Kuva: Bloomsbury

Harry Potter and the Deathly Hallows
Kirjoittanut: J.K. Rowling
Arvio 1-5: 4
Ilmestymisajankohta: 2007

HARRY POTTERIN VIIMEINEN TAISTELU

Kauan odotettu ja myyntiennätyksiä rikkonut Harry Potter and the Deathly Hallows päättää J.K. Rowlingin velhopojasta kertovan seitsenosaisen kirjasarjan. Samalla tavoin kuin sarjan aikaisemmat teokset ovat kiinteästi linkittyneet toisiinsa , Deathly Hallowskin tukeutuu (vahvasti) edeltävään kertomukseen. Potter-kirjojen ihastuttavin piirre onkin se, miten menneisyyteen avautuu niissä yhä uusia näkymiä. Uudet tiedot muuttavat tulkintaa menneistä tapahtumista, joiden tulkinta on mennyt pieleen juuri liian vähäisen tiedon tai vääristyneen näkökulman vuoksi. Kirjojen näkökulma on suurimmaksi osaksi päähenkilön Harry Potterin. Älykäs lukija voi aavistaa näkökulman vääristyneisyyden, mutta kuten hyvässä dekkarissa ainakin, hän harvoin pääsee perille totuudesta ennen kuin se paljastuu loppuratkaisussa. Kirjailijan tavat alkavat kuitenkin kuuden kirjan myötä käydä tutuiksi, joten seitsemäs kirja ei sisällä kovin hämmästyttäviä yllätyksiä.

Vielä kerran uusi tulkinta

Kiinnostavin näkökulman muutos koskee iki-ihanaa rehtori Dumbledorea, joka on ristiriitaisempi henkilöhahmo kuin aiemmat kirjat antoivat ymmärtää. Deathly Hallows paljastaa totuuden myös niljaisesta professori Snapesta. Se, kuinka suurena yllätyksenä Snapen todellisia motiiveja pitää, riippuu varmasti lukijasta. Tärkein kysymys, johon Deathly Hallows vastaa, on kuitenkin se, kuoleeko Harry vai hänen vihollisensa Voldemort. Kaikki aikaisemmissa kirjoissa ladattu odotus kulminoituu tässä kirjassa. Arvaapa lopputuloksen tai ei, J.K. Rowlingin kyvyistä kertoo paljon se, että hän onnistuu ainakin horjuttamaan lukijan vakaumusta varsin voimakkaasti. Rowlingilla on kyky luoda pakahduttavia ja järkyttäviä loppuratkaisuja teoksilleen, eikä Deathly Hallowskaan petä tässä suhteessa.

Jäähyväisiä ja uuden alkua

Deathly Hallowsin alku on hieman pitkäpiimäinen. On kuitenkin selvää, että nyt jätetään jäähyväisiä. Harryn on tehtävä tietynlainen tilinpäätös menneen elämänsä kanssa ennen kuin hän voi tarttua pyhään tehtäväänsä, Voldemortin tuhoamiseen. Jopa inhottava Dursleyn perhe hyvästellään, ennen kuin he katoavat teoksesta palaamatta enää koskaan. Harry ei myöskään palaa enää käymään koulua Hogwartsin velhokoulussa, joka aikaisemmissa teoksissa on toiminut taustana Harryn seikkailuille. Aika ei jakaudu enää lukujärjestyksen mukaan, vaan sitä leimaa etsintä, johon osallistuvat myös Harryn parhaat ystävät Hermione ja Ron. Etsintä tähtää Voldemortin sielun osien löytämiseen ja tuhoamiseen, mutta on yhtä paljon yritys ymmärtää menneisyyden sekavaa perintöä. Dumbledore on jättänyt Harrylle tehtävän, mutta ohjeet sen suorittamiseksi ovat kaikkea muuta kuin yksituumaiset. Mistä kaikki salaperäisyys juontuu, sitä ei Dumbledore tosiasiassa taida ymmärtää itsekään. Olennaista onkin salaisuuden luominen ja sen säilyttäminen loppuun saakka. Tässä suhteessa Deathly Hallows toimii kuin rasvattu kone. Arvoitukset avautuvat ajallaan ja miltei kaikelle löytyy looginen selitys.

Ystävyys

Henkilöhahmot ovat Potter-kirjoissa sekä rikkaus että ongelma. Ron ja Hermione, Harryn läheisimmät ystävät, kuvataan hyvin aidosti. Etenkin Hermione on upea tyttöenergian tiivistymä, älykäs ja rohkea. Molemmissa ystävissä on myös varsin inhimillinen puolensa, ärsyttävyys. Parhaatkaan ystävät eivät ole aina mukavia, vaan ihmissuhteisiin kuuluu ajoittainen kyllästyminen ja molemminpuolinen pinnan palaminen. Tämä tulee hyvin esiin kolmikon telttaillessa missionsa aikana. Epäonnistumisten ja epämukavuuden keskellä puhkeavat riidat, ja hyvien ihmisten huonoimmat puolet tulevat esiin, aivan kuten oikeassa elämässä.

Emansipaatio

Rakkauden kuvaaminen ei onnistu läheskään yhtä uskottavasti kuin ystävyyden. Harry on ilmeisen rakastunut Ginnyyn, mikä tulee ilmi sekä Deathly Hallowsissa että muutamassa aikaisemmassa teoksessa. Ginnylle jää kuitenkin hyvin vähäinen rooli kirjassa, ja tuntuu siltä kuin kirjailija väkisin työntäisi hänet syrjään toiminnasta. Ainoa voimakas naishahmo teoksessa onkin Hermione, joka ottaa oman tilansa. Ginny kuvataan voimakastahtoiseksi tytöksi, mutta hän ei saa tilaa demonstroida luonnettaan. Kuvaavaa on myös se, etteivät Rowlingin naishahmot ole ylipäänsä läheskään yhtä kiinnostavia ja särmikkäitä kuin miespuoliset. Toisaalta tietynlainen patriarkaalinen järjestys säilyy myös Harryn ja Dumbledoren suhteessa. Vaikka Dumbledore onkin kuollut, ei Harry itsenäisty hänestä. Vanha valkoparta ilmestyy Deathly Hallowsissa vielä kerran opettamaan Harrylle miten asiat ovat.

Keskeneräiset henkilöhahmot

Harryn ja Ginnyn välistä kemiaa on vaikea huomata, koska heillä on kovin vähän yhteisiä sivuja kirjassa. Ehkä rakkauselämä ja maailman pelastaminen eivät kerta kaikkiaan mahdu yhtä aikaa teini-ikäisen pojan aikatauluun. Ginny on valitettavasti vain yksi esimerkki sivuhenkilöstä, joka saa liian vähäisen käsittelyn teoksessa. Rowling on Potter–teossarjan aikana luonut erittäin laajan henkilögallerian, jossa on huomattavasti yhdentekeviä, mutta paljon myös potentiaalisesti kiehtovia henkilöhahmoja. Deathly Hallows keskittyy kiitettävästi pääasiaansa, Harryn ja Voldemortin väliseen kamppailuun, mutta ei lunasta aikaisempien teosten lupauksia kiinnostavien sivuhenkilöhahmojen kehittelemisessä. Rowlingin helmasynti näyttääkin olevan kiinnostavien henkilöhahmojen luominen ja hylkääminen käyttämättä niitä kunnolla. Harryn, Hermionen ja Ronin varsin tavanomaiset hahmot ovat kirjojen kuluessa saaneet paljon enemmän tilaa kuin huomattavasti kiinnostavammat sivuhahmot, sellaiset kuin esimerkiksi Severus Snape ja Sirius Black. Snapen motiivit käsitellään Deathly Hallowsin lopussa onneksi viimeinkin kunnolla. Muuten kirja sisältääkin Snapen edesottamuksia erittäin vähän, mikä on sääli, sillä kyseessä on kirjasarjan kenties mielenkiintoisin hahmo.

Hätiköityä kerrontaa

Deathly Hallowsin nopeatempoinen kerronta aiheuttaa etenkin kirjan lopussa sen, että rakkaiksi muodostuneita henkilöhahmoja kuolee kuin ohimennen, ilman että vaikutelma muodostuisi aidosti traagiseksi. Suru kuvataan kertomalla Harryn kokevan tuskaa tai Hermionen itkevän, mutta lukijalle ei jää tilaa tai aikaa surra tai edes tuntea iskuja kovin voimakkaasti. Samanlainen hätiköinti leimaa myös monien henkilöhahmojen kehitystä. Neville Longbottom kehittyy Deathly Hallowsissa sellaisin harppauksin, että häntä on vaikea tunnistaa entiseksi pojanraasuksi. (Myös Nevillen korppikotkamainen isoäiti kehittyy, mutta uskottavammin). Toinen omituinen asia on Harryn moraalin horjuminen. Yleensä varsin sankarillinen Harry sortuu käyttämään anteeksiantamatonta taikuutta kokematta omantunnonpistoksia ja ilman, että kukaan edes soimaa häntä rikoksesta. Koska säröä henkilöhahmon luonteessa ei kehitellä mitenkään, jää vaikutelma, että kyseessä olisi epäloogisuus kirjailijan puolelta. Yhtä köykäiseltä ja turhalta tuntuu teoksen lopussa oleva katsaus tulevaisuuteen. Ehkä lukija olisi tyytyväisempi oman mielikuvituksensa varassa?

Lopuksi

Deathly Hallows ansaitsee kuitenkin kiitosta notkeudestaan ja helposta luettavuudestaan. Velhomaailman sisäpolitiikka on kiitettävän vähissä, teemoina ovat pikemminkin totalitarismin uhka sekä kuoleman ja kuolemattomuuden pohdiskelu. Mukana on onneksi myös riittävä ripaus huumoria, joka estää kirjaa kohoamasta liian korkeisiin sfääreihin ja säilyttää sen maanläheisyyden, joka on ominaista Potter–kirjoille. Kirjasarjan viimeisenä teoksena se kokoaa juonen yhteen varsin hyvin ja tarjoaa kertomukselle sen ansaitseman kliimaksin.

Elina Sipponen