Leaved; Juhani Saarinen

PIILIPUUN ASUKKAAT

Keväällä lapset nikkaroivat isoisänsä kanssa kaksi linnunpönttöä ja kiinnittivät ne suureen piilipuuhun, joka seisoo takapihallamme. Puu on kokenut henkisesti kovia. Sitä on arvosteltu ankarin sanankääntein ja sen olemassaolon tarvetta ja oletettuja haittoja on puitu. Minulle on pyöritelty päätä haluttuani säilyttää sen ja neuvottu useampaan kertaan ryhtymään puunkaatohommiin.

Rakastan omaa piilipuutani ja sen juuria, jotka työntyvät nurmikon läpi, kietoutuvat sammaleeseen ja sen karheaa runkoa, johon painautumalla tunnen kuinka puu hengittää, sykkii ja voin melkein keskustella sen sielun kanssa.

Puu sai arvoisensa tehtävän. Se taivutti oksiaan suojamaan pönttöjä, kasvatti lehtiä enemmän kuin aiempina yhteisinä kesinämme. Oksat ja lehdet muodostivat sadesuojan, näkösuojan, vihreän viidakon, jonka läpi sateella pääsivät vain harvat sinnikkäät pisarat ja nekin antautuivat rytmikkääseen tanssiin pönttöjen katoilla.

Etsin varastosta vanhan muovisen puutarhatuolin ja annoin lapsille tussit käteen, jotta he voivat koristella sen. Yksi piirsi kukkasia, toinen sydämiä, kolmas kirjoitti istuinosaan: Perseen paikka. Laitoin tuolin puun alle, istuin siinä joka päivä jotta tulevat asukkaat tottuisivat minuun.

Pian pönttöjen kiinnityksen jälkeen huomasimme, että ne ovat saaneet asukkaita. Soitin ystäville ja sukulaisille. Kerroin, että pöntöissä asuu västäräkkejä. Kun minulle sanottiin, että västäräkit tekevät pesänsä halkopinoihin, innostuin lisää. Olivathan puu ja pöntöt niin erityislaatuisia, että kelpasivat västäräkeille. Tämä idylli kaatui ystäväni vierailuun, jolloin sain kuulla huvittuneen huomautuksen: Eivät ne ole västäräkkejä, vaan kirjosieppoja. Jonkun aikaa jaksoin olla nolo, mutta pian aiheesta muodostui hauska perheen sisäinen vitsi ja otin naljailut myhäillen vastaan.

Kauhistuin hieman, kun kuulin, että kirjosieppouros mielellään perustaa kodin useamman naaraan kanssa, mutta huolehtii vain ensin viettelemänsä naaraan poikasista, kun muiden perheiden äidit jäävät yksinhuoltajiksi ja saavat selvitä poikastensa huollosta itsekseen. Aloin seurata pönttöjä tarkemmin. Kyllä, se oli sama isä, joka vieraili molemmissa pöntöissä. Ei hätää, olin sopiva tukihenkilö tulevalle yksinhuoltajalle.

Vietin puun alla paljon aikaa, makasin viltillä, istuin tuolilla, luin kirjoja, mm. Risto Ahdin Runo Aapinen 1 ja Runo Aapinen 2, Bárbara Mujican Frida, Kjell Westön Missä kuljimme kerran, Toivo Hyyryläisen toimittama Kahden kirjaimen pitäjä, Iin perinnekirja, Asko Parpolan toimittama Intian kulttuuri ja Sinikka Someron runokokoelma Koodi 112 toimivat viihdyttäjinäni.

Puun alla näin unia lempeästi hymyilevästä Risto Ahdista, Frida Kahlosta joka heristi toruvasti sormeaan Mujicalle, koska Mujica kertoo vasta kirjan lopussa kuinka suurelta osin fiktiivinen tarina onkaan, huijaa lukijaa ja tietoisesti vielä, sitä uneni Frida ei voinut hyväksyä. Unissa kuljin menneiden vuosien Iissä kirjosieppoperheen lennellessä ympärilläni, salakuljetin linnut matkalaukussa lentokoneeseen, joka kuljetti meidät Intiaan. Päästin linnut vapaaksi yhdellä Vanhan Delhin kapeista kujista. Lintujen mentyä soitin numeroon 112, kerroin olevani rahaton Delhissä, jolloin ilmojen halki lensi vanha hävittäjäkone, joka poimi minut kyytiinsä ja vei Helsingin kaduille Westön kuvailemien Perhoslamppujen alle ilakoimaan. Lamppujen alta astuin suoraan kirjan henkilön Eccun ateljeehen, missä hän otti minusta samankaltaisia rohkeita ja eroottisia valokuvia, kuin tuttavistaan. Kysyin Ecculta, miksi Westön kirjassa on niin paljon ja -sanoja, koska ne olivat hieman häirinneet lukukokemustani. Eccu kehotti minua lukemaan kirjan alkuperäisellä kielellä, ruotsiksi. Niin tosiaan, sanoin Ecculle, niin minun pitää tehdä, koska osaan lukea ruotsia, kykenen ajattelemaan ruotsiksi, ymmärrän kun joku puhuu ruotsia ja Westön kirja on niin paksu, että sen luettuani osaan varmasti puhuakin ruotsia.

Usein lojuin vain nurmella puun alla haaveilemassa. Annoin hämähäkkien kävellä ylitseni ja ihmettelin mistä kaikki erinäköiset ja -kokoiset hämähäkit ilmaantuivat. Puun oksisto, lehdet ja taivas muodostivat ainutlaatuisen taideteoksen, joka liikkui ja muuttui koko ajan.

Pian toinen pönttö hiljeni, autioitui. Epäilen, että naapurin kissa söi yksinhuoltajalinnun paljon ennen munien kuoriutumista. Todisteeksi surmatyöstä löysin kasan linnun höyheniä puun juurelta. Naapurin kissa on kiva kolli, mutta kun se linnun surman jälkeen hiippaili puun ympärillä, pidin sille puhuttelun. Kissankin kuuluu ymmärtää, että linnut ovat rauhoitettuja pesintäaikaan.

Surmapäivästä alkaen vietin päivittäin puun vierellä muutaman sekunnin mittaisen hiljaisen hetken. Istutin saviruukkuun vaaleanpunaisen Petunian ja laitoin ruukun puun juurelle tuolin viereen. Petunia kukki runsaammin kuin muut kukat pihallani yhteensä. Uskon, että kukinnan syynä oli kukan suojelija, Kirjosieppohenki, mutta saattoi siihen osaltaan vaikuttaa varjoisa kasvupaikkakin, unohtamatta piilipuuta, joka valutti lehdiltään tasaisesti vettä ruukkuun sadepäivinä.

Yhtenä kesäkuun aamuna heräsin takapihalta kantautuvaan meteliin. Mikä hätänä? huusin avattuani oven ja voi minkä järkytyksen koin, kun huomasin tikan hitaasti, mutta määrätietoisesti kulkevan puun runkoa pitkin kohti pönttöä. Se ryömi kuin mikäkin salainen agentti! Kirjosieppopariskunta säksätti raivon vallassa, räpisteli siipiään vihollisen ympärillä ja hyökkäsi tikkaa kohti. Pariskunta onnistui lopulta häätämään tikan. Äiti sukelsi pönttöön laskemaan munia ja isä jäi huohottamaan puun oksalle, pitämään vahtia.

Pöntössä alkoi kuhina poikasten kuoriuduttua. Poikaset olivat äänekkäitä ja vaateliaita. Isä kuljetti ruokaa perheelleen pitkiä päiviä, äitikin oli touhussa mukana. Joskus isä istui vaimonsa kanssa oksalla ja ne suutelivat. Niin, oikeasti isä antoi ruokapalan äidille ja äiti vei sen poikasille, mutta ehkä ne kuitenkin siinä ohimennen pussasivat.

Pia Ronkainen