S19
P.S.
 

Clearwater; Juhani Saarinen

 

Tämä on sinulle, kun en muuten voi kertoa. Taakse jäänyt ei edestä löydy vaan ympäriltä, oman ihosi sisältä.

Alussa oli muita. Piirteesi hämärsivät päivääni vain vähän, huolimattomasti räpyttelisin ripsistäni huomiosi tulvan. Olin varma sinulle, itselleni en niinkään. En tiennyt nimeäni, muut sen sinulle kertoivat ja kohta osasin lukea sen huuliltasi vaikka pimeän peiton lävitse. Pimeää on jaettu meille niin paljon kuin jaksamme kestää, mutta silloin mikään pimeys ei peitellyt uniani. Polttava valo vain sokaisi kasvojani ja pakotti jalkojani, onnellisuutta voi erehtyä luulemaan kovin usein näillä sanoilla.

Sairastuin sinuun kuvitellen, että vain sinä saatat parantaa. Tunnollisesti syötimme toinen toistamme, mutta enhän osannut sanoa tarpeekseni enkä voimakseni voinut tarvetta kieltää. Kasvoimme samaksi vai sittenkin muuksi, ei minun ollut lupa puhua muuta kuin sinun kieltäsi, vapisevin harhoin koristeltuja kuoria. En taitanut ymmärtää enää omaa sanottavaani, ainakin lukitsin sen huolellisesti ylimmäiseen laatikkoon ja avaimen heitin toisiin metsiin, suuremman joen vapaaseen janoon.

Minä lensin sinne salaa. Usein havahduit siipien vaivihkaiseen kohenteluun, enkä ehtinyt ikkunalautaa pidemmälle. Joskus, kun unesi eivät olleet silmilläni, löysin kiertotien omalle äänelleni ja lauloin siitä minkä tiesin mutta en voinut kuvitella. Värjötellessään kaikurintamalla salaisuuteni syttyi eloon eikä sitä voinut puhaltaa piiloon niin kuin omasi annoit kalpein käsin pois.

Tiesit saman minkä muut ennen meitä, omistamisessa julminta on menettämisen pelko. Laittaa kaiken toivonsa toiseen, itse tyhjänä turhuudesta.

Näin se käy, elämämme suurin suru asuu toivossa, koska sen muutettua ei meille jää mitään. Sen ei-minkään päälle rakennamme hatarista perustuksista taloa, mietimme sisustusratkaisuja ja julkisivun pintamateriaalia. Liian myöhään se olikin turhaa kun kantava seinä on romahtamassa huokoisen sementin murennuttua. Kannattaisi jättää uppoava laiva, huutaa kapteeni lankun kuluneissa lähtökuopissa valmiina.

Kuinka kauan kesti juosta metallinen verenmaku kitalaessa, huomasitko pohkeista milloin riitti, kauhoitko hidastuvalla tahdilla mätänevää tuulta? Ne katsovat kuin tuntematonta turvapaikanhakijaa katsotaan, sääliä löyhkäten. Olinhan todistajana kun aloit, itse itsesi ankarin syyttäjä, tuomarina mennyt, voimaton huominen. Vallassasi on mieltymys käännellä muistia ylösalas, kun makaat homeen kylmäämässä huoneessasi. Se vääntelehtii erehtymättömässä rytmissä kätesi mukana, piirrät kaaren otsalle kuin siunaten. Kaikki tapahtuu vanhasta muistista, mutta jokapäiväinen herääminen ei ole koskaan tuntunut niin rähmäiseltä. Kokkareiset rippeet putoilevat näkökentän laitamilta, toiset tunnet, toisia et. Suolaista, mutta enimmäkseen vain kitkerää. Et viitsisi edes maistaa saati muistaa. Asettelu ei ole kohdillaan, poukkoilee pois ja takaisin. Syytön-syyllinen. Tekosyy. Huomaat yllättäen, ettei syytä ollutkaan ja olet syytön. Olen eri mieltä, syyllisin häpeä punoutui kaikkeen mitä teit ja siitähän se kasvattaa juurensa. Ylöspäin. Koska mitään ei tehdä kuten ennen.

Riittämättömyys ja padottu jätevesi kuplivat haihtumatta luisessa pesässään. Ei hajuste poista taudinaiheuttajia, se vain peittää oireen. Olisit kuunnellut mitä ne sanoivat, olisit väittänyt vastaan, suostunut itsellesi lupautuneena yksiavioisuuteen. Tavatonta, voisi kuvitella, mutta enemmän luottaa luuloon kuin toteen.

Toimi siis sitä seuraten, saatat löytää uudestaan sen minkä jo arvelit omistavasi. Pahinta koitoksessa on huomata, ettei osannut suunnistaa karttamerkeistä saati ulkomuistista, vaan meni sokeana joukkiona kohti hävitystä. Yksin, mutta ei yksinäisenä. Ne eräät syntyvät kasvoillaan sinisten vaarojen varjo, aamu-usvaisen suopellon murhe. Sen alla kasvaneet ja elämänsä opettamatta jääneet kyyristelevät parhaansa mukaan. Toiset piiloutuvat ja jäävät odottamaan leikin loppua, toiset juoksevat rampoina karkuun kuin perimätiedon omineet saaliseläimen poikaset, jaloissaan pahuuden juuret ja hiuksissaan toivottomuuden säikeet.

Ja ilohan on se, mitä ei tunnetusti koeta ilman pohjavirtaa. Se syöksee läpi rintakehän ja saa hengästymään, kun turhaan pyristelet kivien väleistä kohti tutumpaa. Jumiutuneena entiseen joka onkin huominen, lukkiutuneena suunnittelemattomaan kaavaan, minkä takaa on turha hakea yhtälöitä sen enempää kuin jakojäännöksiäkään. Sitä samaa jankkaat kyvyttömänä muistamaan. Monologi, jota vain sinä itse kertaat eikä kukaan ymmärrä perimmäisyyttä puheessasi. Ilo, sen pyörre, patoluukut auki ja sinne imeydyt. Se pelottaa, mutta mene.

Todistajana olen jäävi, puolueellinen. Lakisääteisesti olen vapautettu tehtävästäni toimia syyttäjän rinnalla, olenhan kumppanisi, puoliskosi. Kuulustelupöytäkirja valahtaa käsistäni silmiisi etkä näe, vaikka selvää on että lausunto vastaa itseäsi. Katseesi kimpoilee riveille ja rivien väleihin, minusta minuun, sanoista sanomattomiin. Näetkö nyt, mihin se kaikki johti? Ei syyttä lankeemukseen edetty, kaikelle on syynsä, sanoisi valamiehistö huulillaan vallan juopuneet jakeet.

Minä sanoin sinulle; älä syö tätä tunnetta loppuun. Jos suuria sanoja syytää liikaa, se kuluttaa hyvän käsistämme. Tyhjyyteen ei näe sen enempää kuin tungokseenkaan.
Tämä maa ei kannusta rehellisyyteen vaan raadollisuuteen. Omista lisää, enemmän kuin kukaan koskaan, hamua loppuun ja loputkin. Kaiken omistin sinulle, kaiken sait. Materia ei vertaa nimeään hengen kasvoille, ruumis on kylmä mutta mieli palaa. Elän toisiin etkä sitä ota vaikka henkeni.

 

Minna Kemppainen

Untitled Document

Siirry sivulle:
01 02 03 04 05 06 07 08 09 10
11 12 13 14 15 16 17 18 19 20
21 22                
Siirry etusivulle
Siirry sivun alkuun