallisia sointuja. Ruotsin aikaa on pidetty hänen tuotantonsa loppuhuipentumana, jolle hän suunnitteli pitkää jatkumoa matkustaessaan takaisin Suomeen Heinäkuussa 1983 vieraillakseen Valamon luostarissa, entisen vaimonsa Tuula-Liina Variksen luona ja tervehtiäkseen synnyinseutuaan, Väinämöisen Karjalaa. Elokuussa pieneen metallilaattaan kaiverrettiin hänen neljäkymmentäviisi vuottaan.

Tämä kaikki on luonnostelua, satunnaisia muistiinpanoja, yleisiä totuuksia, tokaisuja. Tämä teksti on yritys, joka tunnusti alkuunsa luovuttaneensa. Tuhannen lehtileikkeen ja elämäkertasivun takana Saarikosken todellinen olemus säilyttää aineettomuutensa. Kuten hän itse sanoi, hän rakensi itsensä, fragmentti kerrallaan. Itsetuhoinen elämä sulatti fragmenttien väliset tiivisteet, haihdutti niistä hahmotonta ilmapiiriä. Saarikoskea ei voi koota, ei voi lukea irvistellen alusta loppuun tai lopusta alkuun. Hänen runouteensa ja elämäänsä tulee tarttua hetken mielijohteesta, satunnaiselta sivulta. Kahden hetken välisessä tyhjiössä poimittuna Saarikoski saa totuutensa. Säkeiden heijastavassa pinnassa lukija saavuttaa nopean välähdyksen itsestään sekä niistä persoonista, jotka saattaisivat olla. Tämä on ehtaa Saarikoskea, fiktiivistä hahmoa, josta epäonnistuin kirjoittamaan.

Taivas nöyrtyy
          ja ajattelu
ei vie mihinkään
           me olemme aina
                    eksyksissä

- Hämärän tanssit, 1983


*Lähteet: Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski 1(1996, Otava) Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski 2 (1998, Otava) Pentti Saarikoski: Nuoruuden päiväkirjat (1984, Otava) Pekka Tarkka: Juomarin päiväkirjat (1999, Otava) Pentti Saarikoski: Runot (2004, Otava) Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994, WSOY)

S05 - Antichrist, in nomine matri

  • Joonas Kallonen
  • Kuva: Zentropa

Antichrist, in nomine matri

Lehtometsän happi painaa kuvan keskiössä kävelevän naisen raajoja, hidastaen askelen muistuttamaan merenpohjassa kävelyä. Luonto elää hitaassa kohtauksessa elottomasti, se muuttuu heijastavaksi pinnaksi kaikelle mitä sen sisälle uppoutunut ajattelee ja tuntee. Purossa peilikuva, kallion onkaloista palautuu ääni. Valkoisessa hameessa astuva nainen elää pimeän tiheikön keskellä aavemaisen uhkaavana, samalla kutsuvana kuin on ihmisääni toivottomasti eksyneelle. Luonnon edustama kaaos on saatanallinen kauneus, jossa puu nousee suorana vain taipuakseen näkökentän reunalla kumaraan. Äänettömässä luonnossa harhaileminen on uhkapeliä, jossa täytyy ottaa riski hohtavan olennon suhteen: kirkkaus on pelastus pimeydeltä, kristus tai vaihtoehtoisesti pimeyden silmä, antikristus.

Lars von Trierin uusin, parjauksen ja pahennuksen kautta ennätysvauhtia kulttiasemaan nostettu elokuva Antichrist on vaikea elokuva, ilmeisesti vaikeampi kuin edes paatunein filmikuluttaja voisi hyväksyä. Tästä huolimatta se on tapaus, jonka luonne herättää katsojansa ensimmäisessä kivun vaihteessa kyseenalaistuksia. Onko Antichrist ’’tekotaiteellisen paskan’’ viimeinen, huopatussilla rustattu hajuviiva vai vuosikymmenen paras elokuva? Kädestä suuhun elävien arvostelijoiden ja saarnaavien kulttuuri-ihmisten ristitulesta astun sivummalle, sillä kaikki tämä on väsyttävää ja elokuvan kannalta merkityksetöntä suunpieksäntää. Irrallaan taustoistaan filmikuluttajan on huomattava impotenssinsa Antichristin suhteen juurikin siksi että elokuva ei ole käsin tartuttava, kulutettava tuote. Sitä ei voi pyöritellä käsissään kuin rubikin kuutiota, kiillottaa nenäliinalla ja heijastella tahroja. Elokuva ei ole zodiakkikoodi niin kuin se on elettävä todellisuus, filmikelaan pakattuna.

Antichrist on valitettavasti ilmiö, jonka kantaolemus on populistinen: skandaali on lihan ja veren intohimolla juokseva myyntitapahtuma vailla vertaa. Vaatimattomuus, nöyrä hiljaiselo Itä-Suomen laulumailla ei ole se julkisuuden vakiohattu, jota Trier on hakenut elämällään ja työllään. Kaiken mitä tapahtuu on tapahduttava uuden maailmankaikkeuden elonrääkäisyllä, ohjaajan on yli-ihmisen ylevyydessä puhuttava kuin uuden todellisuuden rähjäävä profeetta. Yleisö käänsi tällaiselle julkisuudelle selkänsä jo William Blaken Englannissa ja aivan erityisesti meidän aikanamme. Ohjaajaa kohti on syljeskelty, elokuvaa boikotoitu, Cannesin elokuvafestivaaleilla ihmiset osoittivat avoimesti vihaansa kävelemällä ulos ja päästelemällä alkukantaisia vihantäytteisiä huudahduksia. Huutelijat tuskin ymmärsivät kuinka lähelle elokuvan olemuksen ydintä he taantuivat käytöksellään. Lars von Trier varmasti myhäilee itsekseen, olettaen että hän enää pitää itseään minkäänlaisessa kosketuksessa vapaaksi päästämäänsä ilmiöön. Klassinen taiteilija tarvitsee maniaa sekä punaisen viitan, joka hohtaa vallankumouksen julistuksena kilometrien päähän. Elokuvan ei tarvitse tästä välittää.

Antichrist on lahjakas lapsi, jolle ei sopisi kuunnella sokeiden vanhempiensa riitelyä, onko tuossa nyt tyttö vai poika ja mitä se soittaa, rumpuja vai selloa? Antichrist ei ole taideteos, jonka täytyisi millään tasolla riippua taustallaan kiskottavista langoista. Pyrin ennen lipunostoa muuttamaan langat näkymättömiksi ja houkuttelemaan elokuvaa mukaani tästä amfiteatterin pyörityksestä sellaiseen olotilaan, jossa sen sisälle on mahdollista nähdä kuin kirkkaan pinnan läpi. Onnistuin, ja lähes kadun moukanrohkeutta. Antichrist on kammottava elokuva, suorastaan hyvän ja huonon tuolla puolen. ’’Tämä on ainoa todellinen kauhuelokuva’’, eräs arvostelija totesi osuvasti.

Kärsimyksen jalostavuudesta

Elokuvan tarinassa nimettömät mies ja vaimo menettävät lapsensa tavalla, jonka seurauksena naisen syyllisyys kasvaa surua suuremmaksi kuiluksi. Vahingollisen itsevarma psykiatrimies vaatii vaimoaan kohtaamaan pelkonsa metsän keskellä odottavassa Edenissä, entisen perheen lomamökillä johon naisen suurimmat pelot tuntemattomista syistä kiteytyvät. Metsän todellisuus on heijastava pinta, joka sekoittaa tulokkaiden painajaiset, himot ja totuudet kohtalokkaalla tavalla. Uskot ja estot karisevat kuin männyn neulaset. Vertauskuvallisesti pariskunnan eksistentialistinen trippi kulkee kohti ihmisyyden kantaolemusta, eläimellisyyttä. Uusi uskonteesi kuuluu: luonto on Saatanan kirkko.

Elokuvan nimi juurtuu itse paholaisen jälkikasvun lisäksi vastakristusten käsitteeseen, vääriin profeettoihin, joiden työ edustaa pakanuutta, harhaoppeja ja ääripäässään rehellisesti satanismia. Katsoja kavahtaa helposti tabulta kalskahtavaa sanaa käsittämättä minkälaisen väestötilastollisen siivun oletettavien antikristusten joukko valtaa meidän aikanamme. Eikö osakesalkun omistaja, joka kouluttaa poikaansa palvomaan suhdanteita, toimi antikristuksen maneerein? Onko tämä liioittelua, tai vaihtoehtoisesti milloin se viimeksi ei ole ollut? Antikristus sanana muistuttaa asetta, jolla tähdätty elämänkatsomus tai usko voidaan ampua säälimättömästi alas vääränä tai suorastaan tuhoisana. Friedrich Nietzsche kuvasi käsitteellä vasta-kristittyä, joka on vapautunut mädäntyneen valtauskonnon sidonnaisuudesta yli-ihmisen moraaliseen vapauteen. Hän osasi vihaisena ajattelijana häpäistä kristinuskon yhdellä sanan laukauksella. Trier tekee saman tiedon puulle.

’’Kaaos hallitsee’’, murahtaa elokuvassa omia sisuksiaan nakertava kettu. Elokuva on tulkinnallisuudeltaan kaikkiin ilmansuuntiin levittäytyvä ja muodoton, etsiville erilaisten merkitysten aarreaitta. Omassa kokemuksessani ainoa varmuus on ketun kahden sanan profetiassa, jota elokuva toteuttaa purkamalla kerros kerrokselta ihmisen järkeä kohti todellisuuden hallitsemattomuutta, hulluutta. Luonto esittäytyy täydellisen vaistonvaraisuuden kohtuna, jonka välittämisessä Trier käyttää yhä teologisempia viittauksia. Temaattinen suunta osoittaa kohti myyttistä alkutilaa, jossa ennen tiedon puusta haukkaamista ihminen, luonto, mies ja nainen olivat samaa elävää organismia. Antichristin kuva paratiisista on lehtometsän pimeys, jossa päähenkilöt harrastavat seksiä puun juurten välissä, vuosisatojen naistenmurhien uhrien keskellä. Lapsen kuoleman herättämä syyllisyys kasvaa metaforaksi naisen ihmiskunnalle langettamasta menetyksestä, naisesta suurena pahana. Aviomies toteaa ajatuksen hulluksi. Samalla luonto kuiskii kielellään totuutta, joka ei ole symboliikan ryteikkö vaan kirkas ääni.

Painajaiset ja karmivat väkivallanteot koettelevat paatuneintakin nykykatsojaa myyttisellä vetoavuudellaan. Nyt emme tarkastele teinikauhuelokuvien viihdeteurastusta tai pornografista väkivaltaa, jotka olemassaolollaan enteilevät nykyihmisen kiihtyvää tunnerappiota. Väkivalta valitsee ruumiinosansa kantamyyttien mukaan, ihmisen herkimmiltä alueilta, suoraan elämän syntysijoilta. Kastroiminen on paljon enemmän kuin vain inhottava ajatus, kyseessä on inhimillisen olemassaolon ytimeen tunkeutuminen. Kun väkivalta pureutuu pinnallisen silpomisen tuolle puolen, lihasta ihmisyyteen, se muuttuu henkiseksi. Tämä kahden maailman rajankäynti tekee Antichristista vihlovan kokemuksen. Tässä suhteessa Antichrist on elokuvana poikkeuksellinen, huomattavan lähellä kirjallisuuden ajoittain kyseenalaista vaikutusvoimaa. Sen maailmaan uppoutuminen edellyttää katsojalta huojumatonta keskittymistä ja eläytymiskykyä, jonka elokuva palkitsee pehmustamattomalla henkisellä murjonnalla. Katsoja, joka yrittää tulkintoineen väkisin saada elokuvasta älyllistä niskalenkkiä, säästyy suurimmilta murtumilta. Samalla hän menettää paljon kivun arvoista.

Omistuskirjoitus elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskille on suuntaa antava sinetti Trierin uusimmassa. Antichristin väkivallan ja hiljaisuuden eteerisessä kauneudessa on paljon samaa kuin idän ohjaajajättiläisen parhaissa töissä. Se näyttää kesän elokuvatarjonnan rinnalla hölmöltä ja käsittämättömältä, juuri siksi huomioimisen arvoiselta. Antichrist kuuluu ilmiöihin, joiden käsittelyyn vaaditaan tiettyä mielenlaatua. Elokuvaa ei saa purettua kuin koodia, mistä tuloksena käteen jää vain kasa multaa. Elokuva on osattava elää ja sen jälkeen päästettävä menemään, kuin linja-auton ikkunasta vilahtava vuorimaisema. Se pieni ihmisryhmä, joka vielä rehellisesti lukee runoutta, hallitsee tämän taidon. Antichrist on tämän vuosikymmenen lopulle sopiva tilinpäätös, julma selonteko ihmisen tulo- ja menosuunnasta. Se saapuu varkain, tekee temppunsa ja on kuin ei olisi ollutkaan.

S06 - Haastattelu: Leena Yliportimo & Luiz Risi

Sydän näytille

Satyyri haastatteli mielenkiintoista taideprojektiaan Heart On Stage työstävää parivaljakkoa Leena Yliportimo & Luiz Risi.

Kertokaa hieman projektista, mitä se käsittelee?

Leena & Luiz: Heart On Stage on pop art/surrealistinen taideprojekti, jossa runous ja kuvitus yhdistyvät toisiinsa. Kuvitus ei vain toista runoa tai toisinpäin, vaan molemmat kertovat tarinaa omalla tavallaan. Näin tarinaan tulee enemmän syvyyttä ja katsoja/lukija saa siitä enemmän irti. Ainakin näin toivomme. Myös monikulttuurisuus tuo taideyhteistyöhömme oman leimansa, olemmehan me kotoisin hyvin erilaisista maista, Suomesta (Leena) ja Brasiliasta (Luiz). Tällä hetkellä asumme Amsterdamissa.

Heart On Stagen ensimmäinen tuotos on taidekirja, mutta konseptia on ajan myötä tarkoitus laajentaa myös erilaisiksi design-tuotteiksi, kuten tauluiksi, vaatteiksi jne. Aika näyttää mitä kaikkea projekti tuo tulleessaan.

Mistä projekti sai alkunsa?

Leena & Luiz: Projekti sai alkunsa siitä, että Leenalla oli iso nippu runoja pöytälaatikossa ja mietimme, että mitä niillä voisi tehdä. Aloimme ideoida taidekirjaa. Valitsimme ensin 400 runosta 140 ja niistä lopulta 60 kirjaa varten, ja laitoimme ne järjestykseen niin, että kirjaan tulee myös juoni. Tämän jälkeen aloimme miettimään visuaalista toteutusta, miten saisimme kirjasta mahdollisimman viihdyttävän. Teknisen toteutuksen suunnittelu otti myös oman aikansa.

Koska halusimme saada projektille tukea, päätimme tehdä sen ympärille jo varhaisessa vaiheessa sosiaalisen mediakampanjan. Meillä on ryhmä facebookissa, johon kaikki kirjasta pitävät voivat liittyä. Lisäksi meillä on kirjalle oma twitter-tili sekä blogi, joiden kautta voi seurata kirjan etenemistä. Se, että saamme palautetta kirjasta jo sen valmistusvaiheessa on todella inspiroivaa. Yllätykseksemme jo näin alkuvaiheessa ihmiset eri puolilta maailmaa ovat osoittaneet kirjaa kohtaan kiinnostusta ja olemme saaneet paljon positiivista palautetta.

Mikä on ollut haastavinta projektin kuluessa?

Leena & Luiz: Tuntuu, että jokainen vaihe on omalla tavallaan haastava. Runojen valitseminen ja järjestykseen laittaminen oli todella vaikeaa. Kuvitustekniikkaakin tuli mietiskeltyä aika kauan. Kuvaideoiden luominen on myös erittäin vaativa vaihe aina jokaisen aukeaman tekoa aloitettaessa. Mietimme niitä yhdessä kunnes pääsemme tyydyttävään lopputulokseen. Välillä on myös tuottaa vaikeuksia löytää tarpeeksi aikaa kirjan edistämiseen, koska teemme sitä muun työn ohessa.

Entä mikä on ollut hauskinta?

Leena & Luiz: Hauskinta tähän mennessä on ollut koko projektin lanseeraaminen internettiin. Ja kuvaideoiden miettiminen sekä aina uuden aukeaman valmistuminen ja julkaisu. On vaikea nimetä yhtä hauskinta asiaa, paras vaihe on vielä varmaankin edessä, eli kirjan valmistuminen ja julkaisu.

Miten yhteistyö on sujunut tämänkaltaisessa yhteistyöprojektissa?

Olemme tehneet yhdessä töitä myös mainosalalla, joten sinällään se ei ollut meille mitään uutta. Kirjan teko etenee yllättävänkin kivuttomasti, meillä on hyvin samanlainen visio koko projektin suhteen. Noin yleensäkin taidetta ajatellen meillä on hyvin samanlainen maku.

Projekti on vielä keskeneräinen. Mitkä ovat suunnitelmat jatkoa varten?

Leena & Luiz: Toivomme, että ensi syksynä saisimme kirjan julkaistuksi. Sitä ennen teemme sitä aukeama aukeamalta, mutta mietimme myös konseptin laajentamista ja suunnittelemme muita tuotteita. Myös projektin ja konseptin ympärillä on mahdollista tehdä paljon on erilaisia asioita. Esimerkiksi keväällä olisi kiva järjestää jo olemassa olevista aukeamista näyttely. Jokainen aukeamahan toimii myös itsenäisenä taideteoksena.

Jos saisitte mitä tahansa, mitä haluaisitte tulevaisuudelta?

Leena & Luiz: Haluamme saada kirjan julkaistuksi ja mahdollisuuden toteuttaa myös muita tuotteita.

S07 - Katsaus: Kulttuuriaitta

  • Outi Paananen
  • Kuva: Antti Kurko

Kulttuuriaitta - Osa suurempaa organisaatiota

Lasten ja nuorten kulttuurikeskus Kulttuuriaitassa ammattitaiteilijat järjestävät lapsille, nuorille ja perheille kursseja sekä tapahtumia. Kulttuuriaita on kuin sateenvarjo, joissa tutustutaan kulttuurin eri muotoihin. Lisäksi Kulttuuriaitta järjestää taidekasvatuksen täydennyskoulutusta etenkin päiväkotien ja koulujen opettajille ja ohjaajille.

Kulttuuriaidan tavoitteena on kehittää lasten ja nuorten kulttuuripalveluja sekä edistää heidän omaehtoista taiteen tekemistä ja vastaanottamista. Kulttuuriaita tahtoo kasvaa laajaksi ja monipuoliseksi organisaatioksi.

Kulttuuriaitta on jo kolmatta vuotta mukana kansallisessa Taikalamppu-verkostossa. Taikalamppu on lastenkulttuurin keskusten kansallinen verkosto, jonka Opetusministeriö perusti vuonna 2003. Yhä laajenevassa verkostossa on tällä hetkellä 12 eri kaupunkia tai aluetta. Kullakin Taikalamppu-kaupungilla on tietyt taiteenalat, joiden saatavuutta kaupunki haluaa kehittää. Taikalamppu-alueiden hallinnon jäsenet kokoontuvat noin neljä kertaa vuodessa katsomaan, mitä on saatu aikaiseksi. Jäsenten kaikki hyvät keinot jaetaan toisille, jotta hyöty tulisi mahdollisimman monien hyväksi.

Jyväskylän keskuksen eli Kulttuuriaitan suurimpina kehittämistehtävinä on monitaiteellinen taidekasvatus ja lastenkulttuurintutkimus. Tarkoituksena on myös tukea erilaisia oppimiskeinoja, joita on esimerkiksi matematiikkaa opetteleminen rytmien kautta. On tärkeää, että lapset saavat luoda itsenäisesti taideteoksia, etsiä omia ilmaisukeinojaan ja kokea onnistumisen iloa.Kulttuuriaitan toimintaa tukevat rahallisesti mukana olevat kunnat sekä Opetusministeriö. Kulttuuriaitan tarkoitus on, että koulujen ja päiväkotien ei tarvitse maksaa taiteilijoille mitään, jolloin taideopetus on niille ilmaista ja mahdollisimman helposti saatavilla.

Kulttuuriaitassa työskentelee kaksi päätoimista ja yksi osa-aikainen työntekijä. He ovat Marjo Tiainen-Niemistö (koordinaattori), Elina Kesäniemi (tutkija-projektisihteeri) ja Paula Ohranen (osa-aikainen, kulttuuriyhdysopettaja). Kulttuuriaitan suurimpia yhteistyökumppaneita ovat Jyväskylän ja lähikuntien koulut ja päiväkodit. Myös Jyväskylän kaupunginteatteri on ollut Kulttuuriaitan toiminnassa mukana. Lisäksi mukana olleet yliopisto-opiskelijat ovat tekemässä kulttuuriaitasta pro gradu-tutkielmia.

Taiteilija taloon -malli on yleisin Kulttuuriaitan tarjoamista palveluista. Kulttuuriaita on tuonut päiväkoteihin muun muassa djembe-rumpu- ja tanssipajoja, konsertteja sekä Laululaari-levyjä. Itse olen tänä keväänä opettanut hip hop -vaikutteista tanssia päiväkodissa. Lisäksi nuorille on olemassa Kulttuuripassi-etukortti, Painovirhe-nettilehti ja NuortenLaturi -nettisivut.

Haasteita

Kulttuuriaitan ongelmana on, että eri työpajat ja kurssit ovat liian sekalaisesti pitkin kuntia. Menneet sekä tulevat työpajat tulisi järjestää ja arkistoida, jotteivät hyvän työn menetelmät ja tulokset vaan katoa.

Taiteelle, kuten monelle muullekaan asialle nykymaailmassa, ei ole selkeää ja yksiselitteistä määritelmää, jota vasten voisi peilata asioita ja sanoa, onko jokin taidetta vai ei.
(Sederholm 2000, 6)


Tallentamalla kaikki projektit voimme koko ajan ymmärtää taiteen suurempana ja laajempana asiana ja myös peilata uusia taiteeksi kutsuttuja objekteja taiteen historiaan. Lisäksi ammattilaisten monitaiteellisuus, jotta lapset ja nuoret saavat mahdollisimman laajan kuvan taiteista ja taiteen tekemisestä. Vielä tärkeämpää on mielestäni se, että taiteilijat saavat vaikutteita toisilta ammattilaisilta tämän sateenvarjon kautta.

Omaksumalla yksittäisen taidekasvatusmallin oman työmme perustaksi suljemme monia mahdollisuuksia ajatella ja toimia pois.
(Pääjoki 1999, 146)


Vaikka selkeä yksittäinen taidekasvatusmalli voikin olla turvallinen ajatus, ei taidekasvattajan tarvitse välttämättä tietää lopputulostaan etukäteen.

Sateenvarjon alle mahtuu taiteilijoita

Maailmassa on enemmän kuvataiteilijoita, muusikoita, kirjailijoita, arkkitehtejä ja esiintyjiä, kuin koskaan. (...) Kaikista taiteilijoista ei voi tulla taidemaailman tähtiä. Taiteilijan ammatillisen koulutuksen saaneiden on keksittävä uusia rooleja.
(Sederholm 2000, 170)


Kulttuuriaitta on yksi ratkaisu ongelmaan. Se on mahtava organisaatio kaikille monitaiteellisille taiteilijoille, jotka haluavat toimia taiteilijoina näinkin pienessä maassa ja kaupungissa.

Luulen, että suhteet ovat paras keino taiteilijoille päästä mukaan erilaisiin projekteihin. Siksi minusta Kulttuuriaitan hallinnollisen henkilökunnan tulisi olla avarakatseinen kaikkia jyväskyläläisiä taiteilijoille ja taiteilijanaluille. Koskaan ei voi tietää, kuka saa kehiteltyä parhaimmat ideat. Uudet ja innokkaat nuoret työntekijät pitäisivät Kulttuuriaitan toiminnan raikkaana.

Minua Kulttuuriaitassa innosti sen kaikki mahdollisuudet laajentua loputtomiin. Suurimpana rajoituksena tietysti tulee mieleen raha, jota ei ainakaan kaupungilta taida saada enempää. Ja kuten kaikissa taidelaitoksissa ja -organisaatioissa, ylimääräinen rahoitus, joka saadaan jostain muualta, kuten lipputuloilla tai kuntien suuremmilla avustuksilla, tasataan seuraavan vuoden kaupungin tuissa taas vähemmäksi. Ikään kuin taideorganisaatioiden ei tulisi saada koskaan ylimääräistä rahaa. Kaupunki ottaa omansa pois kun vain saavat.

Vaikka Kulttuuriaitasta on jo tehty opinnäytetyö- ja pro gradu-tutkielmia, Marjo Tiainen-Niemistö haluaisi yhä esimerkiksi taidekasvatuksen opiskelijoita tekemään lisää työpajoja, niiden tutkimustyötä sekä tilastointi- ja arkistointityötä. Uskon, että Kulttuuriaitta on lähivuosina suuri työllistäjä monitaiteellisesti kiinnostuneille taide- ja draamakasvattajille – ja miksei muidenkin alojen tutkijanaluille Jyväskylässä.

*Lähteet:
http://www.jyvaskyla.fi/kulttuuri/aitta
Kulttuuriaitta-luento 18.2. 2009, Marjo Tiainen-Niemistö
Tämäkö taidetta?, Sederholm, 2000, WSOY
Reittejä taidekasvatuksen kartalla, Pääjoki, 1999, Kampus-Kustannus

S08 - Näyttely: Choosing my religion

  • Anni Nupponen

  • Kuva
  • Marita Liulia

  • Näyttelyn verkkosivut
  • maritaliulia.com

  • Marita Liulian Choosing my religion – uskontoja jäljittämässä on 30.8. asti Tampereen taidemuseossa, mistä näyttely jatkaa Wäinö Aaltosen museoon Turkuun.

Marita Liulia: Choosing my religion

Tutustuin Marita Liulian Choosing my religion -näyttelyyn Tampereen taidemusoessa. Heti näyttelyn alussa oli taiteilijan oma esittelyvideo yhdeksää uskontoa käsittelevän ja jäljittävän näyttelyn teemoista ja sen syntyprosessista. Useimmiten tutustuisin tällaiseen esittelyyn viimeisenä, vasta kun olen itse nähnyt teokset ja muodostanut niistä omat kokemukseni. Tällä kertaa taiteilijan puhe toimi kuitenkin oivallisensa johdatuksena näyttelyyn. Choosing my religion on nimittäin teemaltaan hyvin laaja ja siksi jonkinlainen ohjenuora tai alkulähtökohta voi helpottaa teoksiin tutustumista.

Päällimmäisenä näyttelystä välittyy jonkinlainen uskontojen supermarketin olo. Kuvauksissa käytettyä rekvisiittaa on asetettu näytteille kuin roolivaatteet: poimi tästä vaatteet ja tarvitsemasi tavarat, seiniltä voi sitten poimia tarvitsemansa viisauden. Näin myös kuvien lavastettu luonne korostuu.

Asetelman voi kuitenkin heijastaa takaisin siihen, mitä Liulia itse mainitsee eräänä näyttelyn ydinteemaana: miltä uskonnot näyttävät ja mitä niiden takana on. Mitä Liulia sitten löytää uskontojen takaa? Näyttelyyn kuuluva nettisivu painottaa tiedollisuutta, jonkinlaista mietelauseuskonnollisuutta. Kannattaa kuitenkin lukea yksittäisten teosten teostiedot. Islamia jäljittävän teoksen yhteydessä Liulia huomauttaa, että musliminaisen huivi on tämän hetken poliittisin vaatekappale. Kuvatessaan naisen juutalaisena oppineena hän on kuvannut mahdottoman. Naisen keho tuntuu edelleen olevan hankala kompastuskivi usean uskonnon kohdalla. Näin Liulia jatkaa aiemmista teoksistaan Ambitious Bitch (1996) ja Son of a Bitch (1999) tuttua sukupuolisuuden tarkastelua ja sen esittämisen tavan haastamista.

Liulia ei kaikkien töiden kohdalla onnistu vetämään yhteen taidetta ja uskontoa. Näyttelystä irroitettuina teokset Assisi-sarja (2008) tai Magnolia ja pilvet(2008) näyttävät enemmän sisustustauluilta kuin luontomystiikan kuvauksilta. Juuri tässä paljastuu se ristiriita, joka mielesätni vaivaa näyttelyä eniten. Kyse on taiteilijan omien sanojen mukaan uskontojen jäljittämisestä, niiden näkymisestä yhteiskunnassa ja niiden kuvallisuuden esittämisestä. Kuitenkin koen, että näyttelyn teokset väistämättä viittaavat hyvin laajaan uskonnollisen taiteen perinteeseen. Työt toki lainaavat elementtejä pyhän esittämisen perinteistä, mutta perinnettä ei juurikaan haasteta tai käytetä uudella tavalla. Näin osa kuvista jämähtää esittävälle tasolle, kun taas osa onnistuu välittämään hyvinkin syvän tunteen pyhyydestä tai esittämään totuttuja, uskonnollisia konventioita uudessa valossa.

Omimmillaan Liulia onkin animismia kuvaavissa teoksissa, ehkä siksi, että niiden kuvakieli on suhteellisen vapaa aiemmasta perinteestä. Näin taiteilijan oma ilmaisu on vapaampaa, onhan joka valtauskonnon ikonografia melko tarkkaan säädeltyä. Tämä saattaa myös vaikeuttaa joidenkin valtauskontoja käsittelevien teosten tulkintaa. Jos kuvakieli ei ole tuttu, kuvissa esitetty pyhä ei välttämättä avaudu tai välity katsojalle. Asetelman voi kuitenkin nähdä myös vapauttavan katsojan teosten oikeasta, määritellystä tulkinnasta. Itse koin tämän vahvimmin teoksen Maria (2007) kohdalla. Kultaiseen kiedottu, pimeässä seisova hahmo muistuttaa pyhäksi korotetusta naisesta, mutta samaistan hahmon myös viikatemieheen, johonkin joka on yhtä aikaa kätketty, pyhä, vaarallinen ja haluttu.

Mikään ei tietenkään estä nauttimasta näyttelystä vain puhtaassa esteettisessä mielessä. Alumiinivalokuvien upea, syvä musta sitoo näyttelyn työt yhteen. Kuvat aivan kuin nousevat pimeästä, jonkinlaisesta mystisestä tuntemattomasta. Näyttelyn ansioita onkin ehdottomasti sen monitahoisuus. Teoksia voi lukea niin yhteiskunnallisina kuin sukupuolipoliittisina kannanottoina, mutta niissä on läsnä myös kokemus jostain syvemmästä – uskosta ja taiteesta samanaikaisesti.

On virkistävää nähdä myös kristinuskon pohjoismaista mystisempi puoli – ja kitschimpi. Mexico Cityssä kuvattu teos Jeesuksen elämä vuodelta 2007 esittää moneen kertaa monistetun, pyhyydessäänkin kuvallisesti tutun ja turvallisen Jeesuksen. Liulia ei pelkää esittää pyhiä rakennuksia postikorttimaisina tai uskontojen symboleja arkipäiväisinä, esteettisinä tunnuksina. Ratkaisun voi kuitenkin katsoa kuvaavan myös uskontojen läpikäyvää asemaa yhteiskunnassa.

Liulian kuva uskoinnoista on myös hyvin kehollinen. Kehollisuus linkittyy naisnäkökulmaan. Liulia toteaa, että uskontojen tiedollisuus on yhä miesten käsissä, mutta naiset ovat useimmiten vastuussa tiedon välittämisestä eteenpäin. Kehon, taiteen ja uskonnon kohtaamispisteeksi nousee teos Taiteilijan kädet vuodelta 2008. Työssä kuvataan käsiä, jotka ovat punaisen ja kultaisen maalin peitossa. Punaisesta tulee transendentti veri, kultainen taas viittaa pyhään. Kohtaaminen tapahtuu taiteilijan kehossa, kehon ja ruumiillisuuden kautta välittyy niin taide kuin uskontokin.

S09 - Kirja: Tarot-tarinat

  • Marissa Janhunen

  • Teos
  • Minttu Hapuli: Tarot-tarinat
  • Atena Kustannus, 2009

  • Kuva
  • Atena Kustannus

Tarot-kortit nykyarjen armoilla

Minttu Hapuli muistetaan muutamien vuosien takaisesta esikoisteoksestaan Selibaattipäiväkirjat (Atena 2006), joka kerättiin kansien väliin kirjailijan pitämän blogin merkinnöistä. Hapulin toinen teos, Tarot-tarinat (2009), lähtee eri linjalle kuin hänen esikoisensa. Tällä kertaa kansiin on päätynyt vahvasti teemallinen kokonaisuus lyhyitä tarinoita, joita ei ihan voi kutsua novelleiksi vaan pikemminkin novelleteiksi.  

Kirja on jaettu 22 osaan tarot-korttien mukaan, ja jokaisen kortin alle on kerätty joukko pieniä hetkiä ja tuokioita erilaisten ihmisten elämäntilanteista. Korttien alle niputetuilla tarinoilla ei ole nimiä, vaan kussakin kortissa esiintyvän symbolin merkityksen voi katsoa ohjaavan tekstiä. Symboleissa esiintyvät narrit ja ylipapittaret voi mieltää jonkin sortin lukuohjeiksi, joiden antamasta näkökulmasta lukijaa kehotetaan tarinoita tarkastelemaan.  

Kokoelman alkupuolen tekstit tuntuvat hakevan hieman liikaa räjähdysmäistä sokkiefektiä. Avauskertomuksessa nuoret antisankarit sekoilevat ulkomailla, ja viinanhuuruinen seksi on luonnollisesti yksi vahvasti esille nouseva aihe. Asetelma vaikuttaa ehkä liiankin tutulta. Kirjan alkupään tekstit eivät tuntuisi niin häiritseviltä, mikäli lukijaa ravisteleva efekti ei vaikuttaisi niin tarkoituksenomaiselta.  

Kokonaisuutena teos alkaa viipyilevästi. Tarinat saavat hakemansa syvyyden ja takakansitekstin lupaamalle ”arjen mystisyydelle” löytyy tilaa vasta kirjan puolivälin jälkeen. Parhaimmillaan kirja onkin pidemmissä tarinoissa kokoelman loppupuolella.  

Kirjan keskiössä ovat keskiajalta peräisin olevat tarot-kortit ja niiden ympärillä leijuva mystisyyden verho. Aluksi tuntuu, että teos onnistuu kadottamaan tarot-korttien traditiosta kaiken sen utuisen magian valjastamalla ne arkipäivän tilanteisiin. Tarinat välittävät lukijalle elämää kauneuksineen ja kauheuksineen vain jylhällä nimellä höystettynä. Kun tarinat lopulta muuttuvat teokselle eduksi, ovat kärsimättömimmät lukijat pahimmassa tapauksessa jo luovuttaneet.

  Kokoelman idea on vahva ja kantava, suoraan sanottuna nerokas. Tarot-korteissa on kulttuurihistorialliselta kannalta paljon ammennettavaa ja siinä mielessä niiden ottaminen kirjan keskeiseksi motiiviksi on haastavaa: tehtävässä on helppo alisuoriutua. Paikoitellen tuntuukin, ettei aiheesta ole saatu tarpeeksi otetta, sillä korttien ympärille nivoutuvalta tarinakokoelmalta odottaisi jotain todella pysäyttävää. Ehkä pitäisi syyllistää kirjan mahtipontista takakansitekstiä, jossa luvataan kuu taivaalta. Tätä lupausta kirja ei pysty lunastamaan.

Tästä huolimatta kirja pelaa sujuvasti peliään valitsemillaan ihmiskohtaloilla. Teos ei missään nimessä ole pitkäveteinen. Lyhyet tuokiot jättävät lukijalle tulkinnanvaraa olematta liian vaikeaselkoisia tai sekavia, ja tekstit ovat hyvin rytmitettyjä. Kerrontaa on miellyttävä seurata. Muihin ylilyönteihin ei alkua lukuun ottamatta sorruta, vaan kirja jatkaa tasapainoisesti loppuun saakka tarina tarinalta tasoaan kohottaen.

Erityistä tunnelmaa kirjaan luo nimilistan lyhyys. Samat nimet toistuvat useammissa teksteissä, ja joskus kyseessä on selkeästi aiemman novellin henkilö, joskus taas ei. Sitomalla vain osa henkilöiden kohtaloista tiukasti toisiinsa lukijalle jätetään vapaus valita, ymmärretäänkö kaimojen tarinat erillisiksi kohtaloiksi vai saman henkilön elämänkaaren eri vaiheiksi. Kummallakin vaihtoehdolla on puolensa, ja liikkumavaraa tulkintaan on jätetty riemastuttavan paljon.

Tarot-tarinat on heikkouksistaan huolimatta omalaatuinen kokonaisuus ja tekstien helppolukuisuuden vuoksi kätevä matkakumppani esimerkiksi arjen harmailla työmatkoilla tai pieninä joutohetkinä ruoanlaiton ohessa. Se ei ehkä mullista arkea mystisyydellään ja universaaleilla oivalluksillaan, mutta saattaa olla jäätävään suomirealismiin tottuneelle lukijalle oiva välipala erilaisuutta ja arjen kummallisuutta.

S10 - Dokumenttielokuva: Kansakunnan olohuone

  • Marissa Janhunen
  • Kuva: Mouka Filmi Oy

Suomalaisuus luupin alla

Kansakunnan olohuone on elämänfilosofinen dokumentti siitä, kuinka kaikki näyttää tarpeeksi kaukaa katsottuna ”hyttysen paskalta”. Lähelle mentynä avautuu sen sijaan usein tuntemisen arvoisia ihmiselämiä. Kyse on yksin etäisyyksistä ja siitä, kuinka läheltä on valmis katsomaan. Vastuu tästä jätetään katsojalle heti kättelyssä.

Jukka Kärkkäinen on osunut uusimmassa dokumenttielokuvassaan asian ytimeen. Dokumentissa seurataan kahdeksan suomalaisen olohuoneen kautta niiden asukkaiden arkea. Temmeeläinen Tero rakentaa ristiriitaista suhdetta tulevaan isänrooliin siinä missä Teuvo tilittää suhteestaan omaan isäänsä ja lapsiinsa.

Teos on koottu lyhyistä kohtauksista, joissa jokaisen elämästä näytetään vuorotellen pieniä hetkiä. Elokuva etenee hitaasti, mutta täyteläisesti. Tuloksena on palapelitekniikkamaisesti rakennettu dokumentti, joka nivoutuu yhtenäiseksi vasta viime metreillä.

Ensisilmäyksellä Kansakunnan olohuone tuntuu mässäilevän suomalaisuuden stereotypioilla, vaikka syvemmän melankolian pohjavire onkin aistittavissa alusta lähtien. Ruudussa vilahtavat takuuvarmat elementit kuten kossu ja kiroilu, jopa epäselvästi näkyvästä televisioruudusta tulee jääkiekkoa ja formulaa.

Perisuomalaista valitustakin on ilmassa, mutta se jää pitkälti toisarvoiseksi. Tällä kertaa ihmiset sopeutuvat kohtaloihinsa. Stereotypiat muutetaan onnistuneesti todellisuudeksi lisäämällä niihin se tärkein elementti: tunne. Silti Kärkkäinen ei ole täysin välttynyt notkahduksilta, vaan jotkin kohtaukset peräkkäin aseteltuina tuntuvat yliviedyltä draamahakuisuudelta.

Teoksen ryhtinä toimii touhukas tenori Arvi Kemppi, joka ei juuri turhia puhele vaan käyttää ääntään siihen, mitä parhaiten osaa – laulamiseen. Hänestä löytyykin sitä ihailtavaa määrätietoisuutta ja tarmoa, mitä muilta teoksen henkilöiltä pitkälti puuttuu. Arvista kertovat katkelmat rytmittävät elokuvaa ja saavat siihen sen ajoittain kaipaamaa vetreyttä.

Dokumentin on vaikea uskoa sijoittuvan 2000-luvulle. Asuntojen sisustus on suoraan kuin 1970-luvulta ja ihmiset tuntuvat jämähtäneen irtaimistonsa kanssa ajan mustaan aukkoon. Televisiot ovat jykevää kuvaputkimallia ja nykyajasta kielivät vain pienikokoiset kännykät, nekin vain ruudussa pikaisesti vilahtaen. Herää kysymys, tätäkö on nykypäivän Suomi?

Ehkä dokumentin aitous piileekin juuri sen tavassa esittää suomalaisten olohuoneet katsojille liikoja selittämättä. Katsoja saa rakentaa mielipiteensä pienistä aluksi merkityksettömiltä tuntuvista katkelmista, jotka avautuvat vasta myöhemmin ja joiden ymmärtämisessä katsojalle on jätetty vahva rooli. On kokijan käsissä, lankeaako hän elokuvan asettamaan stereotyypittelyn ansaan vai ei.

Elokuva kehottaa ihmisiä katsomaan soppajonoissa seisovien maskien ja katulaulajien kotiovien taakse. Kyse ei ole pelkästään köyhyydestä vaan elämän liikkeestä, vanhenemisesta ja arjen vaatimattomista unelmista. Elokuva onnistuu tehtävässään ja saa katsojan ajattelemaan, jos ei dokumentin tapahtumia niin ainakin omaa tapaansa katsoa ja määrittää muita ihmisiä.

Kokonaisuudessaan Kansakunnan olohuone on surullisen kaunis kokoelma tämän päivän Suomea. Se osoittaa, miten ihmiset todellisuudessa elävät niiden stereotypioiden alla, joihin olemme heidät valjastaneet ja kertoo, miten suomalaisia tulisi tarkastella läheltä sen sijaan, että pitäisi heihin turvallisen etäisyyden stereotypioiden avulla.

S11 - Elokuva: Ponyo on the Cliff by the Sea

  • Karoliina Kantola
  • Kuva: Studio Ghibli

Miyazaki palkitsee odotukset uudessa animaatiossaan

Tätä on odotettu Japanissa – tai varmasti koko anime-harrastajien maailmassa. Studio Ghiblin uusin täyspitkä anime-elokuva eli Hayao Miyazakin Ponyo rantakalliolla (崖の上のポニョGake no Ue no Pony, 2008) ilmestyi viime kesänä elokuvateattereihin ja vasta tämän vuoden heinäkuussa dvd:lle. Suomeen elokuva on päässyt yllättävän nopeasti. Ensin animaatio nähtiin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla ja nyt se pyörii myös Finnkinossa. Miyazakin kymmenes – ja ehkä valitettavasti viimeinen, vaikka sitä ei kai ohjaaja itsekään vielä tiedä – pitkä animaatioelokuva palkitsee odotukset.

Tarina kertoo kultakalasta, joka haluaa muuttua tytöksi. Kun samanikäinen poika Sousuke löytää sen ja kiintyy kultakalaan ja nimeää tämän Ponyoksi, syntyy ystävyyssuhde, joka on vähällä saada maailman kirjaimellisesti nurinkurin. Elokuvassa arki, seikkailu, mielikuvitus ja tosielämä kulkevat käsi kädessä. Animaatio on selvästi enemmän Miyazakin lastenelokuva, muttei edelleen epäilystäkään, etteikö se olisi suunnattu kaksoisyleisölle. Soisuken perheessä on japanilaisen yhteiskunnan perusongelma: isä on töissä myöhään, joten äidille jää lasten- ja kodinhoito. Myös ikääntynyt väestö saa elokuvassa roolin ja tällä kertaa ihan omana itsenään, ilman taikavoimia. Ilmastossakin tapahtuu jälleen kummia. Luonnon ja ihmisen suhde ei ole yksioikoinen. Ponyon isä toteaa itse asiassa aika osuvasti lapselleen, kun kuulee tämän aikeista muuttaa maan pinnalle ihmisten joukkoon: How could you love such disgusting creatures?

Ponyon isä on muutenkin mielenkiintoinen hahmo, sillä hänestä paljastetaan hieman, mutta jotakin jätetään arvailujen varaan. Hänen ulkokuorestaan ja teoistaan ei voi heti päätellä, mitä hän haluaa. Onko Ponyon isä hyvä vai paha vai jotain siltä väliltä? Kiinnostavaa elokuvassa onkin se, ettei vastavoima tai este tavoitteelle ole yksiselitteisesti paha ja ilkeä hahmo. Ajatteleeko isä vain ja ainoastaan maailman tulevaisuutta vai onko isän vaikea päästää irti tyttärestään? Ehkä molempia. Soisuken äiti on taas tomera, sisukas ja moderni naishahmo, mutta kuitenkin sellainen äiti kuin pitääkin olla. Niin Soisuken isä kuin Ponyon äitikin jäävät litteiksi sivuhenkilöiksi, vaikka jälkimmäisellä onkin ratkaiseva rooli tarinassa.

Niin omaperäinen kuin ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvittaja Miyazaki onkin, animaatio tuo mieleen muitakin tarinoita. Päähenkilöiden suhteesta on vaikea olla ajattelematta esimerkiksi Disneyn Lilo&Stich -elokuvaa (joka muuten on äärimmäisen suosittu ja tuotteistettu Japanissa) tai perinteistä Pientä merenneitoa. Animen englanninkielinen käännös tökkii kumma kyllä edelleen ja muuttaa paikoitellen jopa merkityksiä. Toivottavasti suomalaiset tekstit toimivat paremmin.

Visuaalisesti elokuva on jälleen hyvää työtä. Hahmot ovat erikoisen ja hassun näköisiä, mutta kieltämättä söpöjä. Vaikka maisemakuvat ja meri näyttävät melko pelkistetyltä, ohjaaja on tehnyt jälleen erittäin tarkkaa työtä. Suurelta näytöltä voi havaita, että esimerkiksi alun meri-kohtauksessa näkyy niitä pieniä eliöitä, joita meressä tarkkaan katsoen voi oikeastikin nähdä. Animaatio kannattaa siis nähdä ehdottomasti elokuvateatterissa.

S12 - Bändi: Lowlife Rock’n’Roll Philosophers

Laulaa susien kanssa

1. Words And Melodies 2. Sunflower Forest 3. Psychosis
Porilainen Lowlife Rock’n’Roll Philosophers ei näemmä usko, että lyhyestä virsi kaunis. Niin yhtyeen nimi kuin useammat kappaleet veisataan pitkästi, mutta ainakin kappaleet silti ytimekkäästi. Yhtyeen jäsenillä on ansioluetteloissaan muitakin bändejä: Solisti Noora Tommila on tuttu Eleanoora Rosenholm -yhtyeestä ja baritonikitaristi Mikko Elo soittaa bassoa Kuusumun Profeetassa. Muut yhtyeen jäsenet ovat kosketinsoittaja Tero Fagerström, basisti Lauri Hannus sekä rumpali Daniel Finley. Lowlife, niin kuin sitä jo nyt lyhyesti nimitän, on ollut koossa jo vuodesta 2002.

Yhtyeen kolmas täyspitkä albumi Welcome to the Dawn of a New Time on ulkoasua myöten valmista kamaa valmiiden bändien joukkoon.

Lee ei ole välttämättä intron jälkeen paras aloituskappale. Tommila ei pääse vielä parhaimpaansa. Ääni kuulostaa paikoitellen epävireiseltä, eikä ylärekisteri kuulosta hyvältä. Kertosäe on melko vetävä, mutta kappale ei vielä täysin vakuuta. Levyä kannattaa kuitenkin kuunnella eteenpäin. Words and Melodies pääsee jo lähelle. Radiosoittoon sopivassa laulussa on hauskat sanat ja kaunis melodia, joka voisi jäädä päähän soimaan. Cul-De-Sac on jo paljon omaperäisempi kappale ja siinä on sitä jotakin. Kappaleessa Psychosis yhtye pääsee oikein revittelemään. Kappaleissa Sunflower Forest sekä Rags And Pieces kuuluu aivan ihania pianomelodioita. Toisinaan Tommilan äänensävyssä on jotain samaa kuin Björkin äänessä. Koska kyse on vain ajoittaisista hetkistä, tämä yhteneväisyys on kohteliaisuus, muutenhan ääni ei kuulostaisi enää niin persoonalliselta. Mystisen pisteen levyn kokonaisuudelle antaa viimeinen kappale Wolves Of The Night.

Kuten yhtyeen tiedotteessa sanotaan, kappaleet tarvitsevat ehkä useamman kuuntelukerran, jotta kuuntelija hahmottaa ne yhtenäiseksi kokonaisuudeksi – ja saa siten muodostaa niistä mielipiteen. Itse vaikutuin lopulta yhtyeen jäsenten musikaalisista taidoista. Sanoituksissa esiintyy sitä nimen filosofointia kuten myös luontokuvastoa, joka ympäröi ihmissuhteita. Tommilan omalaatuinen ääni soi parhaimmillaan erittäin kauniisti. Mikäli Lowlife pääsee laajaan levitykseen, Tommilan ääni kyllä tunnistetaan. Eräs kokenut radiotoimittaja oli jo sitä mieltä, että tästä bändistä kuullaan vielä. Minäkin toivon niin.

S13 - Levy: PMMP - Veden varaan

  • Jukka Koivula
  • Kuvat: Mikko Pylkkö

Hypnoottista tunnelmointia ja vimmaista haikeutta

PMMP:n viides pitkäsoitto Veden varaan nousi Suomen albumilistan ykköstilalle välittömästi ilmestyttyään 25. maaliskuuta 2009. Veden varaan on tunnelmaltaan väkevä levy. Psykedeeliset ja kumpuilevat melodiat yhdessä rajumpien rypistysten kanssa solmiutuvat eheäksi kokonaisuudeksi, joka pitää kuuntelijaa otteessaan ensi tahdeista lähtien.

Avausraita Kuvia johdattelee kuulijan albumin maailmaan unenomaisen hypnoottisella tunnelmoinnillaan. Vaikutelma ja tunnelma säilyy, vaikka kappaleet ovat keskenään varsin erilaisia. Levyllä ei varsinaisesti ole huonoja kappaleita. Avauskappale Kuvia, sekä kaihoisan psykedeeliset Taajama ja Pariterapiaa edustavat toimivinta antia albumin seesteisemmältä laidalta.

Pelkkää huminaa Veden varaan ei kuitenkaan suinkaan ole, vaan jykevästi etenevä Viimeinen valitusvirsi jyrää suoraviivaisuudellaan. Myös albumin päätöskappale Se vaikenee joka pelkää yltyy kunnon revittelyyn. Astetta muita heikommiksi biiseiksi jäävät aavistuksen liikaa radiosoittoon räätälöidyltä kuulostava Lautturi sekä kepeäksi välipalaksi jäävä Merimiehen vaimo.

Erityiskiitosta Veden varaan ansaitsee rohkeista ja oivaltavista sanoituksistaan. Lyriikoissa läpikäydään ihmiselämän arkoja ja ongelmallisia kipukohtia. Kappaleissa sivutaan parisuhdeongelmia ja syrjinnän kohteeksi joutuneen homon tuntemuksia. Lyriikoiden yhteinen nimittäjä on lapsuuden ja nuoruuden loppuminen, aikuistumisen problematiikka.

Veden varaan on PMMP:n levyistä kypsin ja ehein kokonaisuus. Bändi on kehittynyt huikaisevasti 2000-luvun alkupuolen puolivillaisista Rusketusraidat-rallatuksista ja raivannut kiistatta tiensä suomenkielisen pop-rock-musiikin eliittiin. PMMP:n viides albumi on edeltäjiään aikuisempi, vakavampi, syvempi ja tunnelmallisempi teos.

Keikkakuvaus: PMMP & Risto @ Pakkahuone, Tampere, 9.10.2009

Pakkahuone on tupaten täynnä lokakuisena iltana, kun Riston aloittaa soittamaan. Ensisävelten myötä yleisöä alkaa hiljalleen valua enemmän kohti lavaa. Riston keikalla vallitsee menevä tunnelma. Artistin tavaramerkiksi muodostuneet absurdiuteen kallellaan olevat sanoitukset yhdistettynä pop-rock-jazz-henkiseen soitantaan muodostavat tietyllä kieroutuneella tavalla jokseenkin toimivan kokonaisuuden.

Yleisön aktiivisuus lisääntyy merkittävästi ja kaljatiskeiltä jono lyhenee kuin veitsellä leikaten siinä vaiheessa, kun Paula ja Mira astelevat lavalle. Keikka käynnistyy uuden Veden varaan -albumin avauskappaleella Kuvia. Tunnelmallista avausbiisiä seuraa samaisen levyn kakkoskappale San Fransisco. Tämän jälkeen bändi soittaa kirjavan joukon uusia ja vanhempia, tunnettuja kappaleita sekä joukon hieman harvemmin kuultuja tekeleitäänkin.

Muutamaa astetta nopeampaa rallia lukuunottamatta PMMP:n livesoundi vuonna 2009 on yllättävän jykevää ja väkevää. Puhtaat vokaalit ja kappaleisiin sisällytetyt suvantokohdat törmäävät jyrkkiin kitaravalleihin.

Tunnelma keikalla on huipussaan ja monisatapäinen yleisö elää tiiviisti mukana esitettävissä kappaleissa. Varsinkin kappaleet Joku raja, Kovemmat kädet, Maria Magdalena ja illan viimeinen laulu Se vaikenee joka pelkää tempaavat yleisön täydellisesti mukaansa.

S14 - Seven deadly sins

S15 - Unnamed

  • Ikuyo Okumura
  • Klikkaa kuvaa edetäksesi sarjassa

S16 - Unnamed

  • Oskari Tolonen
  • Klikkaa kuvaa edetäksesi sarjassa

S17 - Kylmät jalat

S18 - The Eluding Clear Shot

  • Janne Räikkönen
  • Klikkaa kuvaa edetäksesi sarjassa

S19 - Richard Laflamboyn tutkimukset

  • Arttu Salminen
  • Kuva: Jii Roikonen

Yllytyshullu

Viime vuonna – seinäkalenterini roikkuessa jo viimeisellä sivullaan – toimistolleni saapui huolen lytistämä pariskunta. Heidän poikansa oli kadoksissa. Hiljaisella äänellä, toistensa lauseet päättäen keski-ikäinen aviopari selitti 23-vuotiaan Niko Haliluodon olevan päättäväinen yllytyshullu. He pelkäsivät hänen sotkeutuneen jälleen johonkin vaaralliseen. He pelkäsivät hänen onnensa viimein loppuneen.

Aloitin tutkimukset etsityn asunnolta. Nikon vanhemmat ja poliisit olivat toki käyneet jo kurkkimassa sotkuisessa opiskelijayksiössä. Muista samanlaisista sen erottivat benji-köyden, yksipyöräisen, trampoliinin ja hyppykepin kaltaiset tavarat. Kamppailun tai ryöstön jälkiä en löytänyt – joskin kylpyhuoneessa ammeen paikalla oli vain pinttyneen lian ääriviivat. Tutkiessani saniteettitiloja tarkemmin löysin vessanpöntön takaa yksinäisen mustan tulpan.

Kadonneen kaverit kertoivat hukanneensa ystävänsä perinteisen perjantaisen baarikierroksen aikana. Koska Nikolla ei ollut tapana sammua lumikinoksiin, he olivat olettaneet hänen löytäneen naisseuraa. Ei muutenkaan ollut tavatonta, että hän katosi jonnekin ilmestyäkseen parin päivän päästä takaisin tuttujen pariin mukanaan ällistyttäviä anekdootteja. Mutta nyt oli mennyt jo pari viikkoa.

Viranomaisten selvityksen mukaan Niko oli lauantaiaamupäivällä noussut Helsinki-Vantaan lentoasemalla Pariisiin lähtevään koneeseen. Ranskasta hän oli samana päivänä jatkanut Cardiffiin, Walesiin, jonne johtolangat ilman kaunista rusettia päättyivät.

Matkustin Pariisiin, kuten teen aina, kun saan siihen vähäisimmänkin syyn. Nikon lentojen välillä oli ollut useita tunteja aikaa, joten hän oli varmasti käynyt kaupungissa. Hänen tilillään ei ensimmäisen luokan lentolipuista huolimatta ollut kuitenkaan tapahtunut mitään viimeisen todistetun baaritiskillä notkumisen jälkeen.

Pariisissa sain suhteillani selville, että Nikon vieressä oli molemmilla lennoilla istunut sama henkilö: Joonatan Ylälila, Japanissa lastenleluilla miljoonia tienannut keksijä. Häneltä oli kummallakin kerralla veloitettu matkatavaroiden ylipainomaksua yli kahdensadan kilon edestä.

Syyt ja seuraukset rapsahtelivat päässäni kuin croissant suussani. Tein pikaisen tutkimusmatkan Bibliothèque nationaleen, jonka jälkeen lähdin ilmojen halki Walesin sijasta kohti Newfoundlandia.

Kanadan kylmässä viimassa kiirehdin Trepasseyn pieneen kalastajakylään. Kylään, jonka satamasta Amelia Earhart oli aloittanut Atlantin ylityslentonsa 80 vuotta aikaisemmin. Löysin Joonatan Ylälilan ravintolan talveksi suljetulta terassilta. Hän istui yksinäisellä tuolilla lumen seassa turkiksiin kietoutuneena ja luki sanomalehteä höyryävä kahvikuppi toisessa kädessään. Lehtensä yli hän pälyili merelle.

Kahlasin juosten viimeiset metrit hangessa miljonäärin luokse, vaikka tiesin olevani viikkoja myöhässä. Eksentrinen lelukroisos oli haastanut uhkarohkean estetiikan opiskelijan soutamaan valtameren yli kylpyammeella.

Joonatan ei aluksi suostunut tajuamaan tilanteen vakavuutta. Vasta kun näytin mustan tulpan, hän meni valkoiseksi.

Joonatanin rahojen tarjoaman vauhdituksen ansiosta etsinnät tuottivat nopeasti tulosta. Nikon ruumis nostettiin hyytävästä merivedestä kahdensadan kilometrin päässä Walesin rannikosta. Hän puristi kuolonkankeassa kädessään pientä oranssia melaa. Ammetta ei löydetty.

Krapula-aamiainen Pariisissa jäi nuoren miehen viimeiseksi ateriaksi.

Tarjoillaan kylmänä

Suuret sadepisarat hakkasivat Suur-Lontoon katujen asfalttia. Pyyhkimet juoksivat edestakaisin taksin tuulilasilla, ja katto rätisi pisaroiden piiskauksessa. Olin ollut ala-asteen luokkakokouksessa Brightonissa ja sen jälkeen pääkaupungissa hoitamassa asioita. Nyt rentouduin parhaani mukaan takapenkillä hörppimällä kaakaota ja uppoutuen sarjakuviin.

Lentokenttää kohti kiitävän pirssin renkaat viskoivat välinpitämättömiä vesisuihkuja yöllisten jalankulkijoiden päälle. Nojauduin kuskin puoleen huomauttaakseni asiasta, kun huomasin vesiverhon läpi jotain paljon kiireellisempää.

Taksi pysähtyi, ja käskin kuskia soittamaan hätänumeroon. Lähdin juoksemaan tulosuuntaamme. Vesipisarat paiskautuivat naamaani. Vilkaisin taakseni ennen kuin lähdin laskeutumaan alas vetistä tienpiennarta. Hätäilmoituksen tehtyään kuski jäi kuivaan ja lämpimään kulkuneuvoonsa lukemaan juorulehteä. Näin hänen ahmaisevan vaahtokarkin kaakaokupistani.

Oksista tukea repien pääsin tieltä ulos ajaneen auton luo. Auton nokka halasi murheellisena puunrunkoa ja tuijotti notkon pohjaa. Kuljettajan ovi oli auki. Liukastelin märällä nurmella eteenpäin maassa makaavan hahmon luo.

Oli mahdotonta sanoa, oliko mies ryöminyt ulos autosta vai oliko hänet revitty ulos. Kauhuissaan hän oli joka tapauksessa ollut.

Tunnistin kasvot, joille pisarat hiuksistani tippuivat. Tiesin, kuka hänet oli tappanut.

*

Ilma oli kostea ja aurinko liian suuri ja kuuma. Nihkeä hiki peitti kaikkea. Billy Dunlevy polki rivakasti itseriittoinen hymy huulillaan pihaan. Hän jarrutti näyttävästi kumia ja jätti asfalttiin jäljen. Poissa oli isoveljen vanha musta pyörä ja tilalla naarmuton vihreä fillari.

Varmasti varastettu jostain, kuiskivat ensimmäiset arvaukset.

Kellot pirisivät ja kutsuivat reppuselkäisiä lapsia.

Billy jakeli jo tunnilla vihjeitä kiiltävästä kulkupelistään vierustovereille. Uutena ostettu. Kaupan hienoin. Rahavarojensa alkuperää hän ei suostunut vielä paljastamaan.

Heti ensimmäisellä välitunnilla olin monien muiden tavoin kerääntynyt hiekkakentälle Billyn ympärille, korvat tarkkana ja otsaa pyyhkien. Aurinko kypsensi armotta raskaasti liikkuvaa ilmaa ympärillämme.

Kaikkien hiljennyttyä Billy aloitti. Häneltä oli edellisenä päivänä irronnut maitohammas. Hän tiesi siis olevansa aamulla kolikon verran rikkaampi. Mutta yhdellä kolikolla sai niin vähän. Niinpä hän oli pyörittänyt hampaan ympärille siiman ja sitonut siiman sormeensa.

Yöllä Billy oli herännyt nykimiseen sormessaan.

Ilma hiekkakentällä pysähtyi paikoilleen. Kukaan ei hengittänyt. Hikeä tursui jokaisesta huokosesta.

Billy oli ensin esittänyt nukkuvaa ja odottanut oikeaa hetkeä. Hän oli yllättänyt hammaskeijun ja saanut heti yliotteen tappelussa. Keiju oli pistänyt sisukkaasti vastaan, mutta turhaan. Pahoin piestynä siivekäs kaunokainen oli joutunut räpyttelemään pakoon ilman vaihdon välineitään, hammaspussukassaan vain pari aiemmin kerättyä purukalua. Billyllä itsellään oli hallussaan pyöreä ja melkein täysi rahapussi. Hän oli onnekkaasti kuulunut kierroksen alkupäähän.

Sää tuntui yllättäen muuttuneen koleaksi, ja hiki kylmäksi. Koettelin heiluvaa hammastani kielellä. Minulla oli suurin osa vielä vaihtumatta.

Päivän päätyttyä huolestuneet lapset lähtivät kohti kotejaan. Ajan mittaan jokainen joutui vuorotellen katkerasti toteamaan, ettei maitohammas enää muuttunut tyynyn alla rahaksi. Rukoilimme hakatun haltiattaren pääsevän jo keijujen lasaretista.

Hiljalleen hampaat ja puheenaiheet vaihtuivat.

*

Billyä ei ollut näkynyt luokkakokouksessa, mutta tunnistin hänet siellä näkemistäni valokuvista. Kaikista oli koottu ”silloin ja nykyään” -kuvat. Hänellä oli kuulemma vaimo ja kolme lasta.

Selällään makaavan Billyn posket, leuka ja kaula olivat veren peitossa. Sade oli levittänyt punaista nestettä nurmelle. Kaikki hänen hampaansa oli revitty irti ja aseteltu maahan pään viereen.

Tienposkeen jarruttaneen ambulanssin siniset ja punaiset valot valaisivat uudelleen ja uudelleen hampaiden muodostaman valkoisen tekstin: ”Älä ala pienemmilles vittuilemaan.”

S20 - Karhu, jolla oli kahdeksan tikkua varpaissaan

  • Pertti Huotari
Olipa kerran vehreän kaunis ja idyllinen metsä, jossa eleli Karhu. Karhu oli iso ja vahva, ja sen asiat olivat aika mukavasti mallillaan. Sillä oli kuitenkin kahdeksan tikkua varpaissaan. Se ei tuntunut mukavalta, ja murheellisena Karhu kuljeskeli aina pää painuksissa. Kun Karhu oli yrittänyt poistaa tikkuja, ne olivat vain painuneet syvemmälle. Se kierteli läpi koko metsän etsien auttajaa, mutta yksikään metsän eläimistä ei ollut onnistunut ottamaan tikkuja pois. Tikut ottivat Karhua kamalasti päähän ja sen teki kovasti mieli karjua joka päivä. Karhu ei kuitenkaan halunnut pelotella muita metsän eläimiä turhan päiten ja oli siksi lähes aina kohtuullisen hissukseen. Kotiluolallaankaan se ei tohtinut pahemmin äristä, koska ei halunnut säikytellä lähituntumassa asustavia pikkulintuja, jotka lauloivat kauniisti aina aamuisin.

Eräänä päivänä Karhu oli joella vierailemassa ystävänsä Saukon luona. Saukko polskutteli vedessä pyydystäen kaloja syötäväksi. ”Olisipa joku paikka missä voisin karjua niin kovaa kuin tahtoisin ilman, että säikyttelisin kaikkia turhan päiten,” totesi masentunut Karhu. Saukko pisti päänsä veden pinnalle ja sanoi: ”Minä tiedän yhden paikan. Tai ainakin olen kuullut siitä.”
     "Niinkö? Missä se on?”, kysyi Karhu.
     ”Jos matkaa kolme päivää pohjoiseen, siellä pitäisi olla korkea vuori, jonka luona ei asu ketään. Ei lähimaillakaan.”
Karhu nousi seisomaan. ”Minä lähden käymään siellä.”
     ”Entäs nämä?”, kysyi Saukko muutamia nappaamiaan kaloja heilutellen.
     ”En minä nyt malta,” sanoi Karhu.

Karhu lähti matkaan kohti pohjoista halki metsien. Se ylitti jokia, kukkuloita ja niittyjä, kunnes kolmen päivän päästä se saapui vuorelle. Vuoren lähistöllä ei tosiaankaan tuntunut asuvan ketään, sillä kolmantena päivänä Karhu ei ollut nähnyt, kuullut eikä haistanut muita metsän eläviä, edes lintuja. Vuori oli niin korkea, että se oli ylhäältä lumen peitossa. Karhu alkoi kiipeämään, ja puolen päivän ähkimisen ja puhkimisen jälkeen se lopultakin saapui vuoren jäiselle huipulle. Sen tassuja särki kamalasti, sillä kolmen päivän matkanteko ja kiipeäminen kahdeksan tikkua varpaissa ei ollut kovin miellyttävää eikä helppoakaan. Hetken epäröityään ja ympärilleen tähysteltyään Karhu päätti lopultakin, että olisi turvallista elämöidä häiritsemättä ketään. Tikun ryökäleet jomottivat armottomasti sen varpaissa, ja Karhu keräsi keuhkonsa täyteen ilmaa. Pullistaen valtavan rintansa Karhu päästi kamalan karjunnan ilmoille. Voimiensa täydeltä Karhu ärjyi kita levällään. Kokonaista kymmenen minuuttia Karhu karjui yhä kovempaa ja kovempaa, kunnes sen ääni kuulosti melkein kuin ukkosen jylinältä. Koko vuori tuntui tärisevän ja puut alhaalla vapisevan äänen voimasta. Lopulta Karhu oli käyttänyt voimansa loppuun eikä jaksanut enää karjua, ja lysähti voipuneena niille sijoilleen nukahtaen välittömästi.

Vuori ei kuitenkaan ollut täysin asumaton, kuten Saukko oli kuullut ja luullut. Vuoren toisella laidalla oli nimittäin vanhan metsänvartijan mökki, missä tämä kyseisenä päivänä kiikkuskeli kuistillaan kiikkustuolissaan. Ukko oli juuri lukemassa vanhaa kirjaa villin lännen seikkailuista aikansa kuluksi puuroa puulusikalla syöden, kun hän kuuli Karhun karjunnan ja ärjynnän kuistinsa pöydän äärestä. ”Hyvät hyssykät!”, totesi vanhus, pudotti lusikkansa puuroon ja meni mökkinsä toiselle puolelle, mistä näki Karhun kaukana vuoren huipulla. Metsänvartijasta tuntui kuin vuori olisi tärissyt ja mökki vapissut Karhun karjuessa. Kun huuto vaimeni, ukko tuumiskeli hetken ja otti sitten reppunsa ja keppinsä, ja lähti taivaltamaan kohti vuoren huippua. ”Mikähän sillä on kun pitää tuolla tavalla metelöidä?”, mietti ukko hyppelehtien rivakasti vuoren rinnettä ylöspäin sauva ja harmaa parta heiluen.

Saavuttuaan vuoren huipulle vanha metsänvartija löysi Karhun sikeässä unessa jään ja lumen keskeltä. Aikansa katseltuaan ukko uskaltautui lähemmäksi. ”Hmm, yleensähän niillä on tikku varpaissaan tai jotain, kun ne ovat vihaisia,” tuumi vanhus itsekseen ja alkoi tarkastella Karhun tassuja. ”Kokonaista kahdeksan, ei ihmekään että semmoisen mylvinnän päästi.” Metsänvartija kaiveli repustaan vähän tarvikkeita ja napsi tikut pois Karhun varpaista. ”No niin. Nyt pitäisi olla mukavampi tallustella,” totesi ukko, taputti sikeästi nukkuvan Karhun päätä ja tallusteli takaisin mökilleen.

Läpi illan ja yön Karhu nukkui sikeästi, kunnes aamuauringon säteillessä vuoren huipulla se heräsi. Hengitys huuruten ja kylmästä hiukan täristen Karhu nousi jaloilleen ja töllisteli hetken maisemaa, ennen kuin muisti missä oli. Sitten se yhtäkkiä kummastui. Jotenkin oli omituinen olo. Ja kas, pyöriteltyään varpaitaan ja heiluteltuaan tassujaan se huomasi, että tikut olivat kadonneet. ”No höhhöh! Jopas jotakin,” hämmästeli Karhu ihmeissään. ”Pitääpä mennä kertomaan Saukolle,” päätti se hetken päästä ja alkoi kapuamaan alas vuorelta.

Loppu.

S22 - Danse Macabre

  • Marissa Janhunen
Kulisseissa oli aina pimeää. Suuret esiriput roikkuivat raskaina vyöryminä, kuin jähmettyneinä ajan hiipiessä ohi. Paksu sametti hohti arvokkaana heleän pölykerroksen alla, näytti kuin kaikki maailman draama olisi kudottu sen syvänpunaiseen pintaan. Teatteri oli suljettu epidemian vuoksi, niin kuin kaikki kaupungissa. Vain kirkko piti ovensa itsepintaisesti auki ripittäytyville synnintekijöille, jotka tuskin uskalsivat olla yleisellä paikalla kauaa. Kun kellot soivat, se kuului vaikuttavimmin juuri kirkkoaukion laidassa sijaitsevan teatterin tyhjissä saleissa.

Iltapäivän askeleet kaikuivat pääsalissa hyvin anteeksipyytäen rakennukselta luvatonta suojautumistaan. Sen vuoksi Jean-Baptiste Brateaux liikkui siellä harvoin. Hän oli ainoa, joka oli keksinyt eristäytyä vanhaan, rapistuvaan taloon muiden laudoittaessa sitä ulkopuolelta ja paetessa maalle kovaksi kangistuneiden ruumiiden irvistäessä jalkakäytävien sohjosta. Ei kukaan olisi uskonut, turvapaikka keskellä kaupunkia. Keskellä vilkkainta kuolemaa.

Länsikäytävän oveen veistetyt viivat olivat unohtuneet aikoja sitten. Ei sillä, että mies talossa olisi kauaa piilotellut, hän oli vain kärsimätön. Päivät hän vietti kuunnellen ulkoa tulevia ääniä, merkkejä olevasta ja tulevasta. Joko olisi mahdollista palata, vai pitikö vielä viettää hiljaisuudessa makaavia päiviä siinä ylevässä vankilassa. Joskus kun palaneen katku leijaili laiskana ilmassa, Jean-Baptiste katseli itäkäytävässä sijaitsevan oven lautojen välistä tai kurkotti korkealle salin päätyikkunoille nähdäkseen, ettei teatteri itse ollut tulessa. Niinä hetkinä kaupunki vaikeroi. Se itki kaduilleen tuskaa, puhdasta sysimustaa mahlaa, jossa ihmiset tarpoivat nilkkoja myöten rakkaidensa muistolle.

Sinä päivänä valo oli kelmeää. Se laskeutui etelänpuoleisista ikkunoista kerroksittain luoden lattiaan kalpean hehkun. Ummehtunut haju tulvahti vasten kasvoja. Jean viilsi kevyin ottein vaaleat kohdat juuston kyljestä ja leikkasi siitä kolmasosan. Olisi helposti voinut luulla teatteria pidettävän ruumishuoneena, niin voimakkaasti tuo vanha comté haisi.

Rauhan rikkoivat hiljaisuuteen ilmestyneet askeleet. Ne kuulostivat hätääntyneiltä. Jean-Baptiste säikähti ja perääntyi vaistonvaraisesti samettiverhon taa. Hän ei ollut kuullut pamausta, oven avautumista. Ja nyt joku oli siellä, sisällä. Hitaasti hän kyyristyi kurottautuen maassa makaavaa veistä kohden. Toisella kädellä hän painoi rievun kasvoilleen, varmuuden vuoksi.

Itäkäytävään johtavasta mustasta ilmestyi suurikokoinen vieras. Se seisoi hetken ennen kuin uskalsi ottaa lisäaskelia pidemmälle. Terä kiilteli heikossa valossa, kun Jean-Baptiste astui varjosta. Tunkeilija huomasi hänet ja jähmettyi.
- Häivy.
Salin kaiku toisti käskyä kolmasti.
- Älä aja pois, ole kiltti.
- Kuulitko, häivy!
- Olen aivan kuin sinä. Minä pyydän.
Jean-Baptiste katsoi miestä hetken.
- Miten pääsit sisään?
- Mitä? Minä…
- Suljitko oven!?

Mies nyökkäsi hätäisesti. Jean-Baptiste laski terää hiukan, sormet olivat tiukasti takertuneet sen ympärille. Claude, sanoi mies ja ojensi kätensä kokeellisena rauhaneleenä. Jean-Baptiste katsoi miestä hetken ennen kuin tarttui siihen. Claudeksi itseään kutsunut oli noin viisissäkymmenissä, rypyt hymyilivät silmien ympärillä. Ne varmasti kasvaisivat, kun hän nauraisi, valloittaisivat koko naaman. Mies ei näyttänyt sairaalta, silmissä kiilsi ilo ja terveys. Jean-Baptiste puristi tarjottua kättä ja sai vastaukseksi elinvoimaisen rutistuksen.

Claude Henri Langellier jäi. He eivät juuri puhuneet keskenään, mutta Jean-Baptistelle kävi nopeasti ilmi, että Claude oli toiminut opettajana luultavasti korkea-arvoisen perheen luona. Hänen tapansa puhua, elehtiä ja mumista latinaksi aamuisin ei ollut silkkaa höperyyttä, salaa Jean-Baptiste arvosti sitä. Se että oppinut oli nyt täällä, ei vaikuttanut lupaavalta, eikä Jean-Baptiste enempiä yksityiskohtia halunnut tietää.

*

Claudella oli omat ruoat mukana, pienessä likaisessa kangasmytyssä. Pala leipää, naurista ja puolikas juustoa. Comté oli paljon tuoreempi kuin Jean-Baptisten, mies pisti merkille. Hän katsoi vieraan juustoa alta kulmien ja murahti mielessään. Viini oli loppunut jo ennen Clauden tuloa.

Vieras oli leikannut juustonsa sopiviksi paloiksi ja söi sitä nauriin kanssa. Raskas maiskutus täytti tilan, muttei tehnyt tilanteesta yhtään sen kodikkaampaa, kalma oli aina läsnä. Silloin tällöin Claude kokeili poskeaan tai pyyhkäisi otsaansa. Jean-Baptiste huomasi tämän vasta, kun liike oli jatkuvaa. Juusto ja nauris, poski, otsa, poski, nauris, juusto, otsa… Lopulta Claude ei saanut enää otetta veitsestä, ohimoilla kimmelsi. Jean-Baptiste hidasti ruokailuaan ja vilkuili miehen eleitä. Kun tämän silmät alkoivat painua ja hengitys tapahtui pienin sykäyksin, Jean-Baptiste tunsi sydäntään kouraisevan.

- Juusto, Claude mumisi: - Se on varmasti pilalla…

Jean-Baptiste laski leivänkannikan hitaasti, vieras hikoili kuin irstas vanhus. Sitten Claude kumartui äkisti rajuun yskänpuuskan, joka vavisutti koko miestä. Hetkessä hän oli muuttunut vain kalpeaksi varjoksi itsestään. Suusta karkasi pieni punainen vana. Jean-Baptiste tiesi heti, ettei mies ollut purrut kieleensä, kuten ei kukaan muukaan ja ettei juusto ollut sen enempää pilalla kuin hänen omansa. Vaistonsa pakottamana hän nousi riuhtaisten Clauden pystyyn ja alkoi työntää tätä kohti itäkäytävää. Pois, pois, pois. Miehen ensin hämmentynyt vastustus muuttui pian huudoksi. Jean-Baptiste sulki silmänsä ja työnsi kaikella voimalla tuota vanhaa, isokokoista miestä. Claude kompuroi ja karjui, lattiaan ilmestyi tummia pisaroita. Epätoivoissaan hän yritti tarttua johonkin, mutta mikään ei ojentanut miehelle apuaan, groteskit figuurit virnistivät käytävillä.

Oven luona Claude sai toisen yskäkohtauksen, tällä kertaa niin pahan, että painui kaksin kerroin lattialle. Mustuus näkyi jo silmistä. Vaivalloiseksi käynyt hengitys rahisi kuivuuttaan ja korisi punaisten hampaiden takana. Jean-Baptiste avasi oven irvistäen, hänen voimansa alkoivat olla lopussa. Claude koetti vastustaa, rimpuili, nousi kontilleen ja yritti puhua, mutta Jean-Baptiste ei antanut periksi vaan alkoi huutaa. Miehen mumina muuttui puuroksi korvakäytäville, maailmassa kaikui enää vain Jean-Baptisten kauhistunut huuto. Hitaasti vieraan paino antoi myöten ja tämä kaatui mustalle kadulle nuorukaisen vetäytyessä sisälle. Ovi kolahti tylysti perässä. Kohtalolle hyljätyn ärjyntä kaikui kolkkona yön sylissä.

- Minä tulen vielä, kun kaikki on ohi. Tulen. Minä vannon!

Niin ei kävisi, Jean-Baptiste tiesi sen. Haparoivin sormin hän salpasi oven, kääntyi käsi suun edessä ja juoksi. Punaiset hampaat viipyivät verkkokalvolla ja kutittivat kurkunpäätä. Hän ei hengittänyt, juoksi niin että jalkoihin sattui, pudisti itseään ja ravisteli rankasti. Silmät kirkuivat paineesta, posket lommottivat ja veri kohisi, kunnes hän ei enää nähnyt eteensä eikä kuullut ulkoa kantautuvaa elämän riiston kauhua. Sitten hän törmäsi pukuhuoneen ovenkarmiin, lennähti sisälle ja oksensi.

Silmissä vilisi kuolemantanssi. Universaux. Jean-Baptiste makasi, ei liikkunut pitkään aikaan. Hän yritti muistella, miltä fresko näytti. Se oli tyhjä. Hän pidätti hengitystään ja kuunteli vartaloa, mutta ainoana salissa kaikui hänen tyhjän vatsansa kurina. Ei merkkiä tartunnasta, vielä. Jean-Baptiste laski keuhkonsa hitaasti tyhjäksi. Edes pöly ei liikahtanut, aika oli pysähtynyt. Viikkoa aiemmin hän oli jatkanut viivojen viiltoa, auringonlaskujen laskemista.

Ulvovat kirkonkellot saivat kämmenet suojaamaan korvia ja suun vääntymään huutoon. Se ei hiljentynyt. Teatteri ympärillä alkoi muuttaa muotoaan, se hävisi vavahdellen kauniiden uhkakuvien taa. Seinät muuttuivat pehmeiksi ja keinuviksi ja kellojen huumaava soitto voimistui tuoden kirkon suoraan pääsaliin. Pian siellä olisivat ihmiset, kaikki ne sadat, tuhannet tautiset loiset. Hän näki jo ensimmäisen tulevan sumun läpi.

Jean-Baptiste hätkähti. Kova kirkuna täytti teatterin, ääni vaelsi salin suuria seiniä pitkin kadoten sitten hyljätyille käytäville. Hän tarkisti kädet, jalat, keskiruumiin, niskan, uudestaan, uudestaan ja vielä kerran. Kosketus sattui, kova lattia teki tehtävänsä ja jäntevä, nuori vartalo oli muuttunut kankeaksi ruumiiksi. Ääni tuli ulkoa. Epäilevänä hän siirtyi pitkään itäkäytävään, kohti sitä ainoaa porttia, josta oli vain kahdesti kuljettu epidemian puhkeamisen jälkeen. Ovea lähestyttäessä ulkomaailman kumu voimistui, mutta Jean-Baptiste ei kuullut sitä. Hän tiesi, että hahmo seisoi oven ulkopuolella. Että tuo olisi suuri ja musta, kuin itse Kuolema. Se hengitti raskaasti, oli menetetyistä sieluista täysi. Raskas. Täysi. Kirkkokin oli hiljaa.

Jean-Baptiste pidätti hengitystään, korva painautui herkästi ovea vasten. Hän tunsi hien nousevan hiusrajaan ja nielaisi kahdesti. Rahina kumpusi syvältä hahmon keuhkoista tasaisena. Vaikka ovi oli välissä, häntä pelotti. Ja kylmäsi.

- C’est fini?

Kuiskauksesta huolimatta ääni kiiri kaikuna Jean-Baptisten takana. Samalla hengitys lakkasi ja hetken aikaa hän luuli, että se oli jo lähtenyt. Sitten, keskeltä mustaa kiiri tuskin kuuluva huokaus.

- Oui.

S22 - Kansanlaulu

  • Minna Kemppainen
Mikset laula, laulun lapsi
luotuja loihe julista
kun sulle antoi emo äänen
iso mielen sanomaan
Juotti mummo makkean mehun
ukki uuven uskalluksen
syyti serkku sikimehtään
kurukuuseen kahtomaan
Veli viskasi virmavirtaan
soitti sisko silmiin suolan
kirvellä koettaa koetella
josko juopa juomaksi joutaa
elon elämättömän katkeroksi

Siksipä sikiunta kätkyvessä
kudelmassa kirkastuksen ja kipunan
näkyjä niitän valvetta vailla
kuvia korkeampia kurotan
kun ei ennen unia iloa mulla
silmät sairaat valoa vuoja
ei mieli matkaa mukana laulun
juokse jalat etiäistä etteen
Paha silmä pakahuttaa
tuopi tuonelan tuoksuja
kerran mulla sisässä ilo ja leikki
ilman ääntä ne huutelehti
vaati vanhoja väistymään
ikiaikain inhoja katoamaan



Mikäpä maatessa laulujen maassa
kiikussa kehdossa keinuttajassa
syvällä sinisessä saaressa
murehen uruilta piilossa pieni
kaukana maaliman tosi ja toru
Nousee näkyyn virroilta vetten
kapuaa kiikkuun katsomahan
kaunista kuuloa tuonilaulun
nukahtaa tuntoon tutumman.

Olipa kerran minä se oli minä joka ei nuku ei näe nyt minä on niin väsynyt tämä on satu se satu joka kerrotaan kun herätään eikä haluta enää nähdä se satu jonka uni kertoo se satu jota ei haluta kirjoittaa vaikka minä pyytäisi minä kertoo teille tämän sadun väsynyt minä väsynyt väsynyt kokeellinen minä kertoo teille sadun
minä asuu teissä minussa jokaisessa unessa jokaisessa kuvassa on minä itse minä väsynyt minä todellisuus on väsynyt unessa minä herää unessa minä näkee se nukkuu ja kertoo siellä teille sadun



veenpainama varpukin minuun yltää
muodon minuun otti outo ja ohut
tyvenessä tiukkuu sävy ja sana
rauhassa riemu elon rajasta
siinäpä nukkuissa lauluni laulan
laulan jumalan kasvot puhtaiksi
likaisen luulon liotan
laulan korkealle kuvani näkyni
nukun kauaksi ei herätä huoli
ei havahuta haikeus
karkuuta ikävän ikirouta
Nuku nuku lapsi laulun
Mitäpä murhetta miettimähän
hereillä huolta huolimahan
nukkuissa valvoo vanhat veet
entiset enteet unehtuneet
Liekuta lomite ilon ison
pura pois parku polultasi
ei muista unessa itku lasta
ei löyvä suru sanojaansa


Voisko valvoa unesta totuuden taiat
toivoa ohjeet oikeat näkyyn
saisi silmät vahvistuksen
sopia itsensä oikeaksi

S23 - Runoja

  • Teemu Suuntamaa
Etäinen muisto kuin kalpea aave
tehdyt sanat, sanotut teot
mielen autiot huoneet
suljetut ovet, kirotut seinät
ja valo, jota ei voi paeta

Kylvemme unissa
kylvämme sanoja kuin kauraa
lehahdamme lentoon, syksyn lehdet
katkeilemme kuin kuivunut heinä

Sateen ääni valaisee yön
uneksitut teot, katkerat lupaukset
jotka hukkuivat nuivaan arkeen
kivettyneisiin päiviin

Kultainen joki virtaa hiljaa
kaikkien kuvien takana.






Puhu liikkumattomin huulin
huuda hiljaisuudessa kuin ukkonen
niin lujaa, että se yhtyy Maan äänen
eikä sitä kuule
se lävistää kaiken kuin myötätunto

Ole hetken se, joka olet
kaunis kuin auringonnousu
kuin tuulessa leijaava lehti
ruoho, joka kasvaa kallioseinässä
ole hetken lähempänä kuin uskot

Kaukaisella rannalla kasvaa
Kuolemattomuuden puu
joka siitä poimii hedelmän ja syö
värisee hetken, kääntyyy
ja palaa sinne mistä lähti.






Katsoin Kuolemaa peilistä
sen kädet olivat kuin kaipaus
silmissä ajattomuuden tyynet tasangot

Murhe on kirves
joka ripustetaan naulaan
sateen lyötäväksi, ruosteen ruoaksi
kunnes se kadottaa voimansa leikata ihmislihaa

Asteittainen hivuttautuminen
kohti unen rajamaita
tuo meidät yhteen

Kun valo ja pimeä sekoittuvat
toisiinsa kuin vesi
harmaa kadottaa ikiaikaisen merkityksensä.






Yöperhosen mykkä vaellus
kautta pimeiden hetkien
kätkettyjen sanojen
valoon, joka ei pelasta
ketään, ei koskaan

Olenko lakannut uskomasta
ihmeisiin, ylösnousemuksiin
päivinä, jolloin ilman ankaruus
paljastaa puunlehtien sädehtivän kirkkauden?

Polut, joilla ei näe askeleitaan
yöt, joina ei uskalla puhua
tai päästää ääntäkään
johtavat huoneisiin
joissa ei tunne ajatuksiaan
ei kuule huutoa
joka kuihtuu huulille

Kun aamu koittaa
unet unohdetaan
niinkuin kaikki paha.






Rituaaliesineet, uhri
vaikeneva viisas suu
jaloimmat puheet, jotka Maa tunsi
kovettunut sydän sylki tulta

Kastoimme veteen käärinliinat
katsoimme veteen, syvyyteen
raukea, lakastunut ruumis
vehmaat kummut, muinainen tammi
on tehty hylättäväksi jokainen maja

Laupea kuu katsoi kaiken lävitse
armahti jo, naurahti
kauas vaeltanut palasi
kotiin, istuutui.






Kuolla kuin rukous huulilla
kaikua varjoisissa huoneissa kuin lapsen itku tai nauru
unohtua kuin maanalaisten virtojen vedet

Kun päivä haihtuu se ei ole viimeinen päivä
kun yö avautuu se on sama yö

Mikä alkaa, palaa alkuun jälleen
mikä loppuu, loppuu vain näennäisesti

Olemme repineet elämää kuin paperikuvia
olemme nauraneet öin kuin vailla mieltä

Kaikki lepää paikallaan kuin vuori
joka on uusi jokaisessa valossa
salaperäinen, läpinäkyvä, suuri
valloitettunakin valloittamaton.

S24 - Itsensä etsimisen trilogia

  • Annika Keiski-Turunen
I

Minuun on lyöty
vesileimoja


varapuheenjohtaja
lautakunnan jäsen
varalla valtuustossa
hallituksen jäsenä


varajäsenä
jäsen valtuustossa
päihdeohjaaja
vanhempaintoimikunnan jäsen
ehdolla jäsenenä kaikkeen
(eikä kerrota, olenko käsivarsi vai vasen sääri)


kuuntelija
tukija
terapeutti

äiti
vaimo
tytär
sisko
ystävä


tatuoitujen leimojen seasta
etsin minua
RUNOILIJAA



II

runoilija istuu
riippukeinun reunalla
laskettelee lapsuuteen
lauseiden liukkailla jalaksilla


rientää nuoruuteen
hetkessä kiirehtien
angsteista seuraavaan


läpi aikuisuuden
rakastuu, pettää, eroaa, rakastuu
kohdatessa vihdoin seesteisen vanhuuden
yksinäinen runoilija


kuolee kuolematon
lause huulillaan



III

valvon kevätvalosta väsynyttä yötä
kuiskutellen runoilijaa
istumaan viereeni


sormet valmiina tarttumaan
jokaiseen unohtumattomaan sanaan
kielikuvia janoten


shhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh


runoilija nukkuu
pitkäksi jäänyttä talviuntaan
nähden painajaisia
virkakoneistoin alle jääneestä
uraperheputkinaisesta


viinilasi      vierellä
väljähdyn
sormeni
tapailevat
sanoja jotka
unohtunut runoilija
jätti kirjoittamatta

S25 - Runoja

  • Tuuliasade
Pimeänä hetkenä



Hän puhuu lakkaamatta, ikuisesti kuuntelen tuota ääntä
aallot hakkaavat kiviä
puristan käteni nyrkkiin
tunne vaatii puremaan huulta
suussa maistuu rauta
minähän vain talutan sinua, hän sanoo
kaikki tummuu, samenee, haihtuu pois
en haluaisi olla vierasta lihaa
kaikella on hintansa
sylki valuu suupielistä
maailma pienenee






Kata on alkanut puhua ja tuntea
häneen on tullut reikä
sanat virtaavat


kosketus ei tunnu vieläkään tarpeeksi
mikä rikkoisi jo rikotun


huono nainen tulee kylään
sille Kata ripittäytyy
pistää jalkansa solmuun ja suu aukeaa
hahaa, sanat lentävät pitkin huonetta


huono nainen irvistelee ja nauraa
rakkautta ei löydy hakemallakaan
likaa ei voi pestä pois

S26 - Valley Below

1. Demolition Derby 2. Primitives
Jyväskyläläinen Valley Below tekee ajatonta, pop/rock-perinteille uskollista musiikkia. Nykyinen viisimiehinen kokoonpano on toiminut vuodesta 2005 ja soittanut tähän mennessä n. 40 keikkaa sekä julkaissut debyyttilevyn ’Running Rites’ vuonna 2007. Kokoonpanoon kuuluvat Heikki Jyväsjärvi (kitarat, koskettimet, laulu), AP Kivinen (laulu, akustinen kitara), Sami Syrjämäki (kitarat, laulu), Tuomo Tikkanen (basso) ja Jussi Jyväsjärvi (rummut).

Kuluneen vuoden aikana Valley Below on keskittynyt viimeistelemään toista albumia, joka julkaistaan marras-joulukuun aikana. Dog Day-levyllä yhtyeen pop-ilmaisu saa rinnalleen tummempia sävyjä sekä vaikutteita rytmimusiikin juurilta.

S27 - Dwarf Of Ignorance

1. Hour of the Wolf 2. Jaws

Dwarf Of Ignorancesta sanottua:

"Tamperelaista Dwarf Of Ignorancea ei voi ainakaan syyttää helpoista ratkaisuista."
"Ei ole tamperelainen Dwarf of Ignorance ainakaan helpoksi itselleen asioita tehnyt."
"Verrattain nuori yhtye, mutta kunnianhimoa kolmikolta ei ainakaan uuvu."
"...osaa työstää nopeaa musiikkia jossa piisaa käännöksiä, koukkuja ja osia kuin System Of Downilla ikään."
"Kolmikko vakuuttaa kyllä yhdistely-, sovitus-, soitto- ja variaatiotaidoillaan, mutta."
"Soundipuoli ja soitintyöskentely mansesterilaisilla on hallussa."
"Operoi jossain rockin ja metallin väljässä välimaastossa, missä riittää tilaa ja tutkittavaa."
"Korviin tipahtelee niin HC-jyräystä, kokeellisempaa modernia metallia ja Opethin kuoloprogea."
"Keitos on kieltämättä herkullisen oloinen, mutta."
"Liian paljon liian vähällä ajatuksella."
"Yritystä bändillä kuitenkin on."
"Onneksi taustalta nousevat kiitettävän usein kitaristi/basisti/kosketinsoittaja Laurin puhtaat lauluosuudet varsinaista elämöintiä tukemaan."
"Pahimmin mopo karkaa orksterin käsistä viimeisenä kuultavan kahdeksanminuuttisen De/generationin aikana."
"Välillä himokkuus tosin lyö yhtyettä palleille, sillä liika mitä tahansa on liikaa, kuten kahdeksanminuuttinen lopetusraita osoittaa; jos kappale on osiensa summa, niin De/generationin kohdalla vaaditaan vähintäänkin pitkää matematiikkaa."
"Biisissä on kieltämättä joitain loistavia ideoita."
"Ideoita Dwarf of Ignorancella piisaa vaikka muille jakaa."

Antti Klemi - Imperiumi 3/5
Mika Roth - Desibeli 3/5
Teemu Lahtinen - Lammaszine 3/5

S28 - L.M. Soul Project

  • Kuva: Janne Räikkönen

1. Consordino 2. Humanity-01
APRIL is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.

- T.S. Eliot

S29 - Kirjeet: Bali

  • Karoliina Kantola
  • Klikkaa kuvaa edetäksesi sarjassa

S30 - Kirjeet: Malesia

  • Elli Maanpää
  • Linkki:
  • Ellin blogi
  • Klikkaa kuvaa edetäksesi sarjassa

S31 - Satyyri II-III.09

  • Verkkolehti Satyyri kiittää kaikkia lehden teossa mukana olleita!

Meidät löytää nykyään myös Facebookista. Liity ryhmäämme ja kutsu ystäväsi mukaan!

Satyyri II-III.09

Satyyri II-II.09
Tekijänoikeus © 2007-2009, Verkkolehti SATYYRI
Julkaistu 24.11.2009
Kaikki oikeudet pidätetään

Satyyri II-II.09
Copyright © 2007-2009, SATYYRI Webzine
Released 11/24/2009
All rights reserved

Sähköposti / E-mail: toimitus


Lisätiedot: Satyyri on taloudellista voittoa tavoittelematon, maksuton ja julkiseen käyttöön suunnattu verkkojulkaisu. Kuvamateriaalin tekijänoikeudet kuuluvat niiden oikeutetuille omistajille, ja väärinkäyttötilanteissa pyydämme ottamaan yhteyttä päätoimittajaan.

Additional information: Satyyri is a public, non-profit endeavour. Image material copyrights are the property of their rightful owners, and any infringements should be notified immediately to the editor-in-chief.

Design & build-up // Janne Räikkönen / Light Movement

Toimituskunta

    Toimitus

  • Päätoimittaja

    Janne Räikkönen

  • Varapäätoimittaja

    Karoliina Kantola

  • Oikoluku

    Anni Pilhjärta

  • Pertti Huotari
  • Marissa Janhunen
  • Annika Keiski-Turunen
  • Joonas Kallonen
  • Minna Kemppainen
  • Jukka Koivula
  • Antti Kurko
  • Elli Maanpää
  • Lauri Myllymäki
  • Anni Nupponen
  • Ikuyo Okumura
  • Outi Paananen
  • Oskari Tolonen
  • Elina Virtanen
  • Ina Saarinen
  • Arttu Salminen
  • Teemu Suuntamaa
  • Leena Yliportimo
  • Tuuliasade

    Dwarf Of Ignorance

  • Janne
  • Lauri
  • Tomas

  • Lowlife Rock’n’Roll Philosophers

  • Mikko Elo
  • Tero Fagerstrom
  • Daniel Finley
  • Lauri Hannus
  • Noora Tommila

  • Valley Below

  • Heikki Jyväsjärvi
  • Jussi Jyväsjärvi
  • AP Kivinen
  • Sami Syrjämäki
  • Tuomo Tikkanen