Kuva: ?

LUOVUUDEN RAKENTAJAT

Kiinalaisen nykytaiteen muodonmuutos 1980 – 2007 Tampereen taidemuseossa 16.6. – 30.9.2007

Kiinalaisen nykytaiteen näyttely, englanninkieliseltä nimeltään Metamorphosis, antaa syväluotaavan esitelmän Kiinan nykytaiteesta. Sui Siangyon puhemies Maon pronssiin valettu takki tervehtii iloisesti taidemuseon sisäänkäynnin päältä. Kaikki näyttelyn taiteilijat ovat jo kansainvälisellä areenalla etabloituneita tekijöitä. Viimeistään kulttuurierot tipauttavat Matti Meikäläisen kärryiltä, sen verran koetuksella taiteen lukutaito on. Mutta ei hätää, vastaanotosta löytyy positiivisesti kirjoitettu näyttelyopas, johon tutustumista suosittelen näyttelyvieraalle. Kannattaa kumminkin kiertää koko näyttely ensin itse ja tehdä omia tulkintoja.
Älyllisesti utelias ja Kiinan nykytaiteesta kiinnostunut ihminen kokee näyttelyn haastavana pähkinänä.

Jokaisen itsensä vakavasti ottavan nykytaidetta käsittelevän yleisteoksen sivuilla vilahtava Ai Weiwei saa paljon tilaa. Perinteinen kiinalainen tussimaalaustaide näyttäytyy heti alussa, kadoten kuitenkin äkkiä Kiinan kommunistista hallintoa provosoivan aikalaistaiteen alle. Nykyään perinteinen maalaustaide näyttäytyykin enimmäkseen kitchinä. Entinen sosialistinen Eurooppa on täynnä tämäntyyppistä nykytaidetta, välillä väkisinkin kumouksellista ja provosoivaa. Siihen on varmasti syynsä. Itse pidän seesteisestä tussimaalaustaiteesta, ja katsoja voi kokea näyttelyn herättämät ajatukset välillä kuten Rodinin ajattelijapatsas, pää raskaana melkein nivusissa roikkuen. Perinteiset idän viisaudet kehottavat keskittämään ajatukset haraan, vatsan alaosaan, jotta mieli pysyisi seesteisenä.

Tampereen kenties luetuimman ilmaisjakelulehden Tamperelaisen (ammattitaitoinen?) kulttuuritoimittaja luonnehtii näyttelyä kritiikin tapaisessaan lausahduksella: ”kaoottinen näyttelykokonaisuus”. Minusta näyttely ei ole niinkään kaoottinen, vaan ajoittain raskassoutuinen ja väsymättömästi toisistaan melko erilaisia taiteen tekemisen lähtökohtia rummuttava, onhan se katsaus 1,3 miljardin ihmisen maan nykytaiteeseen. Jokainen voi kumminkin poimia näyttelystä itseään miellyttäviä teoksia, kuten mielestäni on pakko tehdäkin. Kukaan ei voi yhtäaikaisesti pitää jostakin teoksesta, keskittyä ihailemaan sitä ja sitten yhtäkkiä kääntää katsettaan ja ”ratkaista” seuraavan täysin erilaisen taiteenkatsomisen tavan. Aivot menevät maitohapoille hyvin lyhyessä ajassa, silloin kannattaa maistaa yläkerrassa tarjolla olevia karkkeja, jotta verensokeri pääsee taas nousuun. Yritän hyväksyä oman rajallisuuteni, maailma on täynnä upeaa taidetta, johon ei ehdi ihmisiässä paneutua. Ymmärryksen tarve on loputon.

Ette tule näkemään täällä mitään länsimaisesta taidetarjonnasta täysin poikkeavaa, muuta kuin kiinalaiset kirjoitusmerkit, jotka monissa teoksissa häikäisevät hienoudellaan. Länsimainen kirjoitusjärjestelmä lienee yksinkertainen opetella, mutta itä-aasialainen kalligrafia on omassa luokassaan kuvallisen ilmaisun saralla. Useat taiteilijat tätä ovelasti hyödyntävätkin. Kannattaa pyytää opasta tulkkaamaan tekstejä, muuten saatte nauttia pelkästä kirjainten estetiikasta, vaikka se itsessänkin on palkitsevaa.

Itselleni läheisimmiksi nousevat (lue : helpoiten avautuvat) Yang Jiechangin mahtavat tussimaalaukset, Xu Bingin sikavideo sekä Sui Jianguon veistokset ja ”Warhol Maotakki”- pastissit.

Jiechangin Maalauksissa tussia on todellakin käytetty paksulti. Taulut rinnastuvat ikivanhaan tussimaalausperinteeseen ja välillä eurooppalaisen abstraktin maalaustaiteen perinteeseen. Toiset teokset vaikuttavat 1950-lukulaisilta ja provosoivan taiteen keskellä hieman epäajanmukaisilta. Väliäkö tuolla, nautin silmilläni. Alakerrassa eurooppalaisin ja kiinalaisin kirjainmerkein maalatut siat nussivat. Kiinalainen sika on päällä. Maailmanhistoria on täynnä ”culturefuckseja”, kuten surullinen Oopiumisota jälkiseurauksineen 1840- luvulla. Silloin britit pääsivät päälle. Saapa nähdä mikä on asento, kun Kiina ottaa aseman maailman suurimpana taloutena.

Yang Jiechang, Jyan Jechan, ja Xu Bing hyödyntävät hyvin kulttuurinsa kirjoitusjärjestelmää, niiden ideogrammaattista lähtökohtaa ja omaa mielikuvitustaan. Kaikki taiteilijat sulauttavat oman maansa taideperinnettä vallitsevaan länsimaiseen näkemykseen. Onko niin että superkulttuurillemme ei ole varteen otettavaa vastustajaa? Vastakkainasettelun aika taitaa olla Kiinassakin ohi, vaikka useimmat näyttelyn taiteilijoista ovat joutuneetkin muuttamaan ulkomaille.

Kuulin huhupuhetta, että aikoinaan Tampereelle tultiin aivan Helsingistä asti katsomaan taidenäyttelyitä. Ovatko nämä ajat palaamassa? Kiinan kulttuuri on vallannut Tampereen joksikin aikaa, ja tuskin maltan odottaa Sara Hildènin Taidemuseossa syyskuussa avautuvaa toista kuuluisan kiinalaisen nykytaiteilijan näyttelyä.