Clearwater; Juhani Saarinen
Tämä on sinulle, kun en
muuten voi kertoa. Taakse jäänyt ei edestä
löydy vaan ympäriltä, oman ihosi sisältä.
Alussa oli muita. Piirteesi hämärsivät päivääni
vain vähän, huolimattomasti räpyttelisin ripsistäni
huomiosi tulvan. Olin varma sinulle, itselleni en niinkään.
En tiennyt nimeäni, muut sen sinulle kertoivat ja kohta
osasin lukea sen huuliltasi vaikka pimeän peiton lävitse.
Pimeää on jaettu meille niin paljon kuin jaksamme
kestää, mutta silloin mikään pimeys ei
peitellyt uniani. Polttava valo vain sokaisi kasvojani ja
pakotti jalkojani, onnellisuutta voi erehtyä luulemaan
kovin usein näillä sanoilla.
Sairastuin sinuun kuvitellen, että vain sinä saatat
parantaa. Tunnollisesti syötimme toinen toistamme, mutta
enhän osannut sanoa tarpeekseni enkä voimakseni
voinut tarvetta kieltää. Kasvoimme samaksi vai sittenkin
muuksi, ei minun ollut lupa puhua muuta kuin sinun kieltäsi,
vapisevin harhoin koristeltuja kuoria. En taitanut ymmärtää
enää omaa sanottavaani, ainakin lukitsin sen huolellisesti
ylimmäiseen laatikkoon ja avaimen heitin toisiin metsiin,
suuremman joen vapaaseen janoon.
Minä lensin sinne salaa. Usein havahduit siipien vaivihkaiseen
kohenteluun, enkä ehtinyt ikkunalautaa pidemmälle.
Joskus, kun unesi eivät olleet silmilläni, löysin
kiertotien omalle äänelleni ja lauloin siitä
minkä tiesin mutta en voinut kuvitella. Värjötellessään
kaikurintamalla salaisuuteni syttyi eloon eikä sitä
voinut puhaltaa piiloon niin kuin omasi annoit kalpein käsin
pois.
Tiesit saman minkä muut ennen meitä, omistamisessa
julminta on menettämisen pelko. Laittaa kaiken toivonsa
toiseen, itse tyhjänä turhuudesta.
Näin se käy, elämämme suurin suru asuu
toivossa, koska sen muutettua ei meille jää mitään.
Sen ei-minkään päälle rakennamme hatarista
perustuksista taloa, mietimme sisustusratkaisuja ja julkisivun
pintamateriaalia. Liian myöhään se olikin turhaa
kun kantava seinä on romahtamassa huokoisen sementin
murennuttua. Kannattaisi jättää uppoava laiva,
huutaa kapteeni lankun kuluneissa lähtökuopissa
valmiina.
Kuinka kauan kesti juosta metallinen verenmaku kitalaessa,
huomasitko pohkeista milloin riitti, kauhoitko hidastuvalla
tahdilla mätänevää tuulta? Ne katsovat
kuin tuntematonta turvapaikanhakijaa katsotaan, sääliä
löyhkäten. Olinhan todistajana kun aloit, itse itsesi
ankarin syyttäjä, tuomarina mennyt, voimaton huominen.
Vallassasi on mieltymys käännellä muistia ylösalas,
kun makaat homeen kylmäämässä huoneessasi.
Se vääntelehtii erehtymättömässä
rytmissä kätesi mukana, piirrät kaaren otsalle
kuin siunaten. Kaikki tapahtuu vanhasta muistista, mutta jokapäiväinen
herääminen ei ole koskaan tuntunut niin rähmäiseltä.
Kokkareiset rippeet putoilevat näkökentän laitamilta,
toiset tunnet, toisia et. Suolaista, mutta enimmäkseen
vain kitkerää. Et viitsisi edes maistaa saati muistaa.
Asettelu ei ole kohdillaan, poukkoilee pois ja takaisin. Syytön-syyllinen.
Tekosyy. Huomaat yllättäen, ettei syytä ollutkaan
ja olet syytön. Olen eri mieltä, syyllisin häpeä
punoutui kaikkeen mitä teit ja siitähän se
kasvattaa juurensa. Ylöspäin. Koska mitään
ei tehdä kuten ennen.
Riittämättömyys ja padottu jätevesi kuplivat
haihtumatta luisessa pesässään. Ei hajuste
poista taudinaiheuttajia, se vain peittää oireen.
Olisit kuunnellut mitä ne sanoivat, olisit väittänyt
vastaan, suostunut itsellesi lupautuneena yksiavioisuuteen.
Tavatonta, voisi kuvitella, mutta enemmän luottaa luuloon
kuin toteen.
Toimi siis sitä seuraten, saatat löytää
uudestaan sen minkä jo arvelit omistavasi. Pahinta koitoksessa
on huomata, ettei osannut suunnistaa karttamerkeistä
saati ulkomuistista, vaan meni sokeana joukkiona kohti hävitystä.
Yksin, mutta ei yksinäisenä. Ne eräät
syntyvät kasvoillaan sinisten vaarojen varjo, aamu-usvaisen
suopellon murhe. Sen alla kasvaneet ja elämänsä
opettamatta jääneet kyyristelevät parhaansa
mukaan. Toiset piiloutuvat ja jäävät odottamaan
leikin loppua, toiset juoksevat rampoina karkuun kuin perimätiedon
omineet saaliseläimen poikaset, jaloissaan pahuuden juuret
ja hiuksissaan toivottomuuden säikeet.
Ja ilohan on se, mitä ei tunnetusti koeta ilman pohjavirtaa.
Se syöksee läpi rintakehän ja saa hengästymään,
kun turhaan pyristelet kivien väleistä kohti tutumpaa.
Jumiutuneena entiseen joka onkin huominen, lukkiutuneena suunnittelemattomaan
kaavaan, minkä takaa on turha hakea yhtälöitä
sen enempää kuin jakojäännöksiäkään.
Sitä samaa jankkaat kyvyttömänä muistamaan.
Monologi, jota vain sinä itse kertaat eikä kukaan
ymmärrä perimmäisyyttä puheessasi. Ilo,
sen pyörre, patoluukut auki ja sinne imeydyt. Se pelottaa,
mutta mene.
Todistajana olen jäävi, puolueellinen. Lakisääteisesti
olen vapautettu tehtävästäni toimia syyttäjän
rinnalla, olenhan kumppanisi, puoliskosi. Kuulustelupöytäkirja
valahtaa käsistäni silmiisi etkä näe,
vaikka selvää on että lausunto vastaa itseäsi.
Katseesi kimpoilee riveille ja rivien väleihin, minusta
minuun, sanoista sanomattomiin. Näetkö nyt, mihin
se kaikki johti? Ei syyttä lankeemukseen edetty, kaikelle
on syynsä, sanoisi valamiehistö huulillaan vallan
juopuneet jakeet.
Minä sanoin sinulle; älä syö tätä
tunnetta loppuun. Jos suuria sanoja syytää liikaa,
se kuluttaa hyvän käsistämme. Tyhjyyteen ei
näe sen enempää kuin tungokseenkaan.
Tämä maa ei kannusta rehellisyyteen vaan raadollisuuteen.
Omista lisää, enemmän kuin kukaan koskaan,
hamua loppuun ja loputkin. Kaiken omistin sinulle, kaiken
sait. Materia ei vertaa nimeään hengen kasvoille,
ruumis on kylmä mutta mieli palaa. Elän toisiin
etkä sitä ota vaikka henkeni.
Minna Kemppainen
|
