“Conjure magic for them and they’ll be distracted.”

Visuaalisia spektaakkeleita saapuu valkokankaille kiihtyvää tahtia, ja 3D-elokuvan rantautumisen myötä elokuvien painotus visuaalisiin arvoihin tulee lisääntymään entisestään. Tein kyselykierroksen ystäväpiiriini juuri Avatarin ensi-illan jälkeen, ennen kuin kriittisestä asenteesta mammuttia kohtaan tuli elokuvakeskustelun arkipäivää. Kysyessäni ”No mitä pidit?”, kahdeksan kymmenestä vastasi suurin piirtein samoin: ”Pidin tosi paljon, oli hieno.” Ystäväni käyttivät muun muassa adjektiiveja “hieno”, “vaikuttava” ja “upea” kuvaillessaan elokuvaa kokonaisuutena. Vasta kysellessäni tarkemmin suurin osa muisti lopulta mainita elokuvan tarinan ja käsikirjoituksen olevan “ihan ok” tai “keskinkertainen”. Monia seikka ei kuitenkaan näyttänyt vaivaavan, vaan Avatarin täyslaidallinen visuaalisuutta sai useimmat viihtymään.

Onko hienon elokuvan käsite kokenut samanlaisen inflaation kuin saksan markka 20-luvulla? Ja jos on, onko sillä merkitystä? Avatar rikkoi lähes kaikki elokuva-alan rikottavissa olevat rahalliset ennätykset ja sai katsojat viihtymään jopa siihen pisteeseen asti, että ympäri maailmaa alettiin kuulla puheenvuoroja Avatarin jälkeen iskevästä “Pandora-syndroomasta”, pakonomaisesta kaipuusta takaisin elokuvan sci-fi -maailmaan.

Moni povasi Avatarista Oscarien palkintokatiskaa, ja pelko oli todellinen. Vaikka Oscar onkin laadun mittarina kyseenalainen palkinto, suuri yleisö näkee sen yhä elokuva-alan arvostetuimpana palkintona. Tänä vuonna oikeus kuitenkin voitti ja Oscarit menivät Kathryn Bigelown huimalle pääteokselle The Hurt Locker. Samalla Oscarit palauttivat palkintona ainakin ripauksen menetetystä uskottavuudestaan.

Elokuva ei kuitenkaan ole ainoa viimeisen vuoden aikana spektaakkeleilla hellitty ala. Tietokone- ja konsolipelien puolella tekniset edellytyksen alkavat lähentyä elokuvaa, ja peliteollisuudella on jo vuosia ollut nopeammin kasvavat markkinat kuin elokuva- tai musiikkiteollisuudella. Samaan aikaan paineet tuottaa visuaalisesti näyttävämpiä pelejä kasvavat, eikä 3D-tekniikkakaan ole enää kuin nurkan takana, kunhan tarvittavat laitteet saadaan ihmisten koteihin.

Massiivisista sisällöistään tunnetun BioWaren avaruuseepos Mass Effect sai toisen osansa aivan Avatarin kintereillä. Viime vuosina samankaltaisia, visuaalisesti näyttäviä, merkittäviä pelijulkaisuja on ilmestynyt yksi toisensa jälkeen. Mielenkiintoista kuitenkin on, että pelintekijät tuntuvat muistavan paremmin sen, mitä mielekkään ja korkeatasoisen viihteen on syytä sisältää. Esimerkiksi Mass Effectin tapauksessa – toisin kuin James Cameronilla – visuaaliset arvot kulkevat käsi kädessä tarinan ja henkilöhahmojen moniulotteisuuden kanssa. Eräs pelikriitikko sanoikin osuvasti, että Mass Effect 2 on aivan kuin Avatar, ainoastaan paremmin kirjoitettu.

Siitä, voidaanko pelejä ja elokuvia niputtaa tällä tavoin samaan kappaleeseen, voidaan tietenkin kiistellä – samoin siitä, puhummeko nyt viihteestä vai taiteesta. Jos puhumme visuaalisista spektaakkeleista, yhteys on mielestäni sallittava ja ilmeinen. On vain laitettava sormet ristiin sen puolesta, etteivät nykyiset ja tulevat elokuvan- ja pelintekijät häikäisty liiaksi uudesta teknologiasta ja saa samalla aikaan teostensa laadullista taantumaa.

Tarina, henkilöhahmot, käsikirjoitus. For crying out loud.


Janne Räikkönen
Päätoimittaja
Verkkolehti Satyyri

Kulttuuriperintöjä

Näin jonkin aikaa sitten Pablo Picasson Guernican. Se on kyllä valtava. Kun toisinaan maailman tunnetuimpia taideteoksia suunnittelee näkevänsä, jonottaa ja odottaa, ja siinä ne sitten ovat: kauniita kyllä, mutta ehkä pienehköjä tai muuten vaan hieman pettymyksiä, samanlaisia kuin korteissa, ja satojen turistien ympäröimiä tai peittämiä.

Mutta Guernica Madridin Reina Sofia -museossa. Se on oikeasti valtava. Ja sille on varattu kokonainen huone. Ainoa huono puoli on se, että huoneessa kuvaaminen on kielletty.

Picasson vuonna 1937 valmistunut työ on melkein kolme ja puoli metriä korkea ja lähemmäksi kahdeksan metriä leveä taideteos, jonka edessä voisi viettää aikaa vaikka kuinka kauan ja silti löytää uusia kiinnostavia yksityiskohtia siitä. Picasson teokset Ateneumissakin olivat kyllä hienoja, mutta sen yhden ainoan Guernican näkeminen valloitti minut enemmän kuin kokonainen monipuolinen näyttely Helsingissä.
Ulkoisen mahtavuutensa lisäksi Guernicassa on kiinnostavaa se, mistä se kertoo. Työ on tehty keskellä Espanjan sisällissotaa, ja nimi juontaneekin juurensa kaaoksesta ja sotimisesta. Picasso ei ollut aikanaan ainoa espanjalainen taiteilija, joka kuvasi ja kritisoi töissään tapahtumia, joissa oma kansa sotii keskenään toisiaan vastaan. Esimerkiksi myös Salvador Dalí ja Joan Miró ovat käsitelleet töissään samankaltaisia töitä.

Kun olimme taidemuseoseuralaiseni kanssa viimein irrottaneet katseet Guernicasta ja jatkoimme museokierrosta, rupesimme miettimään, miten olikaan suomalaisten taiteilijoiden laita vastaavassa tilanteessa. Saiko Suomen sisällissodan aikana puhua asiasta ääneen tai ilmaista mielipiteensä taiteen avulla? Miksei mieleemme tullut yhtäkään teosta vuoden 1918 tuntumasta. Pitikö tapahtumasta kulua 80 vuotta ennen kuin esimerkiksi tapahtumien keskeisessä kaupungissa Tampereella järjestettiin muistotapahtuma ja erilaisia kirjateoksia alettiin julkaista? Onhan Suomessa ollut erinomaisia taiteilijoita ennen sisällissotaa ja sen jälkeen, joten miksi emme muistaneet yhtään merkittävää taideteosta tuolta ajalta?

Kotiin tultuani jäin miettimään, oliko yleissivistykseni aivan onneton tai muistini heikentynyt, joten kaivoin pikatietoa siitä yleisestä internetin tietosanakirjasta. Tämä tietosanakirja kertoi muun muassa, että tuona aikana Viljo Kajava oli kirjoittanut joitakin runoja aiheesta, ja Akseli Gallen-Kallela oli piirtänyt karttoja ja suunnitellut kunniamerkkejä. Kunniamerkkejä.

On sääli, ettei meillä ole sellaista kulttuuriperintöä historiasta kuin voisi olla. Totta kai asiasta on parempi puhua myöhään kuin ei milloinkaan, mutta sota-aikana eläneet jos ketkä olisivat olleet oikeita henkilöitä tulkitsemaan – ja kritisoimaan – tapahtumia. Miksi niin ei ole voitu tehdä, on tässä kontekstissa turha edes alkaa pohtia tai harmitella enempää. On onni historian onnettomuuksissa, että meillä on sentään taidetta joiltakin muilta kriisivuosilta. Eivätkä kaikki mahtavat taideteokset tietenkään vaadi ajanjaksokseen kriisiä. Olen minä myös Ateneumin yläkerrassa viettänyt pitkiä aikoja tuijottaen lumoutuneena esimerkiksi Gallen-Kallelan ja Hugo Simberin mahtavia teoksia rauhan ajalta.


Karoliina Kantola
Varapäätoimittaja
Verkkolehti Satyyri

ERÄS huvittavimmista kolumnin lajeista viime aikoina on ollut ”mitä ajattelin tänään, eli keski-ikäisen kulutusmarttyyrin pohdiskeluja”. Niissä tapana on yleensä kevyen ironiseen sävyyn kauhistella nykymaailmanmenoa, jossa ilmastohuolen siivittämät muodikkaat ekologiset ja eettiset trendit uhkaavat tuhota koko elämänmuotomme sellaisena kuin sen tunnemme. Keskimääräiseen suomalaiseen elämäntapaan tottunut kirjoittaja ilmaisee kansan syvien rivien pelkoja ilmastouskonnon ja kansainvälisen vegaanifasistisalaliiton esiinmarssista ja suorastaan lamaantuu tämän käsillä olevan uudelleenarvioinnin edessä. Häneltä halutaan kieltää lentäminen, syöminen, autoilu, omakotitalot, keinolumi, lapset, kotieläimet, turkikset, liha, maito, viikunat, kumkvatit… Mitä jää jäljelle?

Kyseessä oleva, selvästi yleistymässä oleva kolumnin laji on harmittomuudessaan sukua kategorialle ”mitä ajattelin kun lueskelin Cosmoa, eli laihduttajan kiusaukset ja kuinka niistä selviydyin/kuinka lankesin”. Tämä on laji jossa establishment vittuilee hermostuneesti nouseville marginaaleille ja ”trendi-ilmiöille”, kirjoitelma jossa tarkoitus ei ole tuoda uusia näkökulmia keskusteluun tai edes ilmaista johdonmukaista mielipidettä jostakin asiasta, vaan huulta heittäen todeta miten asiat ovat ja kuinka niitä on lopulta mahdotonta muuttaa.

Tavaksi näissä kirjoitelmissa on tullut ensi alkuun osoittaa, kuinka ekologisesti valveutuneita kirjoittajat ovat, kuinka perinpohjaisesti he ovat asioita ”funtsineet”. Lukijalle vyörytetään faktoja nykyisen globaalin ruoantuotannon epäekologisuudesta, minkä on tarkoitus pohjustaa johtopäätöstä ilmastokysymysten loputomasta suosta ja kuluttajia syyllistävän informaation ahdistavasta tulvasta. Esimerkiksi Aamulehden kolumnissaan (21.12.2009 ”Mitä ihmettä tänä jouluna syötäisiin?”) Anita Simola heittää lukijoille melkein tippa linssissä, että ”jääköön tänä jouluna syömättä taatelit, viikunat, rusinat ja mantelit. Nehän tuotetaan Suomeen ilmateitse tuhansien kilometrien päästä.” Kolumnistit identifioituvatkin mielellään siihen tiedostavaan vähemmistöön, jonka tehtävänä on kertoa kansalle ilmastonmuutoksen uhkakuvista. Mutta mitä tehdä kun sanoma ei ole kivaa evankeliumia vaan täyttä tulta ja tulikiveä?

Tämä on laji jossa establishment vittuilee hermostuneesti nouseville marginaaleille ja ”trendi-ilmiöille”

Kun kirjoittaja jatkaa vakuuttavaa ja eittämättä perusteltua listaansa, suomalainen joulupöytä alkaa totta tosiaan näyttää laihalta: ”Lihantuotanto on mitä suurimmassa määrin epäekologista. – Kotimaista kirjolohta ei saa missään nimessä syödä. Sen kasvattaminen, ja siis myös ostaminen, on vähintäänkin ympäristörikos. – Mäti on hyvää, mutta se voi olla ryöstökalastuksen sivutuote. – Lentorahdattuja vuosikertaviinejä ei kukaan enää edes muistele.” Mikä siis Anitalle eteen, kun mitään ei voi syödä ja vatsa kurnii jo pahasti?

Käsillä oleva ekologisen kuluttajuuden probleemi vain syvenee, kun Anitan hilpeään seuraan liittyy punakkaposkinen SDP:n europarlamentaarikko Lasse Lehtinen, 62, yhtä jouluisalla kirjoitelmallaan ”Pyörällä päästään” (IS 19.12.2009). Täynnä ymmärrystä ilmastohysteriaan kyllästynyttä perusjamppaa kohtaan tämä intellektuelli toteaa: ”Elämä muuttuu tosi haastavaksi, kun elintarvikkeisiin ruvetaan liittämään tietoa myös siitä, millainen hiilijalanjälki tuotteista jää. Siinä sitten siirrämme lihakimpaleen ja juustopaketin kassahihnalla alimmaiseksi, ettei vegaani jonossa ala motkottaa”. Vai että ihan tosi haastavaksi.

Ja kas, kukas tuolta liihotteleekaan! A.W Yrjänä, keskipäivänsä synkkään metsään eksynyt runoilijarokkari, ilmestyy Anitan ja Lassen seuraan ja jatkaa ihmettelyä tässä eettisten valintojen viidakossa: ”Liha on eettisesti ja ilmastollisesti kestämätön välttämättömien valkuaisten lähde. Toisaalta vaihtoehtoinen valkuaislähde soija nostaa jätevesien, ja siis ekosysteemin, naishormonipitoisuuksia vähentäen osaltaan kalakantoja. Koiraskaloja ei synny. Mutta eihän kalaa sovikaan syödä, sillä riistokalastus hävittää kalakannat meristä. Ja lähikalasta saa Suomessa dioksiinimyrkkyjä elimistöönsä.” Kolumnissaan ”Ruoka on myrkkyä” (HS 19.11.2009) Yrjänä kirjaa siis ylös hämmästyttävän samankaltaisia ajatuksia, kuin Simola ja Lehtinen. Alkuun tämä gastronomiguru Brillat-Savarinin nimeen vannova entinen kasvissyöjä haluaa esitellä asiantuntemustaan ja trendikästä huoltaan ruoan ympäristövaikutuksista, mutta loppua kohden ekologisempi elämä alkaa näyttää ah’ niin kovin ohdakkeiselta.

Jos edellä onkin verrattain laveasti kuvattu kolumnien höttöisiä hörtimiä, niin missä sitten on pihvi? Mitä nämä kaikki kolme kirjoittajaa yrittävät meille vitsailuillaan kertoa?

He haluavat vain kertoa, että ekologista kuluttamista ei ole, sillä jos jääkaappimme ja joulupöytämme siivotaan epäekologisista aineksista, jäljelle jää vain – kuten Yrjänä esittää – ”täysjyväruista, perunaa ja lehtisalaattia sekä muutamia juureksia, kuivattua merilevää ja kauramaitoa”. Anita Simolan näkemys on yhtä surullinen: ”Kotisinapin voit sekoitella ilman kiehautusta ja sulattaa sen seuraksi kotimaiset pakasteherneet”. Kolumnit tiivistyvät näin otsikon ”keski-ikäinen hedonisti vitsailee” alle. Niiden sanoma on sama kuin Aamulehden päätoimittajan Matti Apusen taannoisessa hervottomassa letkautuksessa: ”ajan isolla autolla, koska syön lihaa”. Kuulostaako tutulta? Heidän käytöksensä muistuttaa itse asiassa pikku lasten kiukuttelua: ”jos en saa happy mealia, en syö sitten mitään, näännyn nälkään. Nih!”

Simola, Lehtinen ja Yrjänä sivuuttavat täysin todelliset ekologiset ja eettiset ongelmat ruokakulttuurissamme, nimittäin eläinperäisten tuotteiden absurdin osuuden siinä, eivätkä vahingossakaan ota esille olemassaolevia vaihtoehtoja. Yrjänälle voisi joku kertoa, että soija ei itse asiassa ole lihaan nähden ”vaihtoehtoinen” valkuaisaineiden lähde, sillä yli 85 prosenttia maailman soijasta uhrataan eläinten rehuksi ja siten myös lopulta nimenomaan lihansyöjille. Moni valveutunut kansalainen osaisi varmasti kertoa Akille ja Anitalle, että kalaa voi hankkia sangen ekologisesti omin käsin Suomen tuhansista järvistä jos sitä välttämättä haluaa syödä, että myös niissä on mätiä, että metsämme ovat täynnä marjoja ja sieniä, että antibiootein ja hormonein kasvatettu rääkätty sianliha tai vatsavaivoja aiheuttava tehotuotettu lehmänmaito ovat täysin tarpeettomia tuotteita nykyterveystiedon näkökulmasta, että lähes kaikki ruoat ja leivonnaiset voi hyvin korvata kasvisvaihtoehdoilla ja että kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtymällä joulupöydän saa notkumaan ihan yhtä painavana, mutta taatusti monin verroin ekologisempana ja eettisempänä kuin aikaisemmin.

Heidän käytöksensä muistuttaa itse asiassa pikku lasten kiukuttelua: ”jos en saa happy mealia, en syö sitten mitään, näännyn nälkään. Nih!”

Todellisia ongelmia on ruokakulttuurissamme, ja niihin olisi olemassa yksinkertainen ratkaisu. Sekavinkaan sopuli-toimittaja ei voi kiistää sitä, missä suurin ongelma piilee: esimerkiksi World Watch–instituutin tutkimuksen mukaan reilusti yli puolet maapallon kasvihuonepäästöistä syntyy lihantuotannossa.(http://www.worldwatch.org/files/pdf/Livestock%20and%20Climate%20Change.pdf)

Mutta nämä kolme kirjoittajaa eivät halua ottaa sitä esille. He jättävät valistamisen nuorille vihaisille idealisteille. Simola, Lehtinen ja Yrjänä ovatkin vain kertomassa, kuinka he ovat väsyneet olemaan tiedostavia moraalisubjekteja ja kuinka kiva olisi vain vetäytyä neljän seinän sisään pöydän ääreen ja vetää maha täyteen vailla omantunnon kolkutuksia niin kuin vanhoina hyvinä päivinä. Mutta kun se ei ole mahdollista kaiken tämän syyllistämisen keskellä. Antakaa meidän vanhusten jo olla!

Europarlamentaarikko Lehtinen tiivistää näkemyksensä kolumninsa loppukappaleessa: ”Jos lihan ja maitotaloustuotteiden syönti vähenee, elintarviketeollisuus kuihtuu”. Tätä häikäisevää argumenttia, tätä matemaattisen tosiseikan tunnustamista, seuraa tärkeä käänne: nyt ei ollakaan huolissaan vaikkapa ilmastonmuutoksesta ja sen vaatimista pikaisista torjuntakeinoista ja henkilökohtaisista valinnoista, vaan elintarviketeollisuuden tulevaisuudesta, työpaikoista, suomalaisesta elintasosta. Lehtinen antaa näin ymmärtää, että suomalaisen lihan ja suomalaisen maidon kuluttaminen on jonkin sortin kansalaisvelvollisuus, joka tulee ottaa huomioon tässä kiperässä tilanteessa. Yrjänä ja Simola nyökyttelevät päätään, sekin vielä!

Tämä tekee tietysti kaikesta äärimmäisen monimutkaista.

Lehtinen lamaantuu pakastealtaalla: tukeako suomalaista työtä ostamalla jauhelihapaketti ja siihen vielä kaupan päälle Nokian 5800 XpressMusic-kännykkä ja pohjanmaalaisen eläkeläisen askartelema tuohikontti vai ottaa huomioon ekologiset seikat ja jättää koko liha pois?

Voimme turvallisin mielin kertoa Lehtiselle että kolmenkymmenen vuoden päästä kukaan ei sure esimerkiksi sellaisen järjettömän tukiaissyöpön kuin sikateollisuuden loppumista ja siitä seuranneita ikäviä työpaikan menetyksiä. Emmehän me muistele hiljaisin hetkin metsureitakaan, joita jäi tuhansittain työttömäksi metsäteollisuuden murroksen jaloissa tai vaikkapa turkistarhauksen vääjäämätöntä kuolemaa. Ne 300 000 veroilla kerättyä euroa, joilla Suomen maa- ja metsätalousministeriö menneenä vuonna rahoitti yksistään possunlihan markkinointia (muun muassa hilpeätä possupedia.fi -propagandasivustoa: http://www.possupedia.fi.) löytäisivät myös varmasti käyttöä jossain oikeasti yleishyödyllisestä kohteessa. Sillä summalla rakentaisi noin esimerkiksi reilut kolmekymmentä koulurakennusta kehitysmaissa. Se on myös noin neljäsosa siitä summasta, jonka Suomi lahjoitti Haitin maanjäristyksien pelastus- ja uudelleenrakennustoimiin.

Kuten odotettavaa, Lehtinen ilmaisee vielä tarkemmin erään ryhmän, joka uhkaa olemassaolollaan suomalaista elämänmuotoa, nimittäin nuo aina motkottavat vegaanit. Nuo tekopyhät kieltäytyjät, mielellään eettisinä esiintyvät kuluttajat jotka tekevät ”hyvää tarkoittaessaan monen palvelun ja hyödykkeen tuottajat työttömiksi”. Perkele! Menkää töihin saatana. Halventava, yleensä naisiin liitetty verbi ”motkottaa” paljastanee Lehtisen asenteet moisia lamanruokkijoita ja yhteiskuntarauhan tuhoajia kohtaan.

Mutta eihän se koskaan mukavaa ole, muutos ja uudelleenarviointi. Kolmen kolumnistimme teksteissä on kuitenkin yleisenä vaikutelmana väsymys, väsymys uuden maailman ja uusien haasteiden  edessä.

Onkin edetty pikku hiljaa kulutusmarttyyrikolumnin loppuhuipentumaan. Lopulta tämä laverrellen ja löperrellen kehitelty retorinen kuvio, reduktio ad absurdum, antaa lukijalle sellaisen vaikutelman, kuin ”joku tuolla jossain” haluaisi kieltää kirjoittajalta ja yleisemmin meiltä suomalaisilta ”kaiken”. Siispä, kun kaikki tässä valintojen helvetissä on suhteellista, ja kun kaikki mitä teemme autoilusta lihansyönnin kautta soijamaitoon tuhoaa jossain määrin luontoa ja riistää köyhien maiden asukkaita, on turha kiinnittää huomiota räikeimpiin yksityiskohtiin. Jatketaan siis niin kuin ennenkin. Kirjoittaja, ”yksi meistä” antaa lukijalle synninpäästön ja marttyyrimainen kuluttajasubjekti perääntyy valintojen runsauden edessä ja palaa totuttuihin tapoihinsa: pakkohan sitä on ihmisen jotain syödä.

Yrjänä ilmaisee kulutusmarttyyriuden ytimessä vaikuttavan luovuttajamentaliteetin kolumninsa lopussa käsittämättömällä latteudella: ”ruokakulttuuri on sivistystä ja ihmisenä olemista”. Kulttuuri on tässä – kuten ikävän usein muutenkin – jotain pysyvää ja arvokasta, pyhää johon voi tarrautua kun jokin toimintatapa alkaa näyttäytymään eettisiltä näkökohdiltaan arveluttavana. Näin kirjoittaja vetäytyy hämärän kulttuurin käsitteen suojiin ja poistuu näyttämöltä: sanomatta oikeastaan yhtään mitään.

Eteemme piirtyy kuva kulttuurista joka muutoksen edessä käpertyy yhä tiukemmin perinteisiinsä, henkisessä laiskuudessaan, astellen kuolemaansa vitsi suupielessä.

Kirjoittaja on 23-vuotias kirjallisuudenopiskelija, trukkikuski ja pesunkestävä kukkahattusetä tampereelta. Hän ei syö ystäviään ja soittaa konetta, joka tappaa fasisteja. Less talk, more rock!

KUTEN jokainen modernin pienteollisuuslaitoksen ja viihdekeskuksen yhdistelmässä pesivä luddiitti tietää, on teknologialla enemmän tai vähemmän salakavala tapa muuttua siunauksesta kiroukseksi, vapahtajasta orjuuttajaksi. Kerronpa muutaman esimerkin.

Nykyvekaroihin verrattuna sain ensimmäisen kännykkäni varsin myöhään: noin siinä yläasteen kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla. Se oli tietenkin monessa mielessä siunauksellista. Sain pidettyä kavereihini kätevästi yhteyttä ja laiteltua tekstiviestejä niille toisille joita en uskaltanut lähestyä puhumalla. Toisaalta vanhemmilleni kännykkä oli ylivertainen kontrollikapula. Jos lapsi tai nuori velvoitetaan kantamaan tuota lähetintä mukanaan minne meneekin, on hän ainakin näennäisesti siipien suojassa.

Nyt tuntuu kuitenkin monesti siltä, että tämä modernin kansalaisen kyntöaura, känny, kapula, ”nalle”, luuri, on muuttunut elämää näennäisesti helpottavasta keksinnöstä suoranaiseksi rasitteeksi. Ongelma ei ole niinkään tuotteessa itsessään, vaan sen tuottamaan vapauteen sisältyvässä oletuksessa. On nimittäin pakko olla tavoitettavissa missä ja milloin vain. Jos ei vastaa puheluun saman päivän sisällä, tästä on vedettävä toisessa päässä vakavia johtopäätöksiä.

Olin taannoin mukavassa illanvietossa vailla murheita maallisia, kunnes kellon lähestyessä keskiyötä ajattelin soittaa tyttöystävälleni – varmuuden vuoksi. Vastausta ei useiden soittojen jälkeen kuulunut ja huoleton mieli oli tipotiessään. Mieleen heräsi kauhuskenaarioita, verkkokalvoille nousi porttikongeissa lurkkivia kriminaaleja, tulipalo, kidnappaus, loukkaantuminen… Oli siis jätettävä hilpeä seurue ja pakko lähteä ensimmäisellä bussilla kotiin. Tarkistamaan tilanne. Kännykkä oli ollut ”äänettömällä”.

Kun kännykkä luo tavoitettavuuden illuusion – harhaisen kuvan kaikkien ihmisten läsnäolosta tässä ja nyt – se luo myös kaikkivoipaisen tunteen siitä, että mitään pahaa ei tapahdu niin kauan kuin akkua piisaa, verkot pelaa ja olen itse tavoitettavissa… Ja kun tämä illuusio sitten särkyy, meille paljastuu kammottava tunne maailman perimmäisestä olemuksesta. Kaaoksesta.

Goethe huomautti, että kukaan ei ole niin pahasti orjuutettu, kuin se joka luulee olevansa vapaa. Hänellä ei ollut aikanaan aavistusta modernista tietoyhteiskunnasta ja sen matriisiin kytketyistä veltoista orjista, mutta mietelmä pätee hyvin modernin tietoteknologian tuottamaan vapauden illuusioon. Kännykkä tekee meistä vapaita liikkumaan pitkiäkin matkoja niin että voimme pitää yhtä läheisten ja vähemmän läheisten tuttaviemme kanssa. Mutta samalla se liittää meidät yhä tiukemmin osaksi sosiaalista kontrollia, ja mikä kauheampaa, laittaa meidät kontrolloimaan itse itseämme moisten ovelien vempeleiden avulla.

Toinen esimerkki teknologian siunauksellisuudesta on internet ja sen lukuisat ”sosiaaliset verkostot”, kuten Facebook. Facebook on aikuisten ihmisten päiväkirja ja ystäväkirja, ja siihen sen käytännöllisyys sitten jääkin. Sillä on oma peilifunktionsa: statuspäivitys ja kuvakommentti kertovat henkilölle hänen olemassaolostaan. ”Olen Facebookissa, tai ainakin minun virtuaalinen toiseni on Facebookissa: olen siis olemassa.” Tämä on totta kai hyvä asia. Päiväkirjan kirjoittaminen ja omien fiilisten reflektointi on terveellistä toimintaa.

Yksi selitys tällaiselle maaniselle yhteydenpitämisen imperatiiville lienee jälkimodernin kulttuurimme fyysinen ja henkinen hajaannus, vieraantumisen tunne, ahdistus kuulumattomuudesta ja minuuden häilyvyydestä häilyvässä kulttuurissa.

Kuitenkin kun naamakirja lanseerattiin ja aina kun sitä mainostetaan, perusteluina Facebookin hyödyllisyydestä käytetään helpon tavoitettavuuden ideaa. Kuten kännykän kohdalla, tämäkin lupaus muuttuu pikku hiljaa pahimmassa tapauksessa lausumattomaksi käskyksi. Luulenkin, että Facebook on orjuuttajana kännykkä potenssiin kymmenen. Eräs kaverini oli kerran käymässä, ja laskin että hän kävi vierailunsa aikana noin viisi tai kuusi kertaa kirjautumassa ”kirjaan”. Tärkeitä asioita, kuulemma.

Yksi selitys tällaiselle maaniselle yhteydenpitämisen imperatiiville lienee jälkimodernin kulttuurimme fyysinen ja henkinen hajaannus, vieraantumisen tunne, ahdistus kuulumattomuudesta ja minuuden häilyvyydestä häilyvässä kulttuurissa. Facebookissa korostuu se, mistä Sartre puhuu olemisena-muille. Kuvitteellinen yhteisö vahvistaa epävarman subjektin illuusiota pysyvästä minuudesta. Mutta oman olemassaolon reflektion vapaus on sekin vaarassa muuttua patologiseksi paljasteluksi, pakoksi päivittää kokemuksensa muille jo ennen kuin on edes kokenut niitä. Tyyliin: ”Kohta vedän tuulihousut jalkaan ja lähden lenkille. (Edit: ei nappaa, kävinkin vaan hakemassa kiinalaista. Nyt kuuntelen Chisua. Ei kun biisi vaihtukin jo.)”

Facebook-ilmiöstä ja käyttäjien ironisesta suhtautumisesta niihin on toki kirjoitettu lukuisia kolumneja ja pakinoita. Odottelemaan jään silti kulttuurifilosofista tutkielmaa naamakirjasta kuolemanvietin kulttuurin kuvana ja modernin melankolisen subjektin kaikensyövyttävänä, patologisena itsereflektiona.

Kännykkä ja Facebook ovat molemmat muodostuneet sosiaalisessa kanssakäymisessä oletuksiksi joista poikkeamisella, tai joiden alueella toimimatta jättämisellä, voi olla vakavia seurauksia. Kerran jäin protestiksi pois kaverini juhlista joihin en saanut virallisesti kutsua, sillä en ole Facebookissa. Minun olemassaoloni oli unohdettu! Ei sitten, jos en kerran ole edes olemassa, totesin lapsekkaasti, mutta salaisen voitonriemuisena.

Joten rakas ”nokialaiseni”, siinä, että olen joskus heittänyt sinut tuusannuuskaksi milloin asfalttiin, milloin muovilattiaan tai seinään, ei ole ollut mitään henkilökohtaista. Se oli vain ahdistuneen modernin teknologiariippuvaisen epätoivoinen protesti konetta vastaan. Sitä konetta vastaan, jota hän lopulta niin paljon tarvitsee ja rakastaa.

Suosittelen muuten kovasti tätä Nokian muinaishistoriallista panssaroitua mallia, vaikka yhtiö itse varmaankin yrittää kieltää koko tuotteen olemassaolon. Minulla ei ole käsitystä siitä, minkä merkkinen se on, mutta vuodesta 2004 on toiminut moitteetta ja ilman akunvaihtoja – ja siis huolimatta näistä valitettavista lemminkäismäisistä hajoamistapauksista.

Kauneuden ja kauheuden synteesi

Kamila Shamsie: Poltetut varjot. Burnt Shadows. suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov. Gummerus 2010.

Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien teos Poltetut varjot on koskettava kertomus kahden suvun matkasta läpi vuosikymmenten aina toisesta maailmansodasta WTC:n kaksoistornien romahtamiseen. Kirjan pääteemoja ovat ulkopuolisuuden tunteminen sekä solidaarisuus yli kansallisuusrajojen – kummatkin takuuvarmoja ja tärkeitä teemoja kautta historian.

Kirjassa japanilainen Hiroko Tanaka menettää saksalaisen kihlattunsa Konradin Nagasakin pommituksessa. Nainen matkustaa miehen sukulaisten luokse Intiaan – valtioon, joka elää imperiumin viimeisiä aikoja. Hirokon elämä kietoutuu yhteen monimutkaisella tavalla Konradin sukulaisten kanssa, ja hän saa huomata, että samat ennakkoluulot ahdistavat tulevia sukupolvia vielä viiden vuosikymmenen jälkeen. Ja ettei ydinaseiden uhka poistu koskaan.

Alkuasetelma on herkullinen, mutta se ei jaksa kuljettaa kirjaa neljänsadan sivun läpi. Vauhti uupuu merkittävästi puolessa välissä. Vaikka loppupuolella teos nousee taas lähelle alkuperäistä vahvuuttaan, se ei kuitenkaan tasoita sitä, että keskelle jää aukko, joka houkuttaa lukijaa laskemaan kirjan käsistään.

Teoksen kieli on harvinaisen koristeellista etenkin alkupuolella, jossa kielen sulokkuuden ja kuvailtavan kauheuden välille syntyy kaunis synteesi. Se muistuttaa, kuinka äärimmäinen kauheus sisältää aina pisaran äärimmäistä kauneutta. Jotain kuitenkin tapahtuu kielellekin teoksen puolen välin jälkeen. Se tuntuu kutistuvan taka-alalle ja itämaisen elämäntarkkailun verkkaisuus muuttuu kerrontakeskeiseksi tykitykseksi.

Vaikka kirjassa on puolensa, ei se aivan täysin tyydytä. Poltetut varjot tarjoaa kuitenkin perspektiivin asioihin, joita ei ole valmiiksi pureskeltu Suomeen kantautuvassa kaunokirjallisuudessa. Omalla persoonallisen viehättävällä tavallaan teos vetää yhteyksiä suurten historiallisten tapahtumien välille. Juuri tämä on yksi niistä seikoista, miksi kirja kannattaisi lukea – edes siihen puoleen väliin saakka.

Hyvä kirja ja lasillinen punaviiniä

Muriel Barbery: Siilin eleganssi. L’Élégance du hérisson. suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus 2010.

Liian harvoin saa luettavakseen kirjan, joka on fiksu, viihdyttävä ja nokkela samaan aikaan. Uuden ranskalaiskomeetan Muriel Barberyn esikoiskirja Siilin eleganssi on juuri tällainen. Se nosti kotimaassaan sensaation ilmestyessään – eikä ihme, sillä teoksen hienovarainen satiirisuus on sanoin kuvaamattoman herkullista.

Teoksen päähenkilö Renée työskentelee ovenvartijana pariisilaisessa hienostotalossa. Hän pitää yllä kulisseja stereotyyppisestä ja tyhmästä ovenvartijasta, vaikka oikeasti hän lukee Tolstoita, katsoo japanilaisia taide-elokuvia ja on lähes maaninen oikeakielisyyden puolestapuhuja. Talon asukkaiden joukossa on vain yksi, jonka ajatukset tyhjäntärkeästä porvarielämästä kulkevat samaa rataa Renéen kanssa. Hän on 12-vuotias Olympia, joka suunnittelee itsemurhaa.

Rue de Grenelle numero 7 asukkaiden kommelluksia ja luonneanalyysejä lukee mielellään. Kirjassa yhdistyy ketterästi filosofinen puntarointi ja teoreettiset näkökulmat arjen tapahtumia vasten. Siitä syntyy oma komiikkansa, mikä joskus naurattaa ja joskus ei. Useimmiten kyllä.

Kaikesta hienostovihasta huolimatta kirja ei ole katkeruudella kuorrutettu. Rénee ei voi sietää rikkaiden ihmisten lyhytnäköisyyttä, mutta hän suhtautuu siihen aikuismaisesti. Olympian kertojaäänessä on hieman toisenlainen sointi, mutta se tuo syvyyttä hahmolle ja sopii puberteetti-ikäisen nuoren maailmankuvaan hyvin.

Kirja etenee verkkaiseen tahtiin, eikä mitään kiirehditä. Tulee tunne, että kirja pitää nauttia kuin kimurantti filosofinen teos: ajan kanssa ja hyvän viinin kera. Kerronta on herkkää ja oivaltavaa, mutta samalla määrätietoista ja jämäkkää. Tekstiä on ilo lukea. Suomennos ei kangertele ja Réneen kielipoliisisaarnat ovat käännetty sujuvasti.

Barberyn teos on riemastuttavan piikikäs ja nykyaikainen. Vaikka kirjassa tasapainoillaan rikkaiden ja köyhien välillä, sen ydin käsittelee peruskysymyksiä, kuten mikä loppujen lopuksi on mielekästä elämää. Ja miksi me niin helposti etäännytämme itsemme siitä.

Ennen kaikkea Siilin eleganssi on kaunis, elämäntäyteinen sekä -myönteinen teos. Tällaisia pitäisi olla enemmän.

“Katso taaksesi”

Natalie Goldberg: Hyvä kaukainen ystävä. Kuinka kirjoittaa elämäntarina. Suom. Marja-Riitta Vainikkala. Kansanvalistusseura 2009.

Hyvä kaukainen ystävä on Natalie Goldbergin neljäs suomennettu teos. Se, kuten muutkin hänen kirjoittamisoppaansa, korostaa säännöllisen kirjoittamisen tärkeyttä. Jo aiemmista Goldbergin teoksista tuttu treenikirjoittamisen menetelmä kehottaa kirjoittajaa antamaan mennä ja irrottautumaan sisäisen kriitikon ylivallasta. Goldberg vertaa treenikirjoittamista urheiluvalmennukseen, siinä harjoitetaan kirjoittamislihaksia. Vertaus on osuva, kirjoittaminen on hikistä puuhaa ja kuluttaa runsaasti energiaa.

Teoksen suomentaja Marja-Riitta Vainikkala kertoo esipuheessaan kuinka elämäkertakirjoittaminen on viime vuosien aikana valloittanut maailmaa. Hän myös avaa Goldbergin metodeja, jotka eivät välttämättä täysin avautuisi lukijalle, ellei hän olisi lukenut joitain Goldbergin aiemmin julkaistuja oppaita. Goldbergin ajatus kirjoittamisen harjoittamisesta jatkuvana prosessina pohjautuu zenbuddhalaisuuteen. Se kehittää kirjoittajan läsnäoloa tekstissä ja säännöllisenä toimintana auttaa kirjoittajaa vaimentamaan sisäisen kriitikkonsa, ”apinamielen”.

Goldberg yllyttää kirjoittajaa katsomaan elämäänsä mikroskooppisen läheltä. Hän toteaa, että jokaisena ikäkautena ihminen tietää jotain sellaista mitä ei myöhemmin tiedä. Hän rohkaisee kirjoittamaan pelottomasti aroistakin aiheista ja kohtaamaan juurensa, sillä oikeaa tai väärää vastausta ei ole, ja vertaa elämäntarinan kirjoittamista kaleidoskooppiin: ”Muistoja ei voi ottaa haltuun pysyvästi.”

Teosta rytmittävät monipuoliset kirjoitusharjoitukset, Goldbergin omakohtaiset havainnollistavat kertomukset ja esimerkit. Siinä on runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sekä suoria lainauksia muiden kirjailijoiden teoksista, jotka kietoutuvat erilaisten tarinoiden kautta Goldbergin omiin muistikuviin. Teos imaisee mukaansa, haastaa kokeilemaan ja kirjoittamaan, mutta myös hakeutumaan vinkattujen kirjailijoiden teosten pariin. Kyseessä on työkirja ja hakuteos. Vaikka konteksti on eri kuin aiemmissa suomennoksissa, elämäntarina, ei se suinkaan kavahduta, vaan laittaa pohtimaan elämäntarinan ja fiktion rajaa. Mieleen pyrkii ajatus, eikö kirjoittajan tuotos ole aina jossain määrin autofiktiivinen, niin sanotussa puhtaassa fiktiossakin. Jollain tavalla kirjoittajan on täytynyt kokea kirjoittamansa, jos ei muuten, niin eläytymällä kirjoittamiinsa maailmoihin ja henkilöhahmoihin, suodattamalla ne itsensä läpi.

Vaikka teoksen lähtökohtana on elämäkertakirjoittaminen soveltuu se sisältönsä puolesta minkä tahansa luovan kirjoittamisprosessin inspiraation lähteeksi. Teoksen lopussa on ohjeita ja ehdotuksia elämäntarinan kirjoittajalle, joista etenkin aloittelevalle kirjoittajalle voi olla hyötyä, sekä mielenkiintoinen lista Goldbergin itsensä suosittelemista muistelmateoksista. Esipuheessaan Goldberg sanoo, ettei teosta ole tarkoitettu vain luettavaksi, vaan sen on tarkoitus auttaa uppoutumaan kirjoittamiseen. Teoksen lukeminen yhdeltä istumalta onkin mahdotonta, ainakin kirjoittajalle, sillä sen lisäksi että se laittaa treenaamaan ja juoksemaan kirjaston hyllyjen välissä, se herättää ajatuksia ja ennen kaikkea kysymyksiä. Tässä on Goldbergin oppien vahvuus, hän ei julista, ei tuota suljettuja ympyröitä, vaan laittaa lukijansa liikkeelle ja ajattelemaan itse.

Hiljaisuuden ja valon kaikuja

Echoes of Light – Valon kaikuja, Taidemuseo TR1 9.1.–7.2.2010

Tampereen TR1-museossa on ihanan rauhallinen tunnelma. Vain pieni valojen ja kuvien välähtely videoinstallaatioista tuo liikettä museotilaan. Kun ihmisiä ei ole paljon ympärillä eikä taideteosten edessä, tunnelmasta saa nauttia erityisen hyvin. Koivun rungon näköiseksi tehdyt pylväät tuovat ikään kuin kosketusta luontoon, vaikkeivät näyttelyn teokset välttämättä liian kaukana luonnosta olisikaan. TR1 on valoisa ja avara, ja tässä tapauksessa niin pitääkin olla.

Valokuvakeskus Nykyajan järjestämä Echoes of Light, Valon kaikuja -näyttelyyn on koottu neljän eri taiteilijan eli Nanna Hännisen, Ea Vaskon, Sandra Kantasen ja Rita Jokirannan teoksia. Vaikka taiteilijoiden tyylit poikkeavat toisistaan, teoksia yhdistää valoilla leikittely, kuten näyttelyn nimikin lupaa. Hännisen teokset ovat sarjasta New Landskapes, Kantasen sarjasta Maisemia ja Vaskon sarjasta Defining Darkness.

Jokirannan videoinstallaatio on nimeltään Venetian Wallpapers. Siinä ei tapahdu paljoakaan ja samalla jotakin koko ajan. Toisaalta siitä puuttuu jokin herkkyys ja kauneus, joita näyttelyn muista töistä löytyy. Hänninen esittelee Keski-Suomea uudessa valossa. Puijo (2005) ja Jyväskylä Skylinen ovat tunnelmallisia valokuvia. Paras hänen teoksistaan Basel from Sanlet Anton, joka valtavassa komeudessaan leikkii valon, sekä mustan, valkoisen ja harmaan yhdistelmällä. Teos on diptyykki, mutta siinä on liikettä. Vaskon digitaalinen värivedos City/Disorder tuo mieleen 70-luvun valokuvauksen, jossa himmeitä ruskean, punaisen ja vaalean sävyisiä valoläiskiä mustalla taustalla.

Parhaiten näyttelystä jäi mieleen luonnollisesti teossarja, josta pidin eniten. Kantasen teoksista Sakura 1, Sakura 2 ja Lake 1, joissa japanilainen rauhallinen maisema on yhdistetty valon sumuun. Kantanen onkin ottanut valokuvia niin Japanista, Kiinasta kuin Tiibetistäkin. Töissä jokin kuitenkin rikkoo muutoin harmonisen, eheän ja kauniin kokonaisuuden. Teoksissa säilyy kolmiulotteisuusvaikutelma ja pastellinsävyinen japanilaisen maisemakuvan tunnelma, mutta mukaan on lisätty jotain uutta. Näin ehkä muuten kliseinen ja puhki kuvattu aihe saa sielun ja oivalluksen. Sumuisen ja hämyisen kauniita ovat myös Kantasen Mountain 1, Mountain 2, Mountain 3 ja Mountain 4. Ne ovat myös pigmenttivedoksia ja niissä on jotain samaa kuin edellä mainitussa sarjassa, mutta ne ovat vaan jotenkin epäpuhtaimmissa tai -kirkkaimmissa väreissä ja ehkä eri maan vaikutuksen tulosta. Vuoristoteoksissa valo näkyy kuin sumuverhon läpi, kuten oikeasti toisinaan aamukasteen aikaan, kun katsoo oikealla hetkellä. Yksipuolisemman värimaailmansa vuoksi ne eivät kuitenkaan herätä minussa niin voimakasta tunnetta kuin Sakura- teokset ja Lake.

Hienossa ympäristössä Finlaysonin alueella toimiva TR1 on ylipäätään hyvä museo, jossa on usein mielenkiintoisia näyttelyitä. Ja perjantaisin sinne pääsee muuten ilmaiseksi. Valitettavasti näyttelyt ovat aika vähän aikaa esillä. Monet kiinnostavat näyttelyt pysyvät museossa usein vain noin kuukauden ajan. Ymmärtäähän tuon. Niin ihastuttavan rauhallinen kun käyntini museossa olikin, olisi siellä saanut olla paljon useampi nauttimassa valon kaiuista.

Onnen ja onnettomuuden säveliä

Minulla ei ole pahaa sanottavaa Koria Kitten Riotista. Kaunis tunnelmallisia kappaleita sisältävä levy miellyttää alusta alkaen. Tämähän kuulostaa hyvältä, tuumin heti aloitusraidan the streets & their names aikana. Sama rauhallinen ja tyytyväinen mielentila säilyy koko levyn ajan. Välillä tosin tuumin, ovatko tasaiset ja harmittomat melodiat liiankin värittömiä, mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, etteivät ne ole. Levy ei ole mitäänsanomaton, ja minulla on siitä mielipide. Se on, että minä pidän siitä.

Nopeiden ja äänekkäiden rokkikappaleiden – joita tänä päivänä riittää – rinnalla on ihana kuunnella rauhallisempaakin musiikkia. Tästä ajatuksesta on myös Koria Kitten Riot lähtenyt. Niin, mikä tai kuka tämä Koria Kitten Riot sitten on? Hän on Antti Reikko, jolla on yli kuuden vuoden kokemus Johnny Superhero -yhtyeen laulaja-kitaristina. Johnny Superhero on julkaissut albumin Finally Nowhere (2006) sekä EP:n Choises (2008). Koria Kitten Riotin nimikkolevy on artistin debyyttialbumi.

Artisti kertoo, että omien herkkien kappaleiden äänittäminen aloitettiin kolmisen vuotta sitten nollabudjetilla. Kappaleita ääniteltiin niin Reikon omassa makuuhuoneessa tutulta lainatulla mikrofonilla kuin kaverin luona kannettavan tietokoneen mikrofonilla. Kokoon kertyi muutamasta kappaleen sijasta kokonainen levyllinen kappaleita, jotka On Volcano -yhtyeen rumpali Eino Anttila sitten miksasi uuteen uskoon.

Kymmenen – ei enää kotitekoisen kuuloisen – kappaleen kokonaisuus julkaistiin viime marraskuussa, mutta jo viime vuoden maaliskuussa kappale at the end of the world oli mukana Johanna Vuoksenmaan elokuvassa Toinen jalka haudasta ja soi radiossakin. Kappale on kyllä erittäin tunnelmallinen ja herkkä. Kumma kun muut kappaleet eivät ole päässeet kunnolla radiosoittoon.

Muista kappaleista pidän edelleen eniten levyn ensimmäisestä kappaleesta. Levyn kolmannella kappaleella postcards to the moon Reikko todistaa, että hän osaa soittaa kitarallaan jykevämpiäkin sointuja. The wedding waltz on raikkaan kuuloinen häävalssi. Everytime we had to say goodbye -kappaleessa on kaunis kontrasti kepeän sävelen mutta ah niin surullisten sanojen kesken.

Koria Kitten Riotin sanoituksista on kuultavista haikeita tunteita, melankoliaa, kaipausta ja haaveilua. Reikko kertookin, että hänen elämässään oli vaikea hetki, kun hän kirjoitti kappaleitaan. ”Nyt puolitoista vuotta levyn äänitysten jälkeen tuntuu siltä, että en enää osaisi kirjoittaa yhtään noista biiseistä”, Reikko kertoo tiedotteessaan. Onnistuneesti hän on kuitenkin saanut tunteensa paperille. Mielenkiinnolla odotan, minkälaisia tuotoksia syntyy uusista elämänvaiheista – mieluiten tietenkin onnellisista sellaisista.

Kaikkien aikojen pahamaineisin black metal – orkesteri Mayhem nousi Tampereen Pakkahuoneen lavalle sunnuntaina marraskuun 22. päivänä. Kulttimaineessa paistattelevan pääesiintyjän lisäksi paikan päällä soittivat lämppäribändeinä kotimaiset Cavus ja Behexen. Mayhemin keikalla meininki ja meteli, kuten odottaa sopi, oli varsin järisyttävää. Norjalaisyhtye tarjoili laajan kattauksen kappaleitaan varhaistuotannostaan saakka aina uusimman, vuonna 2007 ilmestyneen pitkäsoittonsa Ordo Ad Chaon raitoihin.

Keikan jälkeen tavoitettu Mayhemin nykyinen laulaja, unkarilainen Attila Csihar osoittautuu kohteliaaksi ja miellyttäväksi haastateltavaksi. Tämä tuntuu hieman ristiriitaiselta ottaen huomioon, millaista aggressiota Mayhemin hetki sitten päättynyt lavashow piti sisällään.

Missä määrin black metal rakentuu näkemyksesi mukaan musiikillisten elementtien varaan? Entä kuinka suuressa roolissa ovat ulkomusiikilliset seikat?

Mies on noussut lavalle mm. puupukuun sonnustautuneena. Tänään artistin lavarekvisiittana oli lepraisia kasvoja jäljittelevä naamio, palava lyhty sekä pitkä kaapu.

- Sekä musiikki että tunnelma ovat tärkeitä. Mutta jos täytyy valita, on musiikki tärkeämpi osa-alue. Black metal – yhtyeen esiintyminen on kuitenkin riippuvainen oikeanlaisesta tunnelmasta; hengen täytyy välittyä yleisölle. Sama henki välittyy Mayhemin sanoituksista, joissa esiintyy esoteerisia ja monitasoisia sanomia.

Attila Csihar tunnetaan erikoisista esiintymisasuistaan. Mies on noussut lavalle mm. puupukuun sonnustautuneena. Tänään artistin lavarekvisiittana oli lepraisia kasvoja jäljittelevä naamio, palava lyhty sekä pitkä kaapu.

- Asujen käyttäminen on tärkeää tunnelmaan virittäytymisessä. Muinaisessa merkityksessään musiikki liittyi elimellisesti maskeihin. Ammennan vaikutteita tästä perinteestä. Sanotaanko, että haen esiintymisiini shamanistista vimmaa. Viestiä saadaan tehostettua teatraalisilla elementeillä.

Attilan mielestä on valitettavaa, että ”corpse paintin” yleistymisen myötä ihmiset unohtavat naamioihin alun perin latautuvat merkitykset.

- Niin käy, kun jonkin ilmiön suosio kasvaa. Nähdään vain pinta, eikä lainkaan syvemmälle. Alkuperäiseen kysymykseen vastatakseni: musiikkimme ei ole vain tekniikkaa. Tunnelmalla ja ulkomusiikillisilla tekijöillä on vankka sijansa, haastateltava toteaa.

Mitä musiikkia itse kuuntelet? Soiko levysoittimessa mustan metallin lisäksi muunlaista musiikkia?

- Pääasiallisesti kuuntelen heavya ja hardcorea eri muodoissaan. Tämän lisäksi kuuntelen elektronista musiikkia ja psykedeliaa. Joitakin nimiä mainitakseni Skinny Puppy ja Clinic ovat sellaisia yhtyeitä, joiden tuotannolla on ollut vaikutusta itseeni. Industriaalimusiikkia kuuntelemalla inspiroidun, rentoudun ja vapaudun. Vuosien ajan kuuntelin progea.

Attila toimi 80-luvulla Unkarissa Tormentor – nimisen yhtyeen keulakuvana. Tuolloin scene ei ollut maassa suuri.

- Tormentor nousi nopeasti suosituksi. Sanoisin, että musiikkityylimme oli enemmänkin ”extreme kuin heavy.”  Noihin aikoihin tutustuin moniin punkkareihin ja muihin vaihtoehtokulttuurien edustajiin. Tutustuin myös Creator- nimiseen yhtyeeseen. Heidän tuotantonsa avarsi mieltäni, tuolloin ymmärsin että syntetisaattorilla voi luoda synkkää ja syvää tunnelmaa. Nykyään en erityisemmin seuraa edellä mainitsemiani genrejä, mutta kaikki nämä tyylit liittyvät minuun.

Mayhemin vokalisti ilmoittautuu suomalaisen black metal – musiikin ystäväksi.

- Pidän suomalaisesta black metalista kautta linjan. Aikoinaan kuuntelin Beheritiä. En seuraa aktiivisesti suomalaista black metal – kenttää, mutta tosiasia on, että scene etenee kaikkialla. Erikseen täytyy mainita, että suomessa on mahtavaa soittaa! Fanit ovat lojaaleja ja osoittavat huomiotaan.

Synkkä vuosikymmen

Attila Csihar toimi ensi kertaa Mayhemin kokoonpanossa jo vuonna 1994, jolloin teki vokaalit yhtyeen tunnetuimmalla levyllä De mysteriis dom Sathanas. 1990-luvun alkuvuosina Mayhemin ympärillä myrskysi toden teolla. Vuonna 1991 silloinen vokalisti Dead tappoi itsensä haulikolla. 1993 toinen bändin jäsen ja silloisen norjalaisen black metal – genren johtohahmona pidetty Euronymous kuoli henkirikoksen uhrina. Tappaja oli niin ikään Mayhemissä soittanut Varg Vikkernes.

Näiden tapahtumien seurauksena Attila päätyi jättämään bändin.

- Minulla oli synkät vuoteni vuodesta 1993 lähtien. Olin sekaisin oikeastaan kymmenen vuotta. Niihin aikoihin yksinkertaisesti tapahtui liikaa paskaa. Sen aikainen Plasma Pool – projektini kariutui erään jäsenemme mafiakytkösten takia ja Mayhem puolestaan syistä, jotka kaikki tiedämme.

- Minun täytyi näihin aikoihin keskittyä työntekoon ja perheeseen sekä talonrakentamiseen. Samalla käytin koko ajan kovia huumeita. Musiikinteko oli myös rankkaa. Kadotin noihin aikoihin kosketukseni elämään. Tuotin silti jatkuvasti kokeellista musiikkia, Attila taustoittaa.

- Kaikesta huolimatta sain taloni valmiiksi. Se oli helvetin mahtavaa! Oma talo, jonka olet omin käsin rakentanut, siinä on sitä jotakin. Asun siellä edelleen, talo sijaitsee Budapestissä Budan puolella. Minulla on siellä pieni puutarhakin.

Mitä uskoisit tekeväsi tätä nykyä, jollet olisi musiikin parissa?

- Paha sanoa, toivottavasti en olisi rikollinen. Musiikki liittyy niin tiiviisti henkiseen elämääni, ettei niitä voi erottaa toisistaan. Ilman musiikkia tekisin varmaan vain tavallisia töitä, olen koulutukseltani elektroniikan insinööri. Elämäni olisi varmasti kaikin puolin tavanomaisempaa, pohtii Attila lisäten vielä:

- Itse asiassa työskentelin Unkarissa vuonna 1992 SONYn johtoportaassa. Minulla oli kannettava tietokone ja oma työhuone, mutta se homma ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut tarpeeksi. Se alkoi vituttaa. Sain sen paikan aivan liian nuorena, ollessani parikymppinen. Ja olin jo silloin pahasti sekaisin itseni kanssa. Musiikin ohella ainoa oikeasti kiinnostava työ löytyisi elokuva-alalta. Jollen tekisi musiikkia, tekisin kaikkeni päästäkseni työskentelemään elokuvien parissa.

Peruttuja keikkoja ja turhautumista

Ennen Suomeen saapumista olitte viettäneet jonkin aikaa Hollannissa putkassa. Voisitko valaista hieman putkareissunne taustoja?

Vaikka olemme päällisin puolin mukavia heppuja, voimme me muuttua täysiksi demoneiksi, jos hommat menevät totaalisesti pieleen. Se johtuu siitä, että olemme tehneet tätä juttua niin kauan.

- Olimme varanneet tilat ja järjestäneet kaiken asianmukaisesti Hollannin keikkaa varten. Kolmea päivää ennen keikkaa meille ei ollut vieläkään ilmestynyt lentovarauksia. Emme tienneet, mitä tehdä ja lopulta lensimme maahan omilla rahoillamme. Meillä meni satoja euroja lentoihin ja kaiken järjestämiseen keikkakamojen kuljetuksista lähtien. Vietin tunteja puhelimessa ja tietokoneella. Meillä on kuluneen vuoden 2009 aikana mennyt puihin kolme keikkaa: Romaniassa, Tshekissä ja Suomessa. Tämä Hollannin tapaus oli vain yksinkertaisesti liikaa.

- Lopulta keikan jälkeen päädyimme paikalliseen hotelliin, mikä oli hirveä loukko! Kaikki olivat tosi väsyksissä ja päädyimme juomaan alkoholia. Olimme Necromancerin kanssa nukkumassa, kun heräsimme klo 3 yöllä kamalaan meteliin. Bändin muut jäsenet ja crew olivat tuhonneet hotellihuoneensa perinpohjaisesti. Itse en tehnyt muuta kuin kuvasin tuhon ja hämmästelin näkemääni, Attila naurahtaa.

-  Tietenkin aamulla poliisit hakivat porukkaa putkaan. Mutta ei kyseessä ollut niin iso juttu, kuin puhutaan. Emmekä todellakaan yrittäneet olla mitenkään ”cool.” Patoutunut turhautuneisuus vain räjähti ilmoille. Meidän bändimme pitää sisällään erikoisia persoonia. Vaikka olemme päällisin puolin mukavia heppuja, voimme me muuttua täysiksi demoneiksi, jos hommat menevät totaalisesti pieleen. Se johtuu siitä, että olemme tehneet tätä juttua niin kauan.

Kiitos haastattelusta!

- Ilo oli minun puolellani. Suomeen on aina mukava tulla.

Paikka: Pakkahuone, Tampere
Aika: 20.2. klo. 19
Haastateltavat: Antti “Hyrde” Hyyrynen, Teppo “Kake” Velin, Pekka “Pexi” Olkkonen

Astelen hyisessä -20° asteen pakkasessa kohti Tampereen Pakkahuonetta. Tuuli puhaltaa ja ilma on aivan helvetin kylmä. Silti jo tunti ennen ovien avautumista on paikalle kerääntynyt jo jonoa. Stam1nan viimeisin albumi, Viimeinen Atlantis, meni heti ilmestymisensä jälkeen albumilistan kärkeen ja myi kultaa.

Kävelen Tampereen Klubin ovista sisään. Klubin puolella on hiljaista. Pakkahuoneen puolelle olevat ovet ovat avoinna ja siellä on meneillään vielä Stam1nan soundcheck. Jään oville katsomaan soundcheckiä ja odottelemaan Antti Hyyrystä. Pakkahuoneen puolella soundcheck loppuu ja Klubin puolella Abduktio rupeaa aloittelemaan omaa checkiään. Ovista kävelee sisään Stam1nan Teppo Velin ja Antti Hyyrynen. Sovimme Hyyrysen kanssa tekevämme haastattelun Pakkahuoneen puolella, samalla kun he syövät.

Mitkä fiilikset, ihmisiä odottaa -20° pakkasessa tuntia ennen kun ovet aukeavat?

Hyrde: Onko?
Kake: Hulluja nuo ihmiset.

Miten lähtenyt kiertue käyntiin tauon jälkeen? Miten uudet biisit toimivat livenä?

Kake: Alkunihkeyden jälkeen loistavasti.
Hyrde: Vitun jäykkää! Vituttaa ainakin laulajaa.
Kake: Vähän kun yrittäis selvitä pois metsästä mihin on eksynyt.
Hyrde: Kompassi on hävinnyt ja helvetinmoinen paskahätä eikä oo paperia.

Miltä Viimeinen Atlantis vaikuttaa nyt julkaisemisen jälkeen?

Kake: Ei oo ainakaan miulle jääny mitään, yleensä se on kun levyä tekee niin tulee mitä tulee. Jälkeenpäinhän sitä tietenkin keksis mitä tahansa… Itse en tekisi mitään toisin. Onko lyyrisellä puolella mitään ahdistusta?
Hyrde: Tota noin… Miun on vaikee kuvitella miten ois menny paremmin. Nyt kun miettii, että levyn julkasusta on mennyt viikko ja mitä kaikkee on tapahtunu niin… Ei voi kun vaa ryypätä ilosta! Palaute ihmisiltä ja keikoilla kävijöiltä on ollut todella rohkasevaa.

Miten uusi tekotapa (livenä studiossa) vaikutti tulokseen?

Kake: Komppiosasto on tosiaan äänitetty livenä, eli rummut, basso ja vähintään yksi komppikitararaita. Uusi lähestymistapa tähän albumin tekoon todettiin erittäin onnistuneeksi valinnaksi. Saatiin siihen omaa tulkintaa ja tunnelmaa taltioitua mikä livenäkin on meiän juttu. Se on helvetin vaikeeta saada levylle. Sellasta rypeemistähän se oli välillä, ja vitutti, mutta kyllä se kannatti. Palkitsi lopussa.
Hyrde: Ja sit jos kuuntelee esimerkiksi Rikkipään alkupäätä missä himmaillaan hämärissä tunnelmissa, vittu että mahtavaa! Se on rykästy livenä sisään.
Kake: Ollaan saattu huomattavasti enemmän dynamiikkaa ja vaarallisuutta levylle.

Miten päädyitte tekemään levyn tällä metodilla?

“Rohkeesti kun yhdistelee eri viinaksia, saattaa tulla hyviä yllätyksiä.”

Kake: Siks kun haluttiin enemmän rahaa.
Pexi: Itseasiassa mehän tehtiin viime keväänä demo (Duurijuopot) samalla metodilla ja todettiin että täähän on hyvä metodi, että tehdäänpä täyspitkä samalla tavalla.
Kake: Ja sit myös ihan vittuillakseen. Koska nykyään harva bändi enään tekee livenä, vaan ollaan siinä tietokoneen ääressä ja jokanen käy vuorotellen vähän riplaamassa ja kaikki korjataan jälkeenpäin. Sit siirellään palikoita että on varmasti kohillaan ja hirveen kliinistä. Siitä häviää sellanen rehellinen soittelu, sellanen että nyt soitetaan eikä tehä mitään aivoleikkausta. Pienet virheet ei haittaa mitään, se kuuluu siihen.

Onko uusimmalla levyllä keskitytty enemmän sanoituksiin ja sanomaan?

Hyrde: Musiikki tuli aika selkärangasta, me ei sävellysvaiheessa pidetty silmällä mitään erikoista. Sanotukset oli jo etukäteen tiedossa että tästä pitää tehdä sellanen kokonaisuus.

Viimeisellä Atlantiksella kuuluu aika selkeästi duuri-sointujen käyttö, onko synkän sanoman ja duuri-pohjaisten juttujen yhdistely tarkoituksellsita?

Hyrde: Se on tehokas, se on äärimmäisen tehokasta. Rohkeesti kun yhdistelee eri viinaksia, saattaa tulla hyviä yllätyksiä.

Loppukevennykseksi vielä kysymys K13V-dvd:n hengessä, jossa kuvailit ensimmäisen levyn olevan legopalikoista kyhätty palikka, UKK:n olevan karvainen möykky ja Rajan olevan kliininen pallo. Miten kuvailisit Viimeistä Atlantista?

Hyrde: Mie kirjotin jo kotisivuille että se on niinku irtopää lasipullossa… Mut keksitään joku toinen.
Kake: Se on iha hyvä, pidetään se.
Hyrde: Se on niinku irtopää huutaa lasipullossa. Meillä on meinaan treenikämpällä jostain vitun reissulta tullu sellanen lasipurkki missä on joku maksa, joka on ihan hajoamispisteessä.

Pakkaan läppärini laukkuun ja otamme muutamat kuvat Stam1nan muusikoiden kanssa. Käyn sopimassa kuvausluvan järjestyksenvalvojien kanssa ja lähden ulos Pakkahuoneelta. Jono on kasvanut entisestään.

Saavun paikalle uudelleen hieman ennen kello yhtätoista. Pakkahuone sekä Klubi ovat molemmat täynnä ihmisiä.

Bändi aloittaa keikan uuden levyn kakkosraidalla, Piste Jolta Ei Ollut Paluuta. Settilista painottuu enimmäkseen uuden levyn materiaaliin, mutta seassa kuullaan edellisten levyjen makupaloja mm. Kadonneet Kolme Sanaa, Luova Hulluus, Muuri ja Lääke. Uusien biisien myötä myös bändi on saanut hieman uutta energiaa soittoonsa. Ennen kaikkea soittamisen ilo paistaa bändistä, viime kesän parin löysän vedon jälkeen tuntui kun lavalla olisi ollut toinen bändi. Stam1na päätti settinsä uuden levyn toiseksi viimeiseen raitaan, Eloonjäänyt.

Muutitte kolme päivää sitten. Vasta tänään äiti lakkasi hössöttömästä laatikoiden purkamisesta.
    Sinun tavarasi olivat äkkiä paikoillaan, mutta äiti määräsi auttamaan astioiden ja kaiken maailman liinavaatteiden kanssa. Ärsyttääksesi sitä kysyit isän tavaroista. Ne ovat vieläkin laatikoissaan, mutta tiedät että äiti purkaa ne pian kuitenkin.
    Talo on teille kahdelle aivan liian iso. Se johtuu isästä, siitä miten tämä on paikalla vaikka ei kuitenkaan ole. Sinä sait koko yläkerran. Katsotaan sitten, miten isä haluaa järjestää, äiti sanoo. Äiti ei tietenkään halua ylös, se on aina viihtynyt turvallisesti maan pinnalla.
    Kolmantena päivänä lähdit ulos. Tänä vuonna talvi on ollut aika leuto. Kuljit vain jonnekin päin. Tai ehkä jokin johdatti sinua. Pian huomasit leveän ojanuoman. Pieni silta oli rakennettu sen yli.
    Menit seisomaan sillalle. Ojanpohja oli jäässä, mutta sitten näit veden solmuilevan mustan jään alla, vesikuplien venyvän vaaleiksi läikiksi jään kantta vasten.
    Tuulikannel helähti läheisen talon kuistilla ja silloin tiesit, että tässä hän oli.
    Miten hän saattoi elää niin pienessä purossa, sitä et tiennyt. Mutta oli niin paljon sellaista, mitä et tiennyt. Yritit puhua hänelle, mutta joko hän ei kuullut tai ei vaivautunut vastaamaan. Katselit kysyvänä puron rannalla kasvavia puita, josko ne osaisivat sanoa… Tuulikannel helähti uudelleen. Odota, tuuli sanoi sinulle, mutta tiesit, että sanat olivat hänen. Niin. Nythän oli talvi. Lähdit takaisin kotiin.
    Et tiennyt, olitko tyytyväinen vai pahoillasi. Olit pelännyt, että hän puhuisi ja yhtä lailla, että hän pysyisi vaiti. Mutta täällä hän oli, hän ei ollut jättänyt sinua – oliko hän seurannut sinua? Ainakin hän oli aina sanonut tarvitsevansa sinua. Mutta eikö hän ollut kaikkialla, muodossa tai toisessa, aavistuksena jos ei muuten? Illalla kasvoja pestessäsi hymyilit ensi kertaa moneen päivään.

Äiti puuhaa yläkerran toisesta huoneesta sinulle työtilaa.
    Äidin mieliksi järjestelet vesivärit kaappeihin. Et kuitenkaan nyt maalaa. Vaikka pimeä tulee aikaisin, lähdet aina ulos. Kuljet niin pitkälle kuin ehdit ennen kuin äiti soittaa perään. Opettelet tuntemaan hänet. Täällä hän on pitkä ja ohut, kapoinen nauha puron pohjalla. Välillä puro levenee, siitä tulee melkein joki. Hän nukkuu, horrostaa, ei puhu sinulle enää mutta huomaa kyllä läsnäolosi ja antaa sinun tuntea omansa.
    Joskus jäät seisomaan sillalle. Se on hyvä paikka, rauhallinen ja hän on siinä helposti näkyvillä. Muistelet, kun näit hänet aivan ensimmäistä kertaa. Siitä hän pitää. Se vahvistaa häntä, tekee hänet onnelliseksi tai niin sinusta ainakin tuntuu. Eihän hänellä ole ihmisen tunteita eikä hänen sanojaan ole helppo ymmärtää. On vienyt vuosia, että olet niitä pystynyt ollenkaan tulkitsemaan.
    On kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun ensi kerran kohtasitte.
    Isä oli vienyt teidät maahan, jossa aurinko oli jumala, sinut ja Aila-tädin ja äidin. Isä puhui auringosta, mutta Aila jutteli iltaisin hotellihuoneessa joesta. Aila, joka näki hänet vain osin, mutta joka näki sen toisen, jota sinä et aivan tunne. Aila oli se, joka vei sinut joen rantaan ja jätti yksin.
    Ennen kuin ehdit pelätä, hän nousi joesta. Koskaan sen jälkeen et ole nähnyt häntä niin majesteettisena. Hän oli kimaltava käärme, ihona välkehteleviä, vetisiä suomuja. Et voinut sanoa, mistä hän alkoi tai loppui. Hän oli se mikä on, virtaavaa vettä joka ei yksikään hetki ole samaa.
    Hän teki itselleen kasvot ja pään, kääntyi sinua kohti ja sanoi nimesi. Siitä lähtien sinä olet ollut hänen.
    Puhelin soi, äiti. Milka tule kotiin, on jo myöhä. Sanot vaan ok, sillalta ei onneksi ole pitkä matka takaisin. Äitihän ei suutu, ei se enää jaksa tai osaa riidellä. Mutta se itkee helposti etkä halua nähdä sitä, etkä kuulla. Kyyneleet ovat tahmea virta, kuin ihminen joka yrittäisi olla hän.

Petteri tulee käymään.
    Äiti pitää siitä, tiedät miten se pelkää ettet ole normaali. Poikaystävää ja kavereita se pitää rauhoittavina osoituksina tavallisuudesta, joten joskus olet pyytänyt Petterin kavereita teille että äiti olisi tyytyväinen.
    Petteri pitää talosta, tai ajattelet kyllä tietäväsi, mistä se pitää: yläkerrasta ja siitä, että saatte olla siellä rauhassa. Kun aloitte seurustella, äiti varoitteli sinua pojista ja siitä mitä ne haluavat. Se puhui tietenkin liian myöhään, silloin sinä tiesit jo.
    Eikä Petteri ole sen pahempi kuin muutkaan, normaali abiturientti. Se pitää sinusta ja haluaa seksiä. Ei sinulla ole mitään sitä vastaan. Ei se sinua rakasta, se ei ole vielä niin kokonainen ihminen että voisi rakastaa. Siitä tulee vielä hyvä mies ja se löytää jonkun naisen, jonka kanssa perustaa perheen.
    Etkä sinä tietenkään rakasta sitä. Miten voisitkaan? Mutta sinulla on ihan hauskaa sen kanssa ja heti alusta alkaen sinusta oli mielenkiintoista tarkkailla, miten määrätietoisesti se pyrki seuraasi. Ehkä se ajatteli, että olet helppo. Kuitenkin se halusi että seurustelette ennen kuin harrastaisitte seksiä. Joten sinä olet sen kanssa, kutsut sen kotiin, käyt sen kotona silloin tällöin.
    Pinnalta te olette samanlaisia, nuoria ja nättejä ja ihmisen elämän alussa. Kummankin perheellä on rahaa. Te asutte hienoissa, tilavissa taloissa ja käytte keskustan parasta lukiota. Sillä on samanlaisten kavereiden porukka, johon sinutkin on vähitellen hyväksytty. Tiedät kuitenkin hyvin, mitä ne sinusta ajattelevat. Että ne pitävät sinua vähän outona.
    Eivät ne tietenkään tiedä hänestä. Vain Aila tietää, ja ne, joista näet että he näkevät oman jumalansa. Mutta olet naamioinut outouden maalaamiseen, mikä siinä kun vesivärit taipuvat niin helposti sinun halusi mukaan. Taiteen varjolla saa niin paljon anteeksi. Saat olla etäinen. Saat olla rauhassa. Saat kulkea rauhassa pitkin maita ja metsiä etsimässä kuvia.
    Petterikin tulee kiltisti ulos, kävelylle. Mutta ei sen kanssa voi kulkea oikealla tavalla. Se ei kestä kylmää eikä se jaksa seistä ja katsoa. Onneksi se on abi. Onneksi se on kunnollinen ja tavanomaisen kunnianhimoinen. Sen on jo ryhdyttävä lukemaan ja keskittymään kirjoituksiin. Ja sinä sanot ymmärtäväsi. Sanot, että kesällä sitten, sanot vain siksi että sille tulisi parempi mieli ja se jaksaisi odottaa.
    Koska kesällä olet tietenkin hänen. Joten sinä odotat. Kuljet ulkona, tunnet että hän on jähmeä, horroksessa. Ajankuluksi opettelet tuntemaan muita. Täällä hän on tuulen jumalan toveri, niin varmasti kuin sellaisista liittoutumista voi sanoa mitään todellista. Siellä missä aikaisemmin äidin kanssa asuitte, hän oli tuulen vihollinen. Täällä hän alkaa järvestä ja siksi järvi vihaa häntä. Käyt muutaman kerran uimarannalla, jääkansi hohkaa sinulle vihamielisenä ja lähdet pian pois. Kesällä sinun on turha tulla tänne uimaan.
    Tuuli täällä on erilainen kuin vanhassa kodissa, pieni jumala eikä kai oikein tärkeä. Hän juttelee sinulle jonkin verran, kauheasti et häntä ymmärrä mutta sen verran, että et tunne oloasi niin kaivertavan yksinäiseksi. Kuukausien kuluessa tuuli kertoo, että joki on täällä hyvin vanha. Sen näet itsekin, hän virtaa aikojen kuluessa syväksi painuneessa uomassa. Hän on joko syntynyt järvestä tai hyökännyt järveä vastaan, tuuli ei ehkä tiedä tai ei vain osaa sanoa. Tuuli itse sotii maata vastaan. Maa ei puhu sinulle, mutta ei vihaa sinua vaikka hän on sen rikkonut. Ehkä nämä ovat vanhoja seutuja, joki ja maa ovat varmaan jo tottuneet toisiinsa.
    Eräänä päivänä kysyt huviksesi tuulelta, mitä tämä haluaa. Jumalat haluavat aina jotain, vahvistua tai voittaa tai valloittaa. Tuuli puhuu jostain kukkulasta ja voittamisesta. Tiedät kyllä kukkulan, se on pieni, metsäinen mäennyppylä lenkkipolkujen ja niittyjen välissä. Tuuli kyllästyttää sinua, sen sota kukkulaa vastaan on säälittävä. Menet taas sillalle, olisi jo kevät! Mutta on vasta helmikuu, pakkanen kitistää ihon kipeäksi, jäinen maa rauskahtelee askelten tahdissa, vesikuplat soljuvat hiljaa jään alla ja aina vain hän sanoo odota.

Kesti vuosia ennen kuin opitte ymmärtämään toisianne ja vielä kauemmin kesti, ennen kuin tiesit mitä hän haluaa. Eikä se ole mikään laimea, pikku sota puron ja järven välillä. Eikä yhdistyminen jonkun toisen jumalan kanssa niin kuin sade ja pilvet usein tekevät, tai tuulet ja myrskyt, ja mitä kaikkia nyt oletkaan joskus kohdannut. Ei. Hän haluaa tulla ihmiseen. Tulla sinuun.
    Hän on puhunut siitä sinulle niin kauan kuin voit muistaa, varmasti jo ennen kuin edes ymmärsit häntä. Olet yrittänyt järjestää sen sanoiksi niin hyvin kuin osaat, jotta voisit itse ajatella sitä helpommin. Ymmärsit, että ihmiset ovat aina palvoneet jokea, auringon maassa ja toisillakin mantereilla. Mutta ihmiset ovat mitä ovat, ajat muuttuivat ja ne, jotka kuulivat, olivatkin yhtäkkiä hulluja, tai ihmiset eivät enää kaivanneet jumalia tai he tekivät ihmisten tekoja, patoja ja maansiirtoja ja tekojärviä sinne, missä oli ennen ollut virta.
    Tietenkin myös jumalia on tullut ja mennyt, heitä on kuollut ja sulautunut toisiinsa. Mutta ihminen on viime aikoina alkanut tuhota heitä väkivalloin, koneet ovat tulleet, kemikaalit.
    Minä olen ihminen, olet sanonut hänelle. Mutta sinä kuulet minut, hän on sanonut, tai ennemminkin sinä kuulet minut / et kääntänyt kasvojasi pois kun katsoin sinuun / olet erilainen / olet minun / rakastan sinua / rakastathan ymmärräthän kuuntelethan minua? Ja sinä sanoit rakastavasi, rakastavasi vain häntä. Koska mitä muuta voisit hänen jälkeensä rakastaa?

Isä soittaa ja sanoo tulevansa käymään kotona.
    Isä sotkee aina kaiken. Se ei ole alistuva niin kuin äiti. Se ei tyydy puolittaisiin vastauksiin. Se syyttää äitiä, että äiti antaa sinun ajelehtia elämässä. Kuuntelet niitä salaa kun ne riitelevät öisin. Ne luulevat sinun jo nukkuvan. Äiti pyytää aina isää hiljentämään ääntä, Milka voi herätä. Eihän isä ole sellaiseen tottunut, kun se puhuu sitä kuunnellaan.
    Et ymmärrä mitä ne näkevät toisissaan, kun ne tuntuvat jo puhuessaan menevän toistensa kanssa aivan ristiin. Äiti on kotirouvatyyppiä, johdateltava, isä on dynaaminen, menee eteenpäin. Ehkä ne olivat sopivampi pari nuorina, äiti ei ollut noin pysähtynyt eikä isä noin kiireinen. Kai ne vain kulkivat liian eri tahtiin, äiti hidastui ja isä kiiruhti nopeammin.
    Nyt niiden välillä on ammottava aukko, jota ne yrittävät sinun kauttasi paikata.
    Isä valloittaa heti kodin. Se järjestelee uudelleen vaatekaapin, johon äiti on purkanut sen tavarat. Se menee koputtamatta tai lupaa kysymättä yläkerran työhuoneeseen ja nostelee keskeneräisiä töitäsi seinää vasten arvosteltavaksi. Sinun huoneeseesi se ei ole kutsumatta tullut koskaan, sillä tavalla se on osannut kunnioittaa yksityisyyttäsi enemmän kuin äiti. Mutta tietenkin se kyselee ne samat kysymykset kuin aina, miten jatko-opinnot, haetko taidekouluun, sinun olisi pitänyt jo päättää ja hakeutua määrätietoisesti oikeaan suuntaan. Keksit vihdoin sanoa sille, että aiot geologiksi ja se jättää sinut hetkeksi rauhaan.
    Petteri tulee käymään ja isä on sitä kohtaan korostuneen kaverillinen, kyselee siltäkin jatko-opinnoista, mutta tekee sen rennosti ja rempseästi, tarjoaa olutta. Ne tuntuvat tulevan hyvin toimeen, välillä sinua ei edes kaivata seuraan. Laitat äidin kanssa keittiössä salaattia ja äiti jauhaa, että eikö ole kiva kun saa välillä olla naisseurassa, miesten on hyvä antaa pitää omat juttunsa. Sinä huuhtelet vihanneksia kraanan alla, hetken hän on varjona läsnä. Äidin sanat katoavat äänien virtaan ja sinä hymyilet sille, nyökkäilet kuin kuuntelisit.

Isä viipyy melkein kaksi viikkoa. Sinä aikana sinun on hankala keskittyä. Heti sen lähdettyä taksilla pihasta pyörrät eteiseen, pakkaudut takkiin ja pipoon ja lähdet ulos. Äiti vetäytyy kuitenkin makuuhuoneeseena. Se itkee aina isän lähdettyä, uikuttaa että sen päätä särkee, ja antaa kerrankin sinun olla rauhassa.
    Hän uinuu yhä, vaikka helmikuun pakkaset ovat jo alkaneet väistyä ja aurinkoisina päivinä voi jo aavistaa kevään ja vapauden. Ikävissäsi kutsut häntä, huudat hänelle ja anot, että hän puhuisi sinulle. Jostain syystä juuri nyt kaipaat häntä kovasti. Mutta hän on syvällä unessa, ei edes kuiskaa vaikka itket. Vaadit häntä, vaadit että hän puhuisi. Tuuli kuulee sinut ja ympäröi sinut, mutta sanot sille että se menisi menojaan. Tunteja kuluu, on ilta, alkaa tulla hyvin kylmä. Et kuitenkaan lähde, sillä hän on lopulta alkanut herätä. Ja sinä odotat. Et enää huomaa kylmää. Hitaasti hän kohottaa äänensä jään alta, heikon äänen.
    Tuntikausia myöhemmin palaat kotiin. On yö, äiti on jo nukkumassa. Se ei ole huomannut, että olet ollut poissa. Nurinkurista, kun kerrankin olisi ollut aivan samantekevää vaikka se olisi itkenyt tai vaatinut kuinka.
    Menet suihkuun ja alat vasta veden alla seisoessasi tuntea kylmää. Mutta ei sillä ole nyt merkitystä. Hän on sanonut sen taas.
    Pian me olemme yhtä.

Kevättä odottaessasi muistelet ensi yritystänne. Aila oli opastanut sinua sen vähän kuin kukaan näissä asioissa voi: kukaan heistä ei voi olla tulla ihmiseen suoraan, ainoastaan jonkin välittäjän kautta. Yritit tietenkin kysyä, mitä se tarkoitti, mutta ei Ailakaan tiennyt sen enempää. Välittäjästä tätisi sentään saattoi sanoa, että se voi olla uhri, side tai tunne, jokin missä oli voimaa ja johon he, aineettomat voimat, saattoivat siten tarttua.
    Yritit kysyä häneltä, mitä se tarkoitti, tuloksetta. Hän vain toisti, sanoitta, sen minkä Aila oli kääntänyt uhriksi tai siteeksi tai voimaksi.
    Keksit kysyä, miten voisitte sen tehdä.
    Hän kertoi sinulle.
    Sinua pelotti. Olit 13-vuotias. Pelotti ottaa veitsi. Jäit heti kiinni, isä asui vielä Suomessa silloin. Selitit jotain kasvien keräämisestä. Valehteleminen oli tuolloin ollut helppoa jo vuosia. Jatkoit vielä jotain maalaamisesta ja elävien kasvien käyttämisestä malleina… Ja isä osti sinulle puukon. Hälventääksesi sen epäilyksiä kuljit korin kanssa kedoilla ja teit sen lemmikki- ja sireenimaalauksen, josta äiti niin pitää.
    Mutta hänen ei kannata antaa odottaa. Silloin asuitte vielä kunnon joen varrella, näit hänet läpi vuoden ja olit niin paljon onnellisempi.
    Menit joenpenkalle. Pyysit häntä kertomaan vielä kerran, miten kaikki tapahtuisi. Hän kertoi ja kun viilsit itseäsi pohkeeseen, et enää pelännyt lainkaan. Upotit jalkasi jokeen ja rusehtava virta värjäytyi helakalla punalla. Kipu oli kauhea, mutta sinun piti keskittyä ja antaa se hänelle. Virta kirveli haavaa. Tunsit, miten hän alkoi muuttua, voimistua. Kaikki sinussa avautui. Veri oli uhri ja kipu silta, side. Kivun säikeissä hän kutoutui sinua kohti, kipu muuttui rakkaudeksi.
    Avauduit yhä, sinkouduit suurenevan mielesi keskukseen, näit hänet kaukana, säkenöivänä, lähestyitte, lähestyitte -

Aila tuli tapaamaan sinua sairaalaan. Se oli viimeinen kerta, kun näitte kasvokkain. Hän tiesi heti, mitä oli tapahtunut. Ei hän lohduttanut sinua eikä kysynyt, oliko haava jalassasi kipeä tai paranisiko se kunnolla. Hän vain sanoi, että oli todellakin pitänyt sinua tätä viisaampana. Mitä minä olen sanonut sinulle, hän kysyi. He eivät ole kuten me, sinä sanoit säyseästi.
    Tiesit, että Aila oli muuttamassa. Hänen jumalansa vaati hänen vaihtavan paikkaa. Aila meni aina, toisiin kaupunkeihin ja vieraisiin maihin. Hän meni säyseästi, samaan tapaan kuin sinä annoit hänen opastaa itseäsi.
    He eivät ymmärrä ruumista tai kehoa, selitti Aila. On tapoja tehdä se vahingoittamatta itseään. Ja kun kerran pääsette lähemmäs, se helpottuu kerta kerralta. Sitten hän huokaisi ja katsoi sinua väsyneenä. Ja sanoi, että olit onnekas, kun hän tulee lähellesi. Että hän itse kaipasi… Mutta hän ei sanonut enempää.
    Nyt sinun on selvittävä niiden psykologeista ja terapeuteista, Aila vaihtoi puheenaihetta. Ja vanhemmistasi. Mutta älä unohda häntä.
    Sinun ei tarvinnut vastata. Tietenkään et unohtaisi. Kaikki kävi kuitenkin tapahtuneen jälkeen vaikeammaksi. Muutitte keskustaan, vaikka isä vastusteli. Joki jäi kauemmas. Äiti oli sitä mieltä, että sinun on parempi kaupungissa. Kesti kauan ennen kuin pääsit yksin ulos. Keskustassa virtaus oli kesytetty ja padottu kiviseen uomaan. Siellä hän kuitenkin odotti sinua. Olit vähällä itkeä, kun tapasitte jälleen. Hän sanoi, että olitte epäonnistuneet / sinä olit lähtenyt / hän ei ollut tavoittanut sinua enää. Sanoit, että olit ollut vähällä kuolla, mutta eihän hän ymmärrä koko sanaa.
    Muuttua / lakata olemasta minuna / tulla toiseksi, sinä välitit hänelle. Niin meille käy, kun tulemme yhdeksi, hän sanoi. Yritit selittää: niin, mutta väärin. Tuhoutua / hajota. Hän ei sanonut mitään vaikka olisikin ymmärtänyt.

Heitä on kai kahdenlaisia, selitti Aila sinulle jo aivan alkuaikoina. Niitä, jotka ovat jotain ainetta, tavallaan jokin konkreettinen elementti. Vaikka lumi. He ovat kaiketi helpoimpia kuulla. Sitten ovat he, jotka ovat kuin sinun ja minun. Sinun, hänhän kai on yksinkertaisesti virtaus. Hän voi olla lähes kaikkialla, luulen niin. Mene joskus katsomaan tulivuorenpurkausta, hän on varmasti sielläkin. Tai maanvyörymissä, mutaluisuissa. Näin puhuessaan Aila oli aina jotenkin hapan tai väsyneen oloinen ja ymmärsit vasta myöhemmin, että hän oli kateellinen sinulle. Kateellinen hänestä, joka kai Ailan silmissä rakasti sinua enemmän kuin hänen oma jumalansa rakasti häntä.
    Hän on mieluiten joissa, sinä vastasit varovasti mutaluisupuheeseen. Aila vastasi hymähtämällä. Et vieläkään aivan tiedä, kuka hänen jumalansa on, eikä sellaisia asioista sovi kysyä.
    Jotkut jumalat tulevat hulluiksi, Aila jatkoi selitystään. He pelkäävät katoavansa tai saavat liikaa valtaa. Joskus he käyvät toistensa kimppuun, haluavat kasvaa tai hävittää. Joskus he hyökkäävät ihmisten kimppuun. Joko omiensa, tai jonkun toisen jumalan ihmisen.
    Kun äiti liian myöhään ja kieltäviä sanoja käyttäen puhui sinulle seksistä, sinähän tiesit jo. Et fyysisestä aktista toisen ihmisen kanssa, mutta henkisestä. Kun hän ja sinä olette yhtä, se on rakkautta, rakastelua. Eikä mikään ihmisten harrastama yhteenhinkkaus tule koskaan pääsemään sitä lähellekään.
    Mutta siinä on toinenkin puoli. On myös heitä, joiden mielen hullu jumala on vienyt väkivalloin. Olet nähnyt heitä pari kertaa. He ovat epäjärjestyksessä, mieli nurinniskoin, heitä hylkivät sekä ihmiset että terveet jumalat.

Vuosien kuluessa elämä alkoi sujua helpommin. Isä oli tietenkin helpompi vakuuttaa kuin äiti. Täytyi vain taitavasti vedota sen järkevään puoleen. Äiti alkoi noina vuosina hidastua, liukua kohti omaa todellisuuttaan, jota tuntuivat hallitsevan sen oman mielen pelot varjoineen. Sille oli turha sanoa niin kuin isälle, että tiesit kyllä miten typerästi olit tehnyt. Se rauhoittui vasta ajan kanssa, kun vuodet painoivat kauhut sen muistin taka-alalle.
    Sekin auttoi, kun isä lähti ulkomaankomennukselle.
    Seisoit surkean kiviuoman reunalla ja kysyit häneltä, lähdetkö mukaan, olisiko teidän helpompi siellä toisaalla. Ei, hän sanoi, joten sanoit isälle, että haluat käydä koulun Suomessa loppuun. Eikä äiti halunnut lähteä. Omituista, miten kovasti se laittoi vastaan. Et koskaan ymmärtänyt, ennen kuin nyt. Sillä sinä olet alkanut nähdä enemmän.
    Sillä kevät on tullut.
    Maa vapautuu. Jäät katoavat. Järvi ei voi vastustaa häntä vaan syöksyy sulavetenä jokeen. Hän herää ja näyttäytyy sinulle ohuena, nauhamaisena olentona. Te leikitte, hän kiertelee ympärilläsi ja kietoutuu hiuksiisi ja käsivarsiisi. Sinä naurat ja hän sanoo vapaa / iloinen / sinun kanssasi. Sulavesien aikaan hän tuntuu olevan kaikkialla, puroissa, jotka rikkovat hiekkatiet ja niissä vesissä, jotka virtaavat viemäreihin keskustan kadunvarsilla.
    Sitten hän pyytää, että tekisitte sen taas.

Ensimmäisen kerran jälkeen hän ei pyytänyt sitä pitkään aikaan. Seisoit kamalan kiviuoman varrella ja ainoan kerran elämässäsi tunsit häntä kohtaan jotain, joka lähenteli vihaa. Pian viha muuttui suruksi, eihän hän halunnut sinua enää yhtä kiihkeästi kuin ennen. Sitten eräänä päivänä näit joidenkin poikien heittelevän kiviä jokeen. Tiesit hänen inhoavan sitä, hän ei halunnut tulla häirityksi. Vihastuit hänen puolestaan, tunsit hänen vihastuvan myös – ja yhtäkkiä yhteys oli taas siinä, ohuena yhteisen tunteen punomana lankana.
    Sitä kesti vain hetken, mutta sen jälkeen hän lähestyi sinua taas. Hiljakseen, hitaasti opettelemalla tulitte paremmiksi. Helpointa se on, kun käytät välittäjänä jotain arvokasta, jotain johon liittyy voimaa ja tunnetta. Alat polttaa maalauksiasi puron varrella, syvällä rytöisessä metsässä johon sitkeimmätkään lenkkeilijät eivät eksy edes parhaalla tahdollaan. Et voi tehdä niin kauhean usein, muuten äiti alkaa ihmetellä. Se katselee usein työhuoneen puolivalmiita töitä ja kyselee aina, mistä sait niihin idean.
    Olet aina maalannut vain kilttejä aiheita, ettei se pelästyisi, esteettisiä luontokuvia, joista kaikki inhottava on putsattu pois. Isälle teit joskus lahjaksi jotain muuta kuin niitä ainaisia kukkasia. Ja nytkin sinun on saatava kankaalle jotain syvällisempää kuin ketokukkia tai auringonlaskuja. Vain intohimolla tehdyt työt käyvät hänen lähemmäs tuomiseen, sillan rakentamiseen. Joten maalaat vahvoja kuvia, väreillä jotka näyttävät hehkuvan ulos kankaasta. Kun äiti kauhistelee, sinä sanot että ne menevät kavereille valmistujaislahjaksi, että ne on maalattu heidän lempiväreillään ja jotain sellaista. Kun valmiit työt sitten katoavat telineitä, äiti tuntuu aina olevan helpottunut.
    Te lähestytte. Sinä avaudut. Olet onnellinen, äiti huomaa sen, Petteri tietenkin, myös isä. Mutta alat myös nähdä enemmän. Näet säröt tuulen jumalassa, kun hän syöksähtää typerään taisteluunsa kukkulaa vastaan. Näet järven terävät hampaat, kun se yrittää pitää veden jumalasta kiinni, mutta veden jumala on vanha, hyvin vanha ja suopea kaikille, jakautunut niin moneen muotoon ettei juuri taisteluista välitä: järven hampaat eivät pidä ja vesi virtaa häneksi.
    Näet sellaisia, jotka muistuttavat jumalia, mutta joista et millään osaa arvata keitä he voisivat olla. Vanhat jumalat sinä olet nähnyt melkein aina, koska joen jumala on yksi heistä, hänen kauttaan muita on vähän helpompi ymmärtää. Mutta he, joita näet nyt, ovat kai nuorempia. Menneitä / varjoja / tyhjentyneitä / muuttuneita, hän sanoo kun kysyt. Kai he ovat jumalten haamuja. Ainakin he ovat hyvin pieniä, he eivät juuri puhu ja heidän muotonsa on väreilevän ilman kaltainen. Ensin väistät heitä, mutta sitten huomaat, että voit kävellä heidän lävitseen eivätkä he reagoi mitenkään.

Sitten näet, että äitiin on mennyt joku peikko.
    Kaikki on heti paljon ymmärrettävämpää. Äidin hitaus, haluttomuus muuttaa. Peikko on kuin ruma, kivinen ja tikkuinen kasvannainen, jota äiti kantaa reppuselässä ja joka painaa sitä kumaraan.
    Se huomaa, että näet sen vihdoin. Sen on täytynyt olla äidissä jo vuosia. Se avaa silmänsä, itsekkäät vauvansilmät, ja kirahtaa sinua kohti. Äiti ei huomaa mitään. Sinä katsot kopeana takaisin. Mokoma puololento! Ja äiti! Olet aina tiennyt, että se on heikko, paljon heikompi kuin isä ja tietenkin heikompi kuin sinä. Mutta puololennot pääsevät kiinni vain niihin, jotka todella haluavat luovuttaa, jotka todella haluavat unohtaa itsensä…
    Et tiedä, voisitko karkottaa tai irrottaa peikon. Hetken mietittyäsi huomaat, ettet edes viitsi yrittää. Asumisesta tulee nyt vain hieman hankalampaa, kerran nähty ei koskaan enää katoa näkyvistä. Tuollaisen loisen kanssa sinun on nukuttava saman katon alla!
    Miten Aila ja äiti voivat olla siskoksia, sitä et ole koskaan ymmärtänyt. Joskus hyvin nuorena toivoit, että Aila olisi äitisi, sillä te kaksi olitte samanlaisia. Myöhemmin, kun olit päässyt kotiin sairaalasta, kuulit, miten isä puhui Ailasta äidille. Isä sanoi, että se oli tullut sinuun äidin suvun puolelta, olihan tämän siskokin mitä oli. Et pitkään aikaan pystynyt katsomaan isään ilman vihaa katseessasi. Ja äiti, äiti oli jo tuolloin heikko eikä puolustanut sisartaan tai sinua.
    Kumpa tietäisit puololennoista enemmän. Aila on kertonut sen, minkä tietää, sanonut että ajan kanssa ne tulevat sinullekin näkyviksi. Ailan mukaan ne ovat vain jotain, mikä on olemassa maailmassa, loisia jotka elävät ihmisissä heidän tietämättään ja imevät ravintoa heidän mielistään. Ne eivät puhu, eivät ne välttämättä edes ajattele, ne elävät viettiensä ajamina. Usein ne ottavat energiaa, mutta on niitäkin, jotka antavat sitä. Jumaliin ne eivät yleensä koske, elleivät sitten joskus keräänny laumoina näiden luo. Ehkä se on joskus tehnyt jumalia hulluksi, ehkä muut syyt. Puololennot eivät iski niihin, jotka jumala on valinnut, mutta usein saalistavat niitä, jotka ovat valittujen läheisiä.
    Alat nähdä ne, jotka ovat kuin sinä, mutta jotka eivät suostu uskomaan jumaliin. Niiden kimpussa on usein puololentojen parvi. Yrität katsoa niitä uteliaana silmiin. Ne väistelevät. Inhoat niitä, ehkä enemmän kuin äitiä, enemmän kuin puolikkaita. Inhoat, koska niille on annettu lahja ja ne ovat kieltäytyneet. Aistit niiden ajatukset: en kuule, en kuule, enkuuleenkuuleenkuule enenen. Yhdenkään jumalan et koskaan näe puhuvan niille, varjot kyllä yrittävät kuiskia niille ja puolittaiset häärivät niiden kimpussa kuin raadonsyöjät haaskalla.
    Pian sinun on vaikea olla sellaisten lähellä. Puololentojen kiljunta kuuluu nyt korviisi. Kotonakin on jo vaikea nukkua. Pyydät häneltä apua, sanot kipu / vihollinen / alempiarvoinen / viha. Välität kuvia, muokkaat sanoja. Kestää hetken, mutta sitten hän ymmärtää. Sen jälkeen olet suojattu puolittaisten ääniltä ja hymyilet vain, vaikka ne kuinka näyttäisivät sinulle hampaitaan tai maiskauttelisivat suitaan. Sekin, joka on äidissä, menee nyt piiloon sinut nähdessään, kiepauttaa itsensä pulleilla tassuillaan ällöttävän ketterästi pois ylemmyydentuntoisen katseesi ulottuvilta.

Sinulla on syntymäpäivät. Juhlitte kotona pienellä porukalla, äiti, Petteri, Petterin kavereita. Isä on soittanut jo aiemmin, pahoitellut kauheasti kun ei pääse paikalle. Se kuitenkin vihjailee jostain yllätyksestä.
    Yllätys saapuu seuraavana päivänä. Isä on ostanut sinulle koiran. Kun kuulemma äidin mukaan liikut niin paljon ulkosalla. Ja kun olet niin usein itseksesi.
    Vilkaiset koiraa kerran ja vihaat sitä heti enemmän kuin kotieläimiä yleensä. Mitä kesympi eläin, sitä epäitsenäisempi se on. Eläimet kun ovat tarkempia kuin ihmiset, ne kuulevat ja näkevät heidät ja ovat heidän kanssaan yhteistoiminnassa – linnut ja tuuli, kalat ja hän. Kun eläimet kesyyntyvät, kun ne sietävät ihmistä lähellään ja jättäytyvät ihmisten hoidettaviksi, niiden aistit heikkenevät. Onneksi isä ei ostanut kissaa, ne ovat vielä raivostuttavampia. Itsenäisiä muka, kun aivoton itikkakin on itsenäisempi kuin kesy kissa. Kunnon kissan nähdäkseen olisi etsiydyttävä leijonan syötäväksi, pohdit synkkänä. Vaan eivät koirat ole paljon parempia.
    Katsot taas koiraa, joka vingahtaa ja pakenee äidin jalkoihin. Nyt et aio suostua niiden ääliömäisyyksiin. Koira on pentuiän juuri ohittanut, joku terrieri kai, sellainen jolla näkee söpöjä rusetteja otsalla. Olisi edes kunnon kokoinen. No Milka, ota sinä syliin, sanoo äiti joka on juuri nostanut elukan käsivarsilleen. Olet jo vähällä kieltäytyä, äiti voi pitää ja hoitaa koko elukan. Huomaat kuitenkin peikon tavoittelevan koiraa äidin selän takaa pulleilla, töpäköillä käsivarsillaan. Koira vinkuu vielä kauheammin.
    Otat sen syliisi ja se rauhoittuu heti. Inhoat sen turkin hajua ja väpättävää pikku häntää. Mutta tuolle aliolennolle et sitä anna. Sille pitää keksiä nimi, sanoo äiti ja rapsuttelee koiraa korvan takaa. Se ehdottaa jotain nimeä, jonka hyväksyt ja unohdat saman tien. Elukka kuin elukka.

Alkaa naurettava piirileikki. Elukka on tietenkin ulkoilutettava ja koska peikko selvästi metsästää koiraa, otat itse kaikki mahdolliset lenkit hoitaaksesi. Koira kuitenkin pelkää häntä, niin kuin kesyt pelkäävät muistumia menneestä vapaudesta ja voimasta. Joenuomalla käydään aina sama väsyttävä näytelmä. Sinä istut alas, elukka kiskoo poispäin, hän tulee/nousee, tervehtii/tulee lähelle, elukka hermostuu vielä enemmän, joudut komentamaan sitä, hän ei ymmärrä miksi elukka on läsnä ja miksi sinä et ole sellainen kuin yleensä, pakotat elukan olemaan hiljaa sylissä. Aika kuluu, arvokas aika jonka voisit viettää hänen kanssaan kahden, vain hänen kanssaan.
    Sitten keksit yrittää käyttää koiran tunteita – tai reaktioita, onko tuolla elukalla nyt oikeita tunteita? – sillaksi hänelle. Aluksi hän ei tunnu ymmärtävän, tai ei halua. Mutta kun likistät koiraa sylissäsi, kun todella keskityt, sen alkukantainen pelko alkaa väreillä ilmassa ympärilläsi. Sitten hän tulee, kurottaa, tarttuu värisevään ilmaan ja kun hengität sisään, hengitätkin vedenkimaltavaa pölyä, hän on taas tullut sinuun, lähenette ja sinä raukeat, ote elukasta herpaantuu ja valahdat kyljellesi maahan onnellisena ja hehkuvampana kuin koskaan. Haluat valua halki maan kohti veden suonia, jotka lävistävät kaiken ja ovat vain virtaa ja virtaa ja virtaa…
    Elukka karkaa niin kauas kuin hihnassaan pääsee, hihnan pää on ranteesi ympärillä ja tunnet nykäisyn kädessäsi. Hihnan päässä elukka on painautunut matalaksi maata vasten ja pitää outoa urinaa. Et halua nousta, et halua lopettaa, eieinyt. Elukka on kuitenkin häirinnyt sekä häntä että sinua, yhteys keriytyy pois ja hajoaa takaisin osaksi maailman kudosta. Kierähdät ylös, vedät koiran puoliväkisin luoksesi. Vaan miten voisit rankaista sitä nyt? Hymyilet vain, likistät kauhistuneen eläimen itseäsi vasten. Olkasi yli katsot vielä joelle, hän on noussut sanomaan sinulle näkemiin, katsot häntä etkä haluaisi lainkaan mennä, katsot etkä malttaisi odottaa, sillä tiedät että se voisi olla vielä enemmän.
    Kotona äiti kysyy, onko silmässäsi joku tulehdus.
    Menet peilin eteen katsomaan. Iiriksiin on ruskean keskelle ilmestynyt jotain sinistä. Ei, ei sinistä, vaan veden väristä, auringossa kimaltavan virtaavan veden näköistä. Pelästyt, vain siksi että peilistä katsoo nyt eri näköinen kuin ennen. Silmät alkavat asettua taas aloilleen, mutta sinä tiedät: se on alkanut. Paluuta ei enää ole. Ei nyt enää.

Maailma näyttäytyy nyt erilaisena. Ja kuuluu. Tuntuu. Ihmisten äänet vaimenevat ja joudut todella keskittymään, jos haluat kuulla mitä he puhuvat. Taivas ja ilma ja kaikki alkaa täyttyä olennoilla sitä mukaa, mitä lähemmäs toisianne tulette. Taivaanrantaa kyntävät suuret, hitaat jumalat. Pienet, hetken aikaa elävät jumalat ilakoivat ympärilläsi: ne, jotka ovat heilimöiviä kukkasia ja puiden siitepölyä. Alkukesästä ilmassa on enemmän taistelua kuin koskaan, linnut pitävät huutokonserttejaan puissa ja niidenkin laulusta tulee voima, joka hetkeksi ottaa jumalan muodon, hillittömän, alkukantaisen, haluavan ja himokkaan. Taivaankansi aukeaa silmiesi edessä ja paljastaa ilmakerrosten voimat. Maa, jota kuljet, on ohuen ohut kuori, joka joustaa ja avautuu jalkojesi alla, paljastaen alati toisiaan taistelussa kiertelevät jumalat sinun silmillesi. Alat aavistaa auringonvalon uudella tavalla, tähdet näyttävät läheisemmiltä.
    Elukka käy uneliaaksi, kotona ollessaan se nukkuu tai kiehnää äidin jaloissa. Se pelkää aina lähteä kanssasi ulos, mutta sillä ei ole vaihtoehtoja. Peikkokin on käynyt pelokkaaksi. Enää sen ääni ei häiritse sinua eikä se enää uskalla tavoitella elukan perään. Se näyttää pienentyneen. Ensin olet tyytyväinen, mutta sitten äiti alkaa piristyä. Herätä. Se alkaa huomata asioita. Kuten sen, että olet laihtunut. Vasta kun se sanoo niin, huomaat, että et enää oikein välitä syödä. Joten joudut syömään väkisin. Aina tätä samaa hankaluutta.
    On tietenkin parempi pysyä voimissaan. Petterikin huomauttelee siitä, miten laiha olet. Vetoat johonkin kouluväsymykseen, viimeiset viikot, olisi jo ohi. Se puhuu jotain sinulle, puhut jotain takaisin, kai se kuulostaa oikealta kun se ei protestoi.
    Sitten isä soittaa. Se sanoo, että olet kieltäytynyt menemästä silmälääkäriin ja että äiti on huolissaan. Et edes muista puhuneesi koko asiasta. Sanot vaan joojoo, mutta asia ei olekaan tällä selvä. Isä puhuu vastuusta ja aikuisuudesta ja jostain. Et enää kuuntele sen sanoja, kuuntelet sen ääntä. Koska sen takana on toinen sointi, kuin jonkin keijun ääni. Siritys, joka sanoo eteenpäin, eteenpäin, aina vain eteenpäin. Niin tietenkin. Kun äiti, niin isäkin. Olisihan se pitänyt arvata.

Kerrankin Petteri keksii jotain yllättävää.
    Koulu on loppu, sillä on lakkiaiset, raivostuttavan tylsät juhlat, jossa pukumiehet kättelevät toisiaan ja niiden hillityn tylsäntyylikkäisiin leninkeihin pukeutuneet, kuivan rasvattomiksi itsensä jumpanneet rouvat juttelevat keskenään. Petterin äiti on juuri sellainen, pahimmasta päästä. Joskus mietit, mitä se sanoisi, jos kertoisit olleesi terapiassa, lastensairaalassa, itsetuhoinen. Jos maalaisit sille lahjaksi kuvan jumalista? Petterin perheen pihassa on naurettava suihkulähteen tapainen. Se on huono korvike, hän vihaa sitä kun ei saa mennä minne haluaa, siksi vesijohdotkin ovat hänelle niin epämieluisia. Lähde on kuitenkin parempi kuin ei mitään, seisot sen vierellä aina kun mahdollista, vieraissa vaatteissa, oudoissa juhlakengissä, puhuen hänelle, hymyillen sisäänpäin.
    Toivottuaan juhlien jälkeisestä krapulasta Petteri tulee käymään teillä, tervehtimään äitiä, joka ei jonkun tekosyynsä varjolla päässyt juhliin. Sitten Petteri ehdottaa kävelyretkeä. Jotain sillä on mielessä, et tiedä mitä, mutta se ehdottaa että menisitte joelle joten suostut mielellään.
    Kävelette pitkälle, pois poluilta, syvemmälle metsään missä poltit maalauksia ennen kuin sait elukan. Arvaatkin jo, mitä Petteri tahtoo. Kun se suutelee sinua, suutelet kiltisti takaisin. Annat sen riisua paitasi ja painaa itsesi maahan. Hän on siinä, seuraa kiinnostuneena / tarkkaillen / ihmetellen. Tule, tule vain lähemmäs, sinä sanot hänelle. Tule ja ota se hänestä. Tule minuun niin minä tulen sinuun.
    Hän nousee nauhana joesta, kiertyy Petterin selän ympärille, kiertelee / kaartelee / haistelee / tutkii / koskettaa Petterin halua ja intohimoa, ottaa siitä kiinni, silta aukeaa, sinua voisi pistää vaikka puukolla nyt, lyödä, kivittää etkä välittäisi, et huomaisi mitään -
    Petteri sanoo jotain, on sanonut jo useamman kerran. Mitä? Se pyytää sinua avaamaan silmäsi.
    Ei, et voi. Jos avaat, tämä loppuu. Se pyytää uudelleen. Onko sen pakko aina meuhkata noin? Itse se pyysi. Itse pyysi.
    Sen liike pysähtyy, se katsoo, ei tunnu uskovan mitä näkee. Näet itsesi epämääräisenä kuvajaisena sen silmin, ei, hänen silmin: hehkuva ja väreilevä ihmisolento, jonka silmät leiskuvat sinisenliekehtivää tulta. Tunnet, miten Petteri pienenee sisälläsi, irrottautuu sinusta, näet inhoa ja pelkoa sen silmissä ja sitten se juoksee pois.
    Sinä jäät makaamaan neulaiselle alustalle. Melkein. Melkein, niin lähellä. Tarvitset enemmän.
    Elukka.

Toivottavasti Petteri ei ole mennyt talolle. Mutta ei. Äiti on kerrankin poissa. Kännykkäsi on eteisen pöydälle, se soi koko ajan. Haet elukan, se on mennyt piiloon sohvan alle kuulleessaan sinun tulevan sisään. Siirrät sohvaa, nyt ei ole aikaa maanitella. Huomaat, että käsissäsi, kaikkialla sinussa on kokonaan uutta voimaa. Syöksähtävää, virtaavaa voimaa. Kun huitaiset ilmaa, siihen jää vana, samanlainen jälkikuva kuin jos heiluttaisi sädetikkua, mutta eri näköinen, hänen näköisensä.
    Elukka inisee kauheammin kuin koskaan, pakotat pannan sen kaulan ympärille etkä päästä sitä maahan. Tunnet sen kauhun, tunnet ympärillä saalistavat jumalat ja muut olennot. Kaikki haluavat syödä koiran kauhun, ottaa sen itselleen ja käyttää sen hyväkseen. Ei, eivät kaikki: aaveet kavahtavat ja liukuvat kauemmas. Kaikki on taistelua, hän on usein sanonut niin, eikä pelolle tule koskaan antaa valtaa. Vasta nyt todella ymmärrät, mitä hän on tarkoittanut.
    Saavut metsään. Hän tulee heti. Nyt se on jo helppoa kuin olisitte samaa ainesta, samaa kehoa. Hän näyttää erilaiselta, hän näyttää materiaalisemmalta, fyysisemmältä, hän näyttää sinulta. Astut joen pohjalle, muta liettää mutta jalkasi ovat vedessä varmemmat kuin maalla. Elukka pitää ääntä, joka ei tunnu olevan tästä maailmasta. Sinun ei tarvitse keskittyä, kurkotat vain häntä kohti. Silta on valmis.
    Sinä olet virtaa, hän virtaa sinuun ja sinä kuljet häntä halki, te annatte ja otatte toisenne itseenne ja tunnette, jaatte, opitte kaiken -
    Mutta pian huomaat, ettei se riitä.
    Sitten ajatus kirkastuu, miten et muka tiennyt, olet aina tiennyt. Siitähän Aila on aina puhunut sinulle. Entä hän? Kyllä.
    Polvistut ja upotat elukan veteen, tässä kohtaa se on tavallista matalampaa sillä sitä on kerääntynyt hänen kehokseen, elukka sätkii ja puree ja rimpuilee mutta pidät sen veden alla, hän nousee valtavana putouksena ilmaan ja käy elukan kimppuun, sinä näet sen elinvoiman hajoavan valoksi ilmaan teidän välillenne ja otat siitä kiinni, sinäkin, ja hän syöksyy sinua kohti, silta vetäisee teidät syleilyyn, sinun mielesi muuttuu, hänen mielensä muuttuu ja sitten – melkein.
    Melkein.
    Kerran vielä, sinä sanot eikä äänesi enää ole vain omasi.

Tulet kotiin. Jotenkin. Kävellen vai jotenkin leijuen, etsien uomaa. Kaikki on niin selvää ja yksinkertaista. Ihoasi kutittaa joka puolelta, raavit hieman hajamielisenä, mutta jätät sitten sikseen. Sisälläsi kihelmöi ja virtaa. Ajattelet nyt ensi kertaa, että tämä voi tulla sattumaan, koskemaan aivan hirveästi. Tiedät, että häneenkin koskee. Tunnet hänet nyt lähelläsi, itsessäsi, ja tiedät että joella hän tuntee sinut. Vaan mitä teistä tuleekaan! Mihin pystyttekään! Maailma on taistelua, ja taistelusta seuraa aina kipua. Ne, jotka selviävät -
    Äiti on kotona.
    Haistat sen jo ovelta, kuulet sen pinnallisen hengityksen. Pelokkaat ihmiset eivät koskaan hengitä syvään. Sen piti olla tänään poissa.
    Menet keittiöön, missä se odottaa. Se katsoo sinua ja kauhistuu. Kauhun voi haistaa, hormonit pulpahtavat esiin ja näet, miten ne sekoittuvat äidin vereen. Se sanoo jotain, mitä et edes kuule. Istut baarijakkaralle ja hiljalleen hiipuvassa voimassasi tarkkailet sitä, sen rakennetta, elimiä, verta, pumppaavaa sydäntä. Ja hetken, aivan pienen hetken näet sen hänenä, vihdoin, pilkahduksen maailman voimasta, joka siinäkin on.
    Olet kuitenkin alkanut laskeutua ja ihmissanat alkavat vuotaa korviisi. Se puhuu siitä kun et syö, ja että se on huomannut miten Petteri jotain, ja kultapieni, jotain jotain, ja äidille pitää aina voida kertoa, ja sitten se tulee ja halaa sinua.
    Sitä. Sen ei. Olisi pitänyt. Tehdä.
    Koska nyt se tuo puololennon sinun lähellesi, melkein syliisi. Nostat kätesi ja kiedot ne äidin ympärille, se huokaisee, luulee kai että tästä kaikki taas menee paremmaksi. Maailma on taistelu. Se voi alkaa tästä, alkakoon se tästä.
    Et tunne edes inhoa, kun tartut peikon säkkimäiseen, koppuraiseen kehoon. Se vingahtaa, äidin silmät menevät valkoisiksi, kiskaiset, peikko irtoaa ja kuuluu iljettävä, maiskahtava ääni. Äiti kavahtaa sinusta kauemmas, sinä viskaat peikon kauas itsestäsi, käsissäsi on jotain veren tapaista mutta et tiedä näkeekö äiti.
    Äiti herää, monen vuoden hyväksikäytön jälkeen. Se katsoo sinua uusilla silmillä, ihmisten maailmasta tietävän ihmisen silmillä. Löitkö sinua minua, Milka, se kysyy. Ennen kuin ehdit sanoa mitään, se näyttää ajattelevan jotain muuta. Se vilkaisee taas käsiäsi. Näkeekö se jotain? Ehkä, koska se kysyy, missä koira on. Missä se on? Missä se on, Milka?

Makaat kiinni sidottuna vuoteessa, jossain, missä katto on korkealla ja valkoinen.
    Pitkään kaikki on sekavaa.
    Et ole kotona, se on selvää. Et ole hänen luonaan. Missä hän on? Missä kaikki ovat? Et tunne ketään lähelläsi. Itket. Ettekö te olleet melkein perillä? Olitte niin lähellä. Sinun on annettava hänelle jotain, vaikka jotain itsestäsi. Tämä hämmennys ja väsymys? Ottaisiko hän sen? Mutta hän ei ole läsnä. Miksi olet täällä? Vuoteen vierellä käy ihmisiä, valkoisia ihmisiä, ja sitten joitain, jotka puhuvat tutulla äänellä.
    Vähitellen kaikki kirkastuu, sairaala, niin tietenkin.
    Mitähän ne ovat sinulle syöttäneet, kun olet näin sekaisin, ja mitä olet tehnyt, että olet tänne joutunut? Yrität muistaa, mitä kotona tapahtui, mutta et pääse muistoihin kiinni. Missä hän on? Ikävä on niin kova, että alat itkeä. Kun vain et olisi näin tokkurainen. Näet jotain mutta et voi tietää, onko se totta vai ei, niitä vai heitä. Puhut yhtä kaikki, puhut kelle vain, puhut että he kertoisivat hänelle missä olet.
    Joudut nielemään pillereitä. Joku sanoo, jossain, lähellä tai kaukana, ettet kai reagoi lääkitykseen odotetulla tavalla. Alat kuitenkin vähitellen erottaa ihmiset varjojen massasta.
    Äiti käy. Kai ne sitten ovat muuttaneet sitä, mitä ikinä sinulle antavat, koska voit hetkittäin kuunnella sen puhetta. Isä on kuulemma tulossa. Katselet sitä, näet sen jaloissa imukuppimaisen suun tekemiä haavoja. Muisti alkaa palata. Äiti käski sinut huoneeseesi ja sitten ne tulivat sinut hakemaan?

Psykiatri yrittää haastatella sinua, mutta et voi sanoa mitään. Tuijotat ikkunasta ulos, kesä on parhaimmillaan. Silloin tällöin joku heistä lentää ikkunan ohi. Joku huomaakin sinut, mutta et voi sanoa kuka. Missä hän on? Et voi jättää häntä nyt. Kysyt, kesken sen lauseen, voitko päästä ulos. Ei se anna lupaa, toistelee niitä vanhoja juttuja, myöhemmin ehkä, valvotusti, kun olet osoittanut jotain ja hän voi vakuuttua jostain.
    Eräänä yönä ennen nukahtamista se tulee mieleesi.
    Kyllä, äiti käski sinut huoneeseesi. Istuit sängyllä ja odotit. Mutta sitä ennen, keittiössä, kun äiti oli kysynyt koirasta, peikko oli yhtäkkiä kierähtänyt ylös nurkasta, johon olit sen viskannut ja juossut tavattoman nopeasti äidin jalkoihin. Se ei ollutkaan kuollut, se oli yrittänyt päästä takaisin. Olit tietenkin käynyt sen kimppuun. Äiti nyt sattui olemaan siinä välissä.
    Kiroat ja itket. Ne eivät ikinä päästä sinua pois. Joten sinä puhut. Maanittelet, komennat. Sanokaa hänelle, että olen täällä. Sanokaa, sanokaa pian, että hän tulisi. Sanokaa, että rakastan häntä. Onko se enää mahdollista? Itket taas. Sinun on päästävä ulos. Sinun on päästävä, mutta ne eivät päästä.
    Eräänä aamuna tuuli on kova, se läjähtelee puuskina huoneesi ikkunaan. Hän puhuu, tunnistat äänen, hän sanoo odota. Samana päivänä lasket hanasta vettä ja sitten hän vain on siinä.
    Pelkäät niin, ettei hän enää tule. Mutta vaikka hän on heikko, pakotettu vieraaseen virtaan, hän nousee vedestä ilmaan ja tulee sinua kohti, poimit hänet sormellesi, nyt sinä sanot odota. Rakkaani / odota / palaan / tulen takaisin.

Päivät kuluvat, arvokkaat päivät joita et saisi hukata. Koska et enää itke etkä puhu ääneen, pillerit vähenevät tai muuttuvat tai sitten olet vain vahvistunut. Avaat hanan aina kun voit, ravaat vessassa. Alat löytää sanoja, joita antaa psykiatrille kuin äiti antoi makupaloja elukalle. Sitten ne päästävät sinut yksin suihkuun.
    Sinusta tuntuu, että hän itkee. Tai sitten se olet sinä, joka itkee. Silta on siinä, se ottaa teidät omakseen. Painat kynnet kämmeniin, hän tulee kivun kautta, potkaiset varpaasi rikki seinään, puret kieleesi. Hitaasti hän tulee, veri tulvii kaakeleille ja sekoittuu häneen. Tiedätte kumpikin, ettei aikaa ole paljon. Mutta hän tulee, sinä sekoitut.
    Ihosi alkaa kupruilla, huudat mutta kivun vierellä tunnet jotain suurempaa kuin koskaan, suihku repeää irti ja putket sinkoavat veden virran yllesi, sanat alkavat kadota sinusta ja joku ryntää sisään, vesi tulvii heidän jalkoihinsa. Seisot siinä ja katsot heitä. Katsot vain. Odotat. Väreilet, ei tämä ole enää edes kipua. He sanovat, että ottaisit rauhallisesti. He lähestyvät. Katsot heitä kulmiesi alta, he ovat eri olentoja kuin sinä. Joku heistä kääntyy ja lähtee juoksemaan pois, joku tulee varovasti kohti, sinä et ole enää sinä, hän ei ole enää hän vaan olette jotain aivan uutta ja sitten äänet alkavat muuttua, kaikki alkaa näkyä uudestaan, olette vasta syntyneet ja viimeinen asia, jonka sinä kuulet on hoitajan ääni, jumalan tähden mitä hänen silmilleen on tapahtunut.

En pitänyt naamiaisia mitenkään erikoisina, kaikki oli kuten pitikin. Sanon nyt tunteneeni jotakin kummallista taustalla koko ajan, mutta valehtelen. Todellisuudessa ne olivat tavalliset naamiaiset, jotka muuttuivat. Anna minun kertoa mitä näin ja koin elämäni ensimmäisillä ja viimeisillä naamiaiskutsuilla.

Sateinen perjantai-ilta oli olosuhteisiin nähden lämmin. Sade piiskasi lempeästi autoni ikkunoita, kun ajoin pitkin Sunset avenueta hymyillen. Vaimoni Mary istui vierelläni suuressa kirjavassa asussaan, jonka laskokset laskeutuivat kuin vesiputous hipin päiväunissa. Hänkin hymyili. Cadillacin kuninkaallinen keulakoriste halkoi ilmaa ja sadepisaroita.

Elämämme oli hyvää. Olimme kaupunkimme johdossa, olimme nuoria ja janosimme valtaa enemmän kuin Napoleon ja Katariina Suuri yhdessä. Halusimme omistaa koko maailman ¬– tai vähintäänkin koko maan. Halusin presidentiksi. Elimme onnellisena parina seitsemänkymmentäluvun alussa.

Tietenkin asemamme oli edellyttänyt uhrauksia, niin suuria kuin pieniä. Suurimmista mainittakoon lapsemme hylkääminen ja Chuck Taylorin tapaus. Lapsemme, pienen pojan hylkäämistä voin perustella, mutta se mitä teimme Chuck Taylorille… anteeksiantamatonta.

Johnny B. Goode soi radiossa, kun vaimoni sulki sen tuhahtaen. Hän ei voinut sietää ”neekerimusiikkia”. Hidastin vauhtia, kun lähestyimme määränpäähämme. Talo oli komea, yksi komeimpia näkemiäni. Tiesin, että sen omisti seudun rikkain mies Carl Lewiston, tuo Lewisonin filmiyhtiön pääjehu. Talo oli kuin aikakoneella 1600-luvun Ranskasta siirretty barokkimöhkäle, joka olisi kelvannut jopa Aurinkokuninkaalle.

Ajoin pihaan. Nousimme vaimoni kanssa autosta ja ojensin avaimet puna-asuiselle nuorelle miehelle. Kävelimme vaimoni kanssa suuria ovia kohti. Ennen kuin koputimme oveen, vaimoni kääntyi puoleeni ja kysyi: ”Onko asuni hyvin?”
Katsoin häntä arvioiden hetken, kunnes vastasin: ”On. Onko minun?”
   ”Kraka on vinossa”, hän myönsi ja suoristi sen.
Koputin oveen.

Ulkoilman tyyneyden täydellinen vastakohta ilmeni ovien takaa, kun suurikokoinen turvamies avasi oven toiseen ulottuvuuteen, niin ainakin luulin. Sisällä oli kirkasta, mistä oli kiittäminen suurta kristallikruunua. Seinät olivat tumman keltaiset ja punaiset, mikä antoi salille juhlavan vaikutelman. Ihmiset käyskentelivät ympäriinsä hullunkurisissa värikkäissä naamareissaan, monilla oli toisessa kädessään samppanjalasi ja kaikilla jonkinmoinen hienompi vaate päällä. Hälinä ja meteli olivat melkoisia, kun piirikuntamme rikkaiden ja vaikutusvaltaisten yleistä seurustelua säesti pieni kamariorkesteri. Vaimoni hymyili huomatessaan orkesterin. Huomasin itse, että jokaisessa kulmassa, toiseen kerrokseen vievillä portailla ja jopa ikkunoiden luona seisoi turvamiehiä. Ajattelin, ettei herra Lewiston halunnut minkään pilaavaan hänen juhliaan. Siinä minä olin oikeassa.

Turvamies, hänkin puvussa, ojensi kätensä. Ojensin hänelle liput. ”Ovatko nämä naamiaiset?” kysyin. Korsto nyökkäsi. ”Saatte naamarit tuolta korista oikealta”, hän sanoi osoittaen koria. ”Minä annan, odottakaa hetki.” Hän vilkaisi nopeasti lappuja kädessään, kunnes harppoi osoittamaansa suuntaan. Hän otti laatikosta kaksi naamaria ja toi ne meille. Ojensin käteni, jotta olisin voinut laittaa naamarin naamalleni, mutta turvamies jätti käteni huomioitta ja laittoi naamion naamalleni. Hän teki samoin vaimolleni. ”Isännän käskystä”, mies perusteli. Nyökkäsin ja katsoin vaimoni irvokasta, värikästä ja muovista naamaa. Hän katsoi minua.

Ajattelimme molemmat sitä, ettei kutsussamme lukenut mitään naamiaisista. Päättelin sen olevan niitä rikkaiden metkuja. Tuskin kukaan vieraista oli ajatellut minkään olevan pielessä naamareissa ennen kuin oli liian myöhäistä.

Sukelsimme turvamiehen ohi ihmisvilinään. Etsin käsiini tarjoilijan ja otin itselleni ja vaimolleni samppanjaa. Hymyilin vaimolleni naamarini takaa, kunnes tajusin sen olevan turhaa. Huokaisin. Etsin katseellani tuttuja niitä löytämättä, joten saatoin vaimoni läheisen keskusteluryhmän laitamille. Vähitellen rinki aukesi ja pääsimme mukaan keskusteluun.
   ”… ja tietenkin Vietnam on tärkeä!” sanoi tukevammanpuoleinen mies tumman sinisessä puvussaan suoraan edestäni.
   ”Joku kommunisti tietenkin on eri mieltä kanssani, mutta onko sillä mitään väliä? Mehän murskaamme kommareita aamiaiseksi!” Koko rinki nauroi lihavan miehen mukana. Tunnistin miehen olevan sheriffimme Donald Jackson.
   ”Muistakaamme, että yhden maan sorruttua kommunismiin, naapurit seuraavat perässä”, nainen keltaisessa iltapuvussaan yhtyi keskusteluun.
   ”Miten voimme antaa kommunismin mädän levitä? On meidän tehtävämme pelastaa maailma kommunismin tahralta!”

Juuri, kun olin aikeissa yhtyä keskusteluun, pieneltä puhujankorokkeelta talon eteläpäädystä kajahti ääni:
”Terve, armon juhlavieraani!”
   Koko sali kääntyi koroketta kohti, jolla seisoi kaikkien tuntema mies, illan isäntä Carl Lewiston… ilman naamaria. Hän hymyili nojatessaan kävelykeppiinsä. Naamarin taakse kätkeytynyt juhlayleisö haukkoi henkeä ja pelkäsi – ainakin minä pelkäsin, koska tunnistin miehen.

Carl Lewiston oli tupsahtanut kuin tyhjästä seudullemme viitisen vuotta takaperin. Hän oli mystinen henkilö, josta kukaan ei tiennyt mitään. Carl Lewiston -niminen mies ei koskaan näyttäytynyt julkisuudessa, vaikka lukuisat eri tahot vaativat haastatteluja ynnä muita yhteydenottoja. Hän ei suostunut yhteenkään kohtaamiseen. Kulkipa huhuja miehestä, joka oli nähnyt Lewistonin kasvot, mutta ei seuraavaa aamua.

Tätä taustaa vasten herra Lewistonin juhlakutsu oli ennenkuulumatonta.

Lewiston -niminen mies hymyili yleisölle, joka seisoi hiljaa paikallaan. En edes uskaltanut hengittää.
   ”Ah”, Lewiston huokaisi, ”taidan olla turhan tuttu kasvo teille kaikille, eikö niin?” Hän naurahti. ”Eikö vanha tuttu saa edes aplodeja vaikka palaa haudan takaa?” Hän nauroi lisää. ”Olipa hyvä, että kuolin ja synnyin uudestaan, jos minulla oli näin kurjia ystäviä!” Hän viskasi päänsä taaksepäin naurusta.

Yleisöstä kuului hermostunutta naurua sieltä täältä. Vähitellen nauru yltyi, minäkin nauroin. Voin puhua vain omasta puolestani, kun sanon nauraneeni paniikista ja puhtaasta, tislatusta pelosta, mutta luulen etten ollut ainoa.

Olimme likipitäen kaikki olleet mukana tuon miehen tuhossa. Hän oli ollut senaattorimme, mutta hän ei ollut halunnut ajaa meille sopivia lakeja, joten me ensin järjestimme juhlat hänelle, kunnes me… en kestä edes ajatella sitä. Antaako Luoja ikinä minulle anteeksi itsekkyyttäni? Toivon ihmiskunnan kannalta, ettei anna, koska muuten kaikki pahimmat valehtelijat pääsevät Helvetin sijasta Taivaaseen.

”HILJAA!” mies korokkeella karjaisi keskeyttäen yleisönsä naurun. Hetken tuo mies kävelykeppeineen katsoi monikymmenpäistä yleisöään tuimasti, kunnes hymy palasi hänen kasvoilleen. Lähes huomaamattomasti hän nyökkäsi ovella seisovalle turvamiehelle, joka nyökkäsi takaisin ja lukisti suuret tammipuiset ovet. Idyllinen kesäilta oli muuttunut painajaiseksi kartanossa.

”Kun seison tässä”, mies sanoi, ”luulen, että tiedätte syyn näille juhlille, eikö vain? Te tiedätte – jok’ikinen teistä – tehneenne väärin, kun sinä eräänä talvisena iltana heititte runnellun ruumiini jokeen. Tiedän, että jotkut teistä ovat hyviä ihmisiä, aivan kuten minäkin olin, joten päästän teidät helpommalla! Te mursitte jokaisen raajani miljooniksi palasiksi; te katsoitte kuinka minä ulvoin tuskissani; te jätitte minut kuolemaan hyiseen virtaan! Ja mikä oli syy? Koska en suostunut asettamaan teidän etuanne pienituloisempien edelle?”

Carl Lewiston -nimellä vuosia kulkenut mies pyyhki silmiään, jotka olivat kostuneet raivon kyynelistä. Puheen aikana hänen hymynsä oli hyytynyt irvistykseksi ja irvokkaaksi vihan naamioksi. Hän oli jopa lyönyt kepillään koroketta.

”Mutta se mies on kuollut”, hän sanoi lopulta. ”Chuck Taylor on kuollut, hän hukkui runneltuine raajoineen siihen hyisen virtaan vuosia sitten! Teidän kannalta oli kuitenkin epäonnekasta, että Carl Lewiston syntyi samaisen virran penkalla muutamaa tuntia myöhemmin, mielessään vain kosto – kosto, joka piti minut hengissä kaikki nämä vuodet! Teidän sietäisi palaa Helvetissä iäisyys jos toinenkin, mutta se ei ole minun harkintavallassa.”
Hitaasti hymy palasi hänen kasvoilleen. ”Ei, minulla on paljon hienompia suunnitelmia kuin vain tappaa teidät.”

Hän piti dramaattisen tauon, jonka aikana hän vaihtoi asentoaan ja yleisö veti henkeä.
   ”Luulen, ettette edes huomannut mitään kummallista näissä juhlissa, eikö vain?” Vastausta odottamatta hän jatkoi: ”Niin, koska te olette niin täynnä itseänne, että ette edes ymmärrä pienien yksityiskohtien päälle. Mutta minäpä kerron: noissa teidän naamareissanne on kaksikin pienenpientä asiaa pielessä. Ensimmäinen on se, ettei niissä ole mitään narua niskanne takana, mutta ne pysyvät silti päässänne; toinen on se, että ne pysyvät päässänne uudella huipputehokkaalla liimalla.”

Kauhunhuuto kaikui joka puolelta keltaisilla seinillä varustettua hallimaista huonetta. Nostin käteni ylös ja koetin repiä naamaria pois, mutta se oli todellakin tiukasti liimalla kiinni. Tuntui, kuin ihoni olisi lähtenyt irti yrittäessäni repiä naamaria pois. Vaimoni Mary kirkaisi vierelläni tehdessään samansuuntaisen havainnon. Carl Lewiston nauroi korokkeella. Hän nauroi niin, että hänen ennen komea, mutta sittemmin murjottu keho näytti taipuvan kaksinkerroin. Hänellä näytti olevan elämänsä paras hetki. Tarrasin vaimoni naamarin silmänrei’istä ja nykäisin. Vaimoni kirkui, kun liima piti kiinni sekä naamarista että hänen kasvojensa ihosta. Luovutin.

Vähitellen Lewistonin nauru hyytyi, kun ihmiset lopettivat naamariensa nykimisen. Hitaasti hän käänsi katseensa yleisöönsä päin ja sanoi: ”Teillä on siis kaksi vaihtoehtoa, joista teidän on valittava toinen. Lupaan pitää huolen turvamiesteni avulla, että kolmatta vaihtoehtoa ette saa.”

Kauhistunut yleisö katseli ympärilleen, etsien katseellaan turvamiehiä – itse löysin viisi, mutta arvelin niitä olevan lisää, olinhan sentään nähnyt kymmenkunta saapuessani.

”Ensimmäinen vaihtoehto on kuolema”, Carl Lewiston sanoi olkiaan kohauttaen. ”Se on tietysti hyvin ikävä vaihtoehto sekä teille että minulle, mutta varsin ymmärrettävä, kun ottaa toisen vaihtoehdon huomioon. Toinen vaihtoehto on naamarin pois ottaminen.”

Yleisöstä kuului innostunutta hihkumista, kun jotkut seutumme yläluokasta luulivat olevansa kuivilla vesillä. Tiesin, että tässä oli joku jippo… ja olihan siinä.

”Niin, niin”, Lewiston jatkoi, ”se kuulostaa kivalta ja helpolta, mutta minä vaadin teiltä jotakin takaisin. Nimittäin teidän kasvonne.”
Naamiaisyleisö huusi epäuskosta yhtä aikaa, muutama nainen pyörtyi. Lewiston nauroi.
   ”Tämä on ainoa oikeudenmukainen toimenpide”, hän sanoi hetken naurettuaan. ”En voi antaa teidän pelata kaksinaamaista peliänne enää, joten tahdon koko maailman näkevän teidän todelliset kasvonne!”

Vaimoni kirkui vierelläni kurkku suorana, ettei ikinä repisi omia kasvojaan irti. Lewiston nyökkäsi hymyillen, kun luoti lensi jostakin ja osui vaimoni takaraivoon. Veri lensi valtavalle alueelle ja peitti alleen monien vieraiden vaatteet. Huusin raivosta, kun lyyhistyin polvilleni rakkaan vaimoni vierelle. Nostin hänen irvokkaan, naamarin peittämän päänsä syliini ja silitin hänen tummaa tukkaansa hitaasti. Maailma pysähtyi, kun silitin häntä. Sopersin jotakin, kunnes suruni muuttui raivoiksi. Nousin hitaasti maasta, käteni ja vaatteeni yhä lämpimän veren tahrimina.

”SINÄ!” karjuin koroketta kohti.
   ”Älä minua syytä”, Lewiston hymähti. ”Annoin hänelle vaihtoehdot ja hän valitsi. Syytä häntä.”
Juoksin kohti koroketta. Juoksin, koska halusin tappaa tämän miehen… uudelleen. Viimeksi olin hakannut hänen toisen jalkansa tohjoksi, mutta nyt hakkaisin hänen kasvonsa sisään. Kuin tyhjästä turvamies syöksyi ja taklasi minut lattiaan. Tömähdin kylki edellä ja kuulin kuinka jotkin luut räsähtivät allani. Huusin sekä raivosta että kivusta.

Lewiston katsoi minua kohti korokkeeltaan ja sanoi: ”Mikä on valintasi, nuori mies?”
Yritin nousta, mutta turvamies painoi minut takaisin lattialle ja ulvoin tuskasta, joka räjähti vasemmassa kyljessäni.
   ”Mikä on valintasi?” Lewiston kysyi uudelleen.
Kyynelet kohosivat silmiini, kun hiljaa sanoin:
   ”Ota naamarini pois.”
   ”Mikä oli?”
   ”Ota naamarini pois.”
   ”Naamarisi pois?”
   ”Ota naamarini pois.”
   ”Vartija”, Lewiston sanoi ja nyökkäsi minua pitelevälle korstolle. Hän tarttui naamarini suu- sekä silmäaukoista ja veti. Kipu oli sietämätön, mutta vartija veti lisää. Ihoni venyi ja tuntohermoni huusivat hoosiannaa kuorossa suuni kanssa, mutta vartija ei lopettanut.

Yhtäkkiä vetäminen loppui. Se loppui repeämisen ääneen ja tunteeseen. Lisäksi vetäminen loppui kivun kymmenkertaistumiseen. Tuntui kuin kasvoni olisivat tulessa. Huusin.
   ”Iskekää piikki”, Lewiston sanoi. Tunsin pienen piston – kuin mehiläisen piston – kaulallani. Sitten maailma pimeni.

Herään sairaalan vuodeosastolta. En tunne mitään, en näe mitään selkeää muotoa missään. Ei aikaakaan, kun näkökenttääni saapuu hoitaja.
   ”Herra Matthews?” hän kysyy.
Ynähdän jotakin, koska kääreeni estävät minua puhumasta.
   ”Oletan, että olette pormestarimme Bruce Matthews.”
Ynähdän uudelleen.
   ”Löysimme teidät sairaalamme parkkipaikalta myöhään eilen illalla. Tiedättekö miten olette joutunut sinne näin hirvittävässä kunnossa?”
En tiedä.
   ”Tiedättekö miksi teidän kasvonne ovat… kadonneet?”
   ”Tiedän, mutta en kerro.”
   ”Missä vaimonne on?”
Vaikenen ja yritän itkeä. Mitään ei tule kyynelkanavistani.
   ”Tärkeintä kumminkin on, että te olette täällä ja olette elossa. Paranette kyllä ajan kanssa ja saatte myös ihosiirron, mutta… Oletteko aivan varma ettette tiedä syytä tilallenne?”
Tahdon kertoa hänelle Carl Lewistonista, mutta kuinka hän minua uskoisi? Mihin syytteisiin joutuisin Chuck Taylorin kohtalosta?
Tajusin jotakin ja suuren vaivan jälkeen saan jotenkin ymmärrettävästi sanottua: ”Missä muut?”
   ”Ketkä muut? Olit yksin kun löysimme sinut.”

Muut olivat varmaankin valinneet kuoleman kasvojen menettämisen sijaan.

Astelin yönsiniset kierreportaat alas. Metalliset askelmat kolahtelivat vaimeasti kenkieni alla. Musiikki ja tunnelma pureutuivat sisuksiini kuin aamukaste ihoon laskeutuessani syvemmälle. Tervehdin portieeria ja siirryin baaritiskille.

Bändi soitti kuulemma jo viimeistä kolmannesta keikastaan.

Spottivalojen lämpimässä syleilyssä jazzia iloisesti tulkitsi kolme miestä apunaan trumpetti, kontrabasso ja rummut. Sormet juoksivat triggereillä, naputtelivat kieliä ja heiluttivat kapuloita. Hikikarpalot välkähtelivät miesten hymyilevillä kasvoilla.

Etsin vapaan pöydän, jonka ääreen sijoitin itseni ja punaviinilasini. Ytimiin tanssiva swing tasokkaassa luolassa oli yksi parhaista keinoista tasaantua pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen. Kyseinen klubi oli ajattoman moderni. Se ei kaipaillut menneitä eikä arvellut tulevia, vaan eli ja soi juuri tätä hetkeä. Seinät oli maalattu tasaisen punaisiksi, ja tila valaistu tavalla, joka jätti paljon hämyisiä kulmia ja nurkkia.

Katseeni eksyi toistuvasti lähimpänä soittajia istuvaan naiseen punaisessa leningissä. En voinut olla huomaamatta hänen selän alakaareen asti laskeutuvia ruskeita hiuksiaan enkä hänen sääriään sivelevää, lavalta eksynyttä spottivaloa. Hän nojasi käsiensä varaan ja katseli esitystä. Hän näytti naiselta, joka oli varattu tai vaarallinen. Todennäköisesti molempia.

Lavanpuoleisessa nurkassa istui iso kööri swing-perheen hienostuneita ja pelottavia jäseniä. Karskeja gorilloja, joiden nyrkki pystyi murtamaan niin seinän kuin miehenkin tahdon. Viehkeitä kaunottaria, joiden sulot saattoivat kiusaukseen kenet hyvänsä. Hiljaisia miehiä, joiden sana kykeni kaatamaan hallituksia.

He keskustelivat ja nauroivat keskenään, tyhjensivät laseja ja tupruttivat sikareita. Tarjoilija kävi jatkuvasti heidän luonaan hakemassa tai tuomassa jotain. He taputtivat riehakkaasti jokaisen soolon jälkeen.

Tämä oli swing-klubi.

Orkesteri aloitti soittamaan yön viimeistä kappaletta.

Tunsin epämiellyttävän olon laskeutuvan mahaani. Se kierteli alas samoja rappuja, joita olin itse tullut. Käännyin katsomaan ja heittäydyin maahan kaataen pöydän suojakseni samalla, kun tunnelman särkevä luotikimara säkätti ulos konepistoolista.

Kontrabasisti tärisi lyijyn pistelemänä ja kaatui ensimmäisenä. Nainen punaisessa kirkaisi ammuskelun hakkaavan äänen yli ja syöksyi hänen luokseen. Sätkien hän lyyhistyi miehen ruumiin päälle viimeiseen halaukseen. Tummempi puna alkoi värjätä leningin selustaa.

Swing-perhe vastasi tuleen suojautuen pöytien, tuolien ja pylväiden taakse. Luotien rei’ittämiä miehiä kieri alas portaita, mutta vähintään yhtä monta juoksi tilalle.

Perheen kulmauksesta oli lähtenyt mies juoksemaan kohti estradia samalla hetkellä, kun kontrabasistin ote oli kirvonnut soittimesta. Hän ehti tarttua kaatumassa olevaan bassoon ja asettaa sormensa kielille, ennen kuin nytkähteli itse elottomaksi mytyksi. Rumpali hakkasi hillittömästi kannujaan setin takana kyyristellen. Trumpetisti puhkui ja vinkui ruumiiden taakse suojautuen.

Rumpali sai osuman olkapäähänsä ja lensi selälleen. Lisää miehiä säntäsi luoteja uhmaten kohti spottivaloja. He yrittivät epätoivoisesti miehittää soittimet, mutta olivat alastomia niittävän lyijysateen edessä.

Yksi kerrallaan swing-perheen jäsenet menehtyivät verisesti. Tulitus hiljeni, ja viimeiset hylsyt kopsahtelivat lattiaan. Savu leijaili kuumenneista piipuista. Enää trumpetti kirkui yksin. Lopulta joku bebop-perheen miehistä pääsi lavalle ja ampui soittajaa päähän.

Ruumiit kannettiin pois yhtä nopeasti kuin ne oli kaadettu. Lavalle tuotiin uudet soittimet. Neljä miestä asettui soittamaan saksofonia, pianoa, kontrabassoa ja rumpuja.

Taidokas bebop valloitti tilan. Asiakkaat nousivat piiloistaan. Joku asetti pöytäni pystyyn, ja laskin sille viinilasin, jonka oli kaapannut kouraani ennen suojaan syöksymistä. Ääneti ja ripeästi työskentelevät siivoojat tyylikkäissä puvuissa kiersivät klubia. Punaiset seinät häivyttivät osaltaan illan muistoja.

Lavanpuoleisessa nurkassa istui iso kööri bebop-perheen hienostuneita ja pelottavia jäseniä. Kovanaamaisia gorilloja, joiden rystyset pystyivät kertomaan enemmän kuin tuhat sanaa. Viileitä kaunottaria, joiden katse saattoi kadotukseen kenet tahansa. Vaitonaisia miehiä, joiden nyökkäys kykeni katkomaan kauloja.

He keskustelivat ja nauroivat keskenään, tyhjensivät laseja ja tupruttivat sikareita. Tarjoilija kävi jatkuvasti heidän luonaan hakemassa tai tuomassa jotain. He taputtivat riehakkaasti jokaisen soolon jälkeen.

Tämä oli bebop-klubi.

Perusta Espanjaan muuttanut Flavio Mayor laulaa, soittaa kitaraa ja tekee kappaleensa itse. Muusikon esikuvia ovat muun muassa John Lennon, Elvis Costello sekä argentiinalainen Charly García. Mayor on vieraillut kerran Suomessakin ja kokenut saunan, salmiakin ja suomalaisen yöelämän. Mayor osaa yhden kappaleenkin suomeksi, Samuli Edelmannin Ihanan valon.