Kuva: Goldsborobooks
http://www.goldsborobooks.com/

Haiteksti (engl. The Raw Shark Texts)
Kirjoittanut: Steven Hall
Arvio 1-5: 2
Ilmestymisajankohta: alkuperäisteos 1.3.2007

HAI HYÖKKÄÄ KUIVALLA MAALLA

Haiteksti on kaikkialla. Kirja on tyrkyllä joka kaupassa, ja kirjailijaan, Steven Halliin viitataan tuon tuosta sanomalehdissä. Raahattiinpa hänet Lahteen asti kansainväliseen kirjailijakokoukseenkin sanomaan sanansa pahuudesta kirjallisuudessa. Haiteksti on ollut kotimaassaan valtavan hypetyksen kohteena. Jotain intoilun ylilyömisestä vihjaa se seikka, että kirja oli julkisuuden kohteena jo ennen julkaisemistaan. Myös Suomessa on kustannusyhtiö uskonut kirjan vetovoimaan ja suomennuttanut teoksen nopeaan tahtiin; alkuperäisteos on julkaistu alkuvuodesta 2007. Haiteksti on niin in, että se on oikeastaan jo out.

Haitekstissä on erikoinen idea: muistinmenetyksestä kärsivä mies saa selville, että onkin oikeasti muistia ahmivan hain uhri. Kirja muistuttaa muutaman vuoden takaista Da Vinci koodia yhdistäessään trilleritahdin mysteerinratkaisuun. Haiteksti on mainittu täysin originelliksi teokseksi, täysin uudenlaiseksi lukukokemukseksi. Uskoisin ihmetyksen syntyvän lähinnä siitä, että Haitekstin markkinoinnissa on onnistuttu hämärtämään sen genreyhteydet. Haiteksti ei lopulta ole erityisen kaukana esimerkiksi Harry Potterista, jossa tuntemamme maailman yhteydessä on magian maailma, jonka löytää, jos vain osaa katsoa. Haitekstissä magia korvautuu käsitemaailmalla, joka näkymättömänä mutta elinvoimaisena vaikuttaa meidän jästien elämään. Haitekstissä on sopivalti käsitteellistä sotkua ja metafyysistä hapatusta napatakseen itselleen hitusen vaikeamman kirjan auran, mutta oikeastaan se on vain oudosti markkinoitu scifi-trilleri.

Teos alkaa mukaansatempaavasti, mutta latistuu ennen puoltaväliä: kerrontatahti yltyy, mutta juoni on pitkä ja mutkitteleva. Haitekstin kantava ajatus on vaihtoehtoinen näkökulma todellisuuteemme. Inhimillinen vuorovaikutus on synnyttänyt kommunikaatiovirtoja, joiden suvanteisiin on kehittynyt erilaisia, käsitteellisiä kaloja. Myös muistia ahmiva hai kuuluu käsitteellisiin kaloihin, joten fyysistä ruumista ei pedolta löydy. Haitekstin maailmassa muistihait ovat usein dementian tai muiden muistihäiriöiden taustalla, mutta tavalliset ihmiset eivät ymmärrä katoavan muistinsa syytä.

Eric Sanderson herää muistinsa täydelliseen tyhjyyteen ja alkaa rakentaa itselleen elämää täysin nollasta. Hän alkaa saada kirjeitä, jotka varoittavat suuresta vaarasta ja opettavat hänelle suojautumiskeinoja. Mutta mihin pitäisi luottaa, kun ei enää tunne ketään, saati omaa historiaansa? Eric voi luottaa vain omiin vaistoihinsa. Pian hän havaitsee, että on menneisyytensä vainoama, sillä muistintuhoajahai metsästää häntä edelleen.

Suojautuakseen hailta Eric turvautuu kirjeissä lueteltuihin ohjeisiin: rakentaa hallittuihin informaatiotulviin perustuvan "haihäkin" sekä kopioi itselleen toisen identiteetin huijatakseen haita. Aluksi hain hyökkäykset sekä turvatoimenpiteet ovat jotain mielen rajamailta, käsitteellisiä enemmän kuin konkreettisia asioita, (joista kummatkin ovat uhrille yhtä todellisia). Mielen hajoaminen, fragmentoituminen, tuntuu toteutuvan myös kirjan sivuilla, kun päähenkilö tapahtumia kuvatessaan menettää otteen muistosta tai hänellä ei ole selkeää kokonaiskuvaa tapahtumista. Käsitteellinen maailma hyökyy tietämättömän Ericin yli ensimmäisen kerran keskellä olohuonetta ja upottaa hänet syvyyksiinsä:

“No more outlines, no edging of the bookcase or back of the upturned TV, just me treading water alone in the middle of this vast and fundamental conceptual form; concept as environment, with its own characteristic depths and swells, moving and shifting and altering with time and perspective the way all words and concepts do. No, no, no. I tried to shake that mode of being, to force the idea back behind the physical, force my body to find and accept the hard reality of the floor as an entity of sand and stones and cement, hard physical atoms with no words or ideas or attachments, but my mind could only find the words, ideas, signs and attachments for these things, never anything solid at all, and my body couldn't act without my mind's instruction.” (s.59)

Parhaimmillaan tekstikin on kuin käsitteellinen maailma, jota se pyörittelee: soljuva, epämääräinen, polveileva ja vailla selkeää rakennetta. Se kuvaa loistavasti Ericin olotilaa, mutta tällaiset hetket käyvät harvaksi mysteerijahdin kiihtyessä.
Tekstifragmentit ja itse sanojen ladonta muodostavat sivuille myös konkreettisia kuvia ja itse asiassa tehostavat kuvattujen asioiden käsitteellistä luonnetta. Hai voi ilmestyä sivulla yhdestä ainoasta kirjaimesta. Sivusta toiseen kuvat muuntuvat ja saavat aikaan jännittävän rytmin. Ne kuvaavat hain hyökkäyksestä syntyvän paniikin tavalla, johon normaaleista kirjainjonoista tuskin olisi.

Haitekstin mukaan oman maailmamme yhteydessä on olemassa käsitteiden maailma, josta voi tietyssä mielentilassa tulla ihmiselle totta. Siksi Eric on hukkua menettäessään otteen fyysisestä maailmasta. Alkuun kirja tuntuu tasapainoilevan hiljalleen eri mahdollisuuksien välillä: onko se, mitä Ericille tapahtuu todellista vain hänelle itselleen vai myös muille? Siis: onko Ericin mielenterveys horjumassa, vai vaikuttaako käsitteiden maailman vuotaminen omaamme myös muihin ihmisiin? Alun selkeys käsitemaailman suhteen tuntuu virkistävältä, sillä kirjailijalla tuntuu olevan visio siitä, mitä on tekemässä. Vähitellen teksti alkaa kompastella omaan nokkeluuteensa juoksuttamalla lavalle uusia käsitemaailman ihmeitä, jotka eivät kuitenkaan tuo tuohon rinnakkaismaailmaan mitään mullistavaa. Uudet ihmetykset ovat lähinnä itsetarkoituksellisia ja tekstin metafyysinen ote kaikkoaa. Haitekstin viehätys piilee käsitteiden maailman ja konkreettisen, fyysisen maailman kohtaamisessa, siis kahden erillisen limittymisessä. Kun Haiteksti edetessään alkaa vetää käsitteiden maailmaa yhä enemmän fyysiseksi tilaksi, kaikkoaa magia kirjasta. Teoksen loppu on lähinnä puuduttava toisinto Tappajahaista, hyvinkin pieniä yksityiskohtia myöten.

Ehkä suurin ongelma Haitekstissä on sen henkilöt. Hurjan kerrontatahdinkin hyväksyisi helpommin, jos seurattavista henkilöistä jaksaisi välittää. Henkilöt ovat kuitenkin onttoja ja heidän toimensa perustelemattomia, mutteivät kuitenkaan inhimillisen irrationaalisia. Haitekstin henkilöt laukovat välillä oivia one-linereita, ja dialogi on paikka paikoin mukavaa ja humoristista. Kuitenkin tarinan lähtökohdan ollessa niin abstraktilla tavalla erikoinen, olisi kirjoittajan suonut keskittyvän enemmän henkilöidensä psykologiaan. Parasta vuorovaikutusta löytyy satunnaisista Ericin päiväkirjamerkinnöistä: niissä henkilöt tuntuvat ytimekkäiltä ja värikkäiltä, siis monimutkaisemmilta ja aidommilta kuin muualla Haitekstissä. Kerronta niissä on letkeää, lämmintä, koskettavaa ja nasevaakin. Päiväkirjafragmenttien huomiot menneisyyteen kadonneesta parisuhteesta ovat Haitekstin aidointa antia.