Kuva: Teemu Pyykölä

HALLAN VAARA

Anna-täti tuli Amerikasta
kahdeksankymppisenä tapaamaan Suomi-serkkuja.
Oli otettu tuore mini-vooki,
hän nukkui hankalasti päässä pienet papiljotit
ja tämä öinen valo, you see, little Helen, hän sanoi.
Helmet kaulassa jakkupuku päällä
outo lintu matki Chuck Berryä,
soitti ilmakitaraa,
jakkuhame tuulessa lepatti,
nosti Annan pilven päälle
rokkaamaan.

Näin kuuluu yksi Sisko Suvilehto-Pyykölän esikoisrunokokoelman Ankara hallan vaara (Vihreä kettu) runoista. Anna-täti Amerikasta kuvaa hyvin kokoelman runojen aistimaailman äärilaitoja. Kirja on uunituore, se julkistettiin Pulkkilan kotiseutupäivien yhteydessä heinäkuun viimeisenä viikonloppuna.

Sisko syntyi vuonna 1961 Pyhäjärvellä seitsenlapsisen perheen kuopuksena. Hän on erityisluokanopettaja ja kirjallisuusterapiaohjaaja. Hän asuu Pulkkilassa miehensä ja kahden kissan kanssa. Perheeseen kuuluu kaksi aikuista lasta.

Sisko on päivätyön ohessa ohjannut muutaman vuoden ajan aikuisten kirjoittajaryhmiä, jotka ovat kokoontuneet kerran kuukaudessa. Kirjoittajaryhmissä on tehty erilaisia kirjoitusharjoituksia. Pyydän Siskoa kertomaan esimerkin harjoituksista.
- Kerran otin tavalliset postikortit käyttöön. Kukin valitsi itseään kiinnostavan kortin ja kirjoitti kuvauksen, mitä kortissa näki. Aikamuotona käytimme preesensiä ja teksti alkoi sanoilla ”Kuvassa on…” Syntyi runoja, tunnelmakuvia ja pohdiskelua. Kun tekijä näytti kuvan muille ja luki tekstinsä, siitä heijastui oma ajatusmaailma, omaäänisyys.

Teetkö itse samanlaisia kirjoitusharjoituksia?
- En enää varsinaisesti tekemällä tee, mutta periaatteessa toimin aiemmin saamieni ohjeiden mukaisesti esimerkiksi hiontavaiheessa.

Siskolla onkin kokemusta sekä kirjoittamisen opiskelusta, että opettamisesta.
- Opiskelu voi mielestäni parhaimmillaan tukea niissä ongelmakohdissa, joihin useimmat kirjoittajat törmäävät, kuten vaikeudessa aloittaa. On lohduttavaa tietää, että kaikilla on pulmakohtia ja niistä voi selviytyä.
- Ohjaajana olen kokenut sellaisenkin ilon, että joku on innostunut kirjoittamaan omaa elämäntarinaansa! sanoo Sisko, jolta vuonna 2002 ilmestyi omaelämäkerrallinen proosateos Pieni punatukkainen poika (Epookki). Sisko on yksi Suomen Elämäntarinayhdistys ry:n perustajajäsenistä. Hän toimi yhdistyksen sihteerinä vuosina 2000 – 2005.

Kysymykseen miten hänestä tuli runoilija, Sisko naurahtaa:
- Kunpa tietäisin!
Hänen äitinsä kirjoitti runoja ja päiväkirjoja, isä harrasti teatteria ja vielä nyt 85-vuotiaana isä lausuu runoja. Lapsuuskodissa elettiin tavallista maalaiselämää, johon selkeästi liittyi kulttuurin ja taiteiden harrastaminen. Hän kertoo rakastaneensa lapsena Kirsi Kunnaksen runoja, ainekirjoitusta ja näytelmiä.
- Ehkä se kaikki on vaikuttanut, Sisko tuumii.

Mairen mökki

Kokkona polttivat lapsuuden maisemasta mansardikattoisen talon
sen rakensi isosetä Jakob, pirtissä lastut lensivät.
Kylä itki,
vanheni hetkessä,
luovutti muistonsa Mairesta.
Tyttö muisti,
haki perunoita pellosta, pesi kuhmuisessa emalivadissa.
Peukalonpään kokoisia, voin kanssa.
Täti antoi korvapuustin,
tyttö tanssi kentällä sumussa, siihen aukesi aura.

Hiutuen paloi Mairen mökki,
metsä huutoon vastasi.
Savuavissa raunioissa
hiilipiirustukset suojeluskuntalehdet pokasahan runko vaaleanpunaiset
aluspaidat
näytelmäkäsikirjoitus roihuava täkki
satavuotiaassa lehdessä uutinen Nivalasta:
on pidetty palovakuutusyhdistyksen vuosikokous.

Mökki on häväisty hullu
jota Otava seitsemällä silmällään katsoo.

Itki viisi viisasta miestä, lapsia vielä,
tuli noki savu, kirkuvat noidat ja makkaranpaistajat.

Runokokoelman aloittava runo, Mairen mökki, tuo ensimmäisenä mieleen sodan. Onko runo ajallisesti sidottu johonkin Suomen sodista, esimerkiksi jatkosotaan?
- Yllättävä kysymys. Minulle runo voi kertoa niin sodan kuin rauhankin ajasta milloin tahansa, missä tahansa. Ehkä runo kertoo siitä, miten helppoa on tuhota ihmisen, tai jopa kansakunnan elämäntyö, kulttuuri, historia. Silti joku aina muistaa jotakin.

Runokokoelman runot sijoittuvat maalaismaisemiin ja niissä maistuu lapsuuden korvapuustit ja rieska. Runoihinsa Sisko ammentaa omista kokemuksista, kuulemistaan jutuista, näkemistään unista, muistoista ja elämyksistä.
- Usein uneni tulevat sanoina, nousen ja kirjoitan ne talteen. Seuraavana päivänä tutkin, onko tekstissä jotain ideaa vai onko se ollut pelkkä sekava uni.
Hän kertoo myös liioittelevansa, sotkevansa asioita, valehtelevansa, käyttävänsä runon eri keinoja saadakseen ytimen esille. Joskus runo syntyy kesken siivouksen, joskus taas hän hioo aihetta pitkään, jopa vuosia.

Sisko vertaa runon kirjoittamista vanhan huonekalun entisöintiin. Monen maalikerroksen alta paljastuu puhdas, elämää kokenut puupinta.
- Haluan hioa runosta pois turhan sälän ja peittävät maalikerrokset päästäkseni ytimeen. Toisinaan koen onnistuvani siinä, mutta en läheskään aina.

Kumpi on sinulle tärkeämpää, sisältö vai muoto, kun kirjoitat runoja?
- Sisältö ja ajatus ovat minulla lähtökohtina, mutta muotoon kiinnitän huomiota viimeistelyssä. Lastenlauluja teen tiukasti muotoon, mutta nekin lähtevät ajatuksesta liikkeelle. 
 
Sisko on kirjoittanut kolme lastennäytelmää, joista viimeisimmän hän myös ohjasi. Pyhännän koululaiset esittivät Haapaveden kansalaisopiston alaisuudessa näytelmät Susi nimeltä Mainio (2005), Vaarin kissa ja koira (2006) sekä Krokotiili Kai (2007). Näytelmän käsikirjoituksen tekeminen on Siskolle tutuinta ja ominta.
- Luultavasti jatkamme vielä, koska innostus on kova.

Näytelmän toteutus pitää sisällään valtavasti eri asioita, on pohdittavana puvustus, lavasteet, musiikki, roolitukset, harjoitukset ja esitykset. Näytelmän kehittyminen käsikirjoituksesta valmiiksi esitykseksi on hieno ja välillä tuskallinenkin kokemus. Lisäksi lasten kanssa työskentelyssä on oma säväyksensä. Lapset pitävät ohjaajansa koko ajan jännityksessä ja virkeänä.

Millä tavalla näytelmätekstin työstäminen eroaa runokokoelman työstämisestä? Ovatko työskentelytapasi niissä erilaiset?
- Näytelmää työstäessäni minulla on valmiina tarina, jonka kirjoitan dialogin muotoon. Otan huomioon rytminvaihdokset ja draaman kaaren. Lastennäytelmissä pitää minusta olla selkeästi alku, keskikohta ja onnellinen loppu, jossa asiat ratkeavat. Runot taas syntyvät hitaasti, runo runolta, eikä minulla ole aavistustakaan lopputuloksesta.

Sisko ei ole tietoisesti pyrkinyt runokokoelmaan, vaan hän on kirjoittanut tunnelmia, tuokiokuvia ja tarinoita. Viime talvena hän huomasi, että runoista taitaa tulla kokonaisuus.
- Kaikessa kirjoittamisessani joudun sietämään keskeneräisyyttä, epätoivoa, häpeää. Toisinaan kokemani flow -ilmiöt antavat kuitenkin voimaa jatkaa eteenpäin.

Sisko on kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäsen. Hän on lukenut runojaan Huutomerkin järjestämissä tapahtumissa ravintoloissa, kaduilla ja toreilla. Hänen mielestään ne ovat mainioita kenttiä kokeilla tekstien toimivuutta.
- Jos kapakassa yleisö hiljenee kuuntelemaan runoja, voi jo hieman taputtaa itseä olkapäälle. Samalla kun luen ääneen, kuuntelen tekstin sujuvuutta.

Huutomerkki merkitsee Siskolle samanhenkisten ihmisten tapaamista ja taidenautintoja.
- Keikkojen merkitys ei ole yksin siinä, että saa itse esiintyä, vaan myös siinä, että saa kuunnella tuoretta runoa elävästi esitettynä. Joskus olen ajanut kotiin keikan jälkeen hullun onnellisena, sielu ravittuna.