S9
Essee kritiikistä
 

Kuva: Kriitikko työssään
http://www.ctboxerclub.org/

 

KRITIIKKI

Kritiikki. Arviointia, arvostelua, tarkastelua tai moitetta merkitsevän sanan etymologinen kartoitus johtaa ruotsin ja ranskan kautta kreikkaan, jossa kritik? téchne merkitsee arvioimisen taitoa. Kriitikko juontuu niin ikään myös kreikasta. Sana kritikós merkitsee arvioimaan kykenevää, erittelytaitoista henkilöä, arvostelijaa.

Elokuvat, kirjat, musiikki ja muut taidemuodot asetetaan lähes poikkeuksetta laajan yleisen kritiikin alle. Kuka vain voi ja saa sanoa mielipiteensä teoksesta. Lehdet ja muut eri mediat arvioivat teoksia sitä mukaa kun niitä ilmestyy. Taidetta ja viihdettä tuotetaan maailmaan huimat määrät päivittäin. Moni teos saa osakseen julkista kritiikkiä, minkä seurauksena myös kritiikin määrä on valtava.

Median oikeus kritisoida teoksia perustellaan yleisesti sanomalla, että kritiikin tarkoitus on valvoa teosten laatua ja jopa parantaa kritiikin kohteena olevien teosten taidehistoriaa ja tulevia teoksia. Kritiikki on myös yleisöä varten julkaistua arviointia ja tulkintaa. Kritiikin lukenut henkilö pystyy näin ollen poimimaan jyvät akanoista ja voi keskittyä nauttimaan vain ns. parhaista teoksista joutumatta itse kahlaamaan kaikkia läpi.

Kritiikin tehtävä valvoa teoksia ja parantaa teosten historiallista jatkumoa muodostuu ongelmalliseksi kun kysytään, kuka määrittelee arviointiperusteet. Vastaus kysymykseen on: kriitikko itse. Koska kritiikki on lähes aina yhden henkilön tulkinta ja arvio teoksesta, on se myös kovin subjektiivinen näkemys. Toisin kuin urheilulajeissa, joissa on selkeät mitattavat suureet, joiden avulla suorittajat voidaan arvottaa paremmuusjärjestykseen, niin taiteen ja viihteen kentältä nämä selkeät mittausperusteet puuttuvat. Kukin kriitikko joutuu itse valitsemaan, mihin kriteereihin kritiikkinsä perustaa, ja tulkitsemaan ja arvioimaan teosta mahdollisimman hyvin niiden perusteella. Tästä seuraa, että mitään selkeää linjaa teosten parantamisen suhteen ei ole. Teosten historiallinen kehitys tapahtuu teosten ja niistä aiheutuvien kriittisten arivioden, tulkintojen ja näiden aiheuttaman dialektisen retoriikan kautta. Teoksista, niiden historiasta ja kritiikistä, joita tulevat teokset heijastavat, syntyy huomisen keskustelu viihteestä ja taiteesta. Tämä keskustelu heijastuu taas tuleviin teoksiin. Taide, viihde ja niiden ympärillä vellova retoriikka ruokkivat toinen toisiaan ja elävät sekä syntyvät vuorovaikutussuhteessa toisiinsa.

Taidehistoria ei myöskään ole muuttumaton, puhtaaksi kirjoitettu teksti. Ajan kuluessa eri teoksia ja tekijöitä arvostetaan vaihtelevasti. Joku tekijä saatetaan nostaa jalustalle vasta vuosi(satoj)en päästä hänen kuolemastaan, mutta yhtälailla hän saattaa seuraavan sukupolven silmissä menettää paikkansa taidehistoriallisessa hierarkiassa. Kriittinen taide-eliitti ei valvo itse taidehistoriaa, vaan pikemminkin taidehistorian jatkuvaa muutosta. Tämä jatkuu niin kauan kuin dialektinen retoriikka kukoistaa ja voidaan aina haastaa kaikki olemassa oleva kritiikki ja teokset uudestaan. Hyvä niin, sillä niin kauan kuin se saa kukoistaa, on se merkkinä sananvapaudesta.

Kriitikoita on syytetty usein siitä, että he tuottavat liian subjektiivista kritiikkiä. Journalistien tulee olla mahdollisimman objektiivisia ja ottaa huomioon aihetta käsiteltäessä kaikki asiaan kuuluvat osapuolet. Kuitenkin niin, että kirjoittajan tai lukijan omat mielipiteet eivät tule esille. Toimittaja ei itse ole asian osallinen, vaan hänen tarkoituksensa on olla informaation levittäjän roolissa. Kritiikissä tulee kuitenkin sallia arvostelijan subjektiiviset mielipiteet, sillä siinä arvostelija on itse aiheen osallinen. Syntyvän tekstin asianosaiset ovat teos ja teosta katsova ihminen, tässä tapauksessa kriitikko. Asianomaisiin lukeutuu myös teoksen tuoma konteksti ja kriitikon luoma oma konteksti. Asia, jota arvostelijan on pohdittava tekstiä tehdessään on oman kontekstinsa laajuuden tuominen esille tekstissä. Haastavaa on pyrkiä erottamaan teoksen ja oman kokemushistorian luoma konteksti. Kriitikon ei ole ehkä hedelmällistä tuoda kirjoituksessaan esille sitä, kuinka elokuvassa ollut kuvauspaikka muistutti häntä lapsuutensa mummolasta. Tämä kuuluu kriitikon omaan kontekstiin suhteessaan elokuvaan. Mikäli kyseisen elokuvan tapahtumat on sijotettu maaseudulle Suomeen 1940-luvun lopulle, voidaan teoksen kontekstiin liittää Suomen tila sotien jälkeisenä aikana, ja pohtia teosta tämän kautta. Kuitenkin poistamalla subjektiivisuutensa kokonaan arvostelija ajautuu helposti pohtimaan vain teoksen arvoa sen historiallisessa kontekstissa. Tällöin teoksen ja kokijan suhteen pohdinta jää vaille huomiota. Oman ja teoksen kontekstin erottelua ei pidä ottaa kirjaimellisesti, sillä suuressa määrin ne ovat samat ja erottamattomat. Tämän vuoksi erottelu saattaa olla joskus hankalaa. Kriitikon tulee säilyttää subjektiivisuutensa teoksen tulkinnan suhteen erityisesti sen vuoksi, että parhaassa tapauksessa hän saattaa löytää jonkun uuden lähestymistavan teokseen, ja rikastaa tätä kautta teoksen sisällön moniulotteisuutta.

Ja lopuksi vielä yritys kiteyttää vastaus kysymykseen, mitä kritiikki on. Kritiikki on teoksen ja kokijan kokemuksen vuorovaikutuksen avaamista. Tulkintaa omista lähtökohdista, huomioiden teoksen kontekstin laajuuden siinä määrin kuin kokijan sivistyneisyys sen sallii. Teoksen konteksti taas sekoittuu kokijan omaan kokemushistoriaan. Nämä muistumat aiheuttavat affektien kautta emootioita samalla kun kokija pyrkii löytämään tunnistettavia vihjeitä ja niiden kautta rationalisoimaan teosta. Kritiikki on tämän kokemussekamelskan analyyttistä kerrontaa.

 

Kari Nöjd

Untitled Document

Siirry sivulle:
01 02 03 04 05 06 07 08 09 10
11 12 13 14 15 16 17 18 19 20
21 22                
Siirry etusivulle
Siirry sivun alkuun