Kuva: Teemu Kangas

KATUJUOPOT OVATKIN BUTOH-TANSSIJOIDEN SALALIITTO!

24.7.2007 pidettiin Tampereella ravintola Telakalla jo ties monettako kertaa Perfo! performanssi- ja videotaiteen pienoistapahtuma. Perfo! on rantautunut Tampereelle suuremman Porilaisen sisartapahtumansa vanavedessä, satakuntalaisen T.e.h.d.a.s. ry:n edesauttamana. Tilaisuuksissa esiintyy aina vaihtelevan tasoisia esiintyjiä, mutta hommahan on, mikä parasta, ilmainen. Aikaisemmin esiintyjät ovat olleet kansainvälisempiä, mutta nyt oli mahdollisuus tutustua kotimaiseen performanssiin. Performansseja lienee kaikkein vaikein kuvailla kirjoittamalla, vasta läsnäolo kertoo kaiken. Yritän kumminkin auttavasti kuvailla ja arvostella tapahtunutta.

Tapahtuma alkoi Mimosa Palen kynttilänjalkojen synnytyksellä ja niiden kasaamisella päällekkäin. Pysyykö pystyssä vai ei? Välillä romahtaa. Pale tasapainottelee kynttilänjalkojaan myös yleisön päitten päälle. Meininki haiskahtaa jotenkin friikkishowlta tai sirkusesitykseltä à la parrakas nainen ja painonnostaja. Sitten Pale siirtyykin sahan soittoon ja lopuksi esittelee kuvioituja pakaroitaan yleisölle. Yleisö kohahtaa ja miehillä on oltavat – pakarat ovat oikein kauniit.

Sitten onkin vuorossa Uuno Turhabuto loistavalla butoh-esityksellään. Vaikka butoh-tanssijat ovat yleensä valkeiksi kalkittuja, Uuno luottaa Loirin roolihenkilön rekvisiittaan ja puliukkomaskeeraukseen. Esitys alkaa jo kaukaa Telakan rakennuksen ulkopuolelta. Uuno luo taattuun butoh-tyyliin upeita kontrasteja esiintymällä tavallisten kadunihmisten seassa. Uunon voi hyvin sekoittaa puliukon kadulla tapahtuvaan julkiseen eksistentiaaliseen kriisiin – avunhuutoon kaikille ihmisille. Niin kuin normaalistikin, ihmiset, jotka eivät tiedä esityksestä, ottavat Uunoon etäisyyttä. Uuno, tämä suomalaisen miehen perikuva, liikehtii läpi Tullikamarin aukion sisään ravintolaan. Siellä Uuno kiihkoilee, murisee ja yrittää tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen, taattuun Uuno-butoh-tyyliin. Yleisö on riemuissaan, niin myös kriitikkonne. Uuno poistuu juosten Itsenäisyydenkadulle, takaisin sinne mistä tulikin – suomalaisen arjen eetteriin.

Esiintyjä luotaa onnistuneesti alkukantaisimpia puoliaan, niitä suuria, mutta ihmisten mielellään vähättelemiä tunteita, jotka meille kaikille yrittävät koko ajan jotain supattaa. Uunon esitys on oppikirj esimerkki butoh'n eräästä tyylisuuntauksesta. Olen aina pitänyt butoh'sta, nyt suomalaisetkin ovat todistaneet osaavansa tarttua tähän japanilaisten 1950-luvulla kehittämään tanssi-/teatterimuotoon ja kehittää sitä omalla tavallaan.

Pekka Ruuska esitti seuraavaksi tanssin pimeässä, laittaen maastohousut jalkaan kädet selän taakse sidottuna. Homma näytti vakuuttavasti nykytanssilta Astor Piazollan säestämänä.

Antti Helminen piti oppitunnin ympyrän ja viivan abstraktiudesta, siitä, ettei luonto ole absoluuttista symmetriaa koskaan nähnytkään. Vain ihminen voi moisen ideaalin mielessään kehittää. Ehkäpä tämä on esimerkki ihmisen uppiniskaisesta ja haaveiluun taipuvasta mielestä, joka haluaa jatkuvasti olla ristiriidassa todellisuuden kanssa. Filosofoikaapa sitä. Esitys eteni muuten tahallisesti takerrellen.

Julia Jaatisen ja Pii Anttilan videoteos piristää pöydässä nuokkujaa, kun vihainen nuori nainen ilmestyy valkokankaalle haukkumaan itseään ja epäoikeudenmukaista maailmaa. Hän kertaa solvausrepliikkejä sähisemällä kaikkia niitä kouluiän pilkkaamistraumoja, jotka me kaikki ainiaan tulemme muistamaan. Lapset ja nuoret voivat olla julmia. Mikä parasta, lapsen mieli on vielä kokemuksista niin puhdas, että kaikki haukut sukeltavat neitseellisen psyykeen maaperään ja jäävät sinne pilkottamaan turhauttavasti aina uusien muistikerrostumien alta. Mikä ihana videoteos. Näyttelijä osaa eläytyä.

Performanssit päättyvät Kformancen fakiiriesitykseen, jossa miesesiintyjä kertoo poliittisista mielipiteistään säihkyvä minihame päällään, levitellen suolaa ja vessapaperia lattialle. Seuraavaksi esiintyjä hajottaakin lattialle kaljapulloja ja alkaa vuolla itseään niiden siruilla, välillä haavoja suolaten. Sitten hän istuu lasikasan päälle ja kertoo hieman Keminmaasta ja sen omasta pojasta Paavo Väyrysestä – vaikka Kemin seutuhan on tunnetusti aika punainen alue. Siitä pääsemmekin seuraavaan vaiheeseen: Osa yleisöstä näyttää huonovointiselta, kun esiintyjä vuotaa verta, ei siis mitään leikkiverta, vaan sitä oikeata ja alkuperäistä itseään, veli veri punaista. Tämäkin tulee todistettua: veriuhri taiteen puolesta. Mitä ekshibitionismia – julkeaa tirkistelyä ja tirkistelyyn pakottamista. Esiintyjältä näkyy minihameen alta pallitkin. Pidätän henkeäni ja seuraan viiltävätkö lasinsirut kiveksiäkin. Haluaako esiintyjä avautua totaalisesti yleisölle, laittaa heidät tirkistelemään hänen mielipiteitään, vertaan ja pallejaan, vai onko tämä enää edes tirkistelyä? Yleinen sopimus kehottaa meitä kaikkia kääntämään katseen alastomista ihmisistä ja vaisto suhahtamaan torjuvasti verelle. Yleisö kumminkin tuijottaa uskollisesti loppuun asti. On joku taiteen takia itseään käsivarteen galleriassakin ampunut, mutta suuren maailman tyyliin New Yorkissa.

Yleiskuvaltaan koko tapahtuma on tällä kertaa paljon interaktiivisempi kuin aikaisemmin – yleisö ottaa herkemmin kontaktia esiintyjiin ja päinvastoin. Suomalaisethan osaavat avata oma-aloitteisesti jo suunsakin!

Järjestäjien taholta voisi odottaa väliajoille jotain passiivista toimintaa, vaikkapa videoruudulta jotain leppoisaa katsottavaa tai väliaikamusaa, jotta yleisö ei pääsisi helposti karkuun. Aplodien ja esitysten välinen hiljaisuus vaivaannuttaa läsnäolijaa. On kumminkin hyvä, että Tampereelta löytyy viitseliäitä ihmisiä pyörittämään tällaista tapahtumaa ilman palkkaa. Kiitos siitä heille.

Tapahtuma loppuu Musti Laittoman keikkaan, jonka arvostelun jätän suosiolla Soundille tai Rumballe. Seuraavan kerran halukkaat pääsevät Perfoilemaan ensi lokakuussa.