Kuva: Elli Maanpää

He istuivat hiljaa juoden iltateetä. Ikkunoihin ilmestyi vanoja, syksyn saapuminen oli edessä. Pieni keittiö odotti sanoja ja samalla pelkäsi niiden ilmestymistä. Se tiesi enemmän kuin nuo kaksi erikseen. Seinät olivat kuulleet kummankin yksinkeskustelut ja varastoineet tiedot alla oleviin parruihin. Tapetit taltioivat turhaa, hirret säilyttivät historian.

- Niin, kyllä minä tahdon tuhkani mereen, nainen virkkoi vihdoin ja säikäytti hiljaisuuden pois keittiön ovesta.

Mies katsoi häntä kiukun tanssi silmissään.

- Tahdot ja tahdot, aina sitä saa tahtoa. Mutta mitä lapsetkin ajattelevat, jos sinut mereen heitetään. Minne jouluna kynttilät ja missä minä sitten lepään? Meri ei ole mitään antanut, ottanut vain pois.

- Sinä olet vain niin vanhanaikainen. Minulla on oikeus valita, myös kuoleman jälkeen, nainen vastasi ja nousi hakemaan lisää teetä. Hän pysähtyi katsomaan ikkunasta pihalle, tummaan iltaan, jossa ei näkynyt mitään. Ainoastaan saunan edessä paloi lyhty hiljaista valoaan, tuulessa keinuen, taistellen syksyä vastaan. Tai mistä hän sen tiesi, ajatteli nainen mielessään. Jos kynttiläkin oli antautunut, kuten hän.

Mies istui edelleen vaiti, ei ollut sanoja. Nainen oli vääjäämättä ottanut joka ilta asian puheeksi ja aina tulos oli suuri hiljaisuus. Mies ei antanut periksi eikä nainenkaan. Hän tunsi, kuinka aika juoksi heidän edelleen ja he tuhlasivat kalliita hetkiä tähän keskusteluun.

- Eikö se ole sama, missä sinä olet kuolemasi jälkeen. Mehän sinut hautaamme, et sinä itse sitten tiedä missä olet, mies yritti saada naisen vielä kokeilemaan keskustelua.

- Mistä sinä tiedät mitä minä tiedän? Onko kukaan käynyt siellä ja tullut takaisin? Kertonut, että mitä tietää.

Umpikuja, pääteasema, viimeinen vaunu; mies mietti synonyymeja tälle keskustelun tyrehdytykselle. Aina sama, aina samaa.

- Inhoan matoja, toukkia ja kaiken maailman nilviäisiä. En kestä ajatusta, että niitä ryömii silmistäni korviin tuhoten kaiken tieltään, nainen sanoi katsellen miehen kumaraista selkää.

- Mutta, mies aloitti ja nainen keskeytti hänet katseellaan.

- Olen antanut sinulle kaiken; nuoruuteni, kauneuteni, ruumiini ja elämäni. Sinä olet saanut päättää kaikesta, jopa siitä, missä tuo helkutin pöytä on. Enkä minä mitään muuta pyydä, kuin että saisin valita sen, mihin minun ruumiini menee, kun kuolen. Mitään muuta en pyydä ja senkin sinä eväät minulta. Kadun kohta jokaista sekuntia, jonka olen kanssasi elämästäni tuhlannut.

Mies nousee, tuoli kirskahtaa lattiaan ja muistijälki äänestä jää seiniin. Ovi kolahtaa ja pimeydessä varjo menee liiteriin.

Sinne taas, miettii nainen. Siellähän ne puhekaverit, halot rakkaat ja armaat, asuvat. Ne kuuntelevat, nyökkäävät, eivätkä kerro mielipiteitään. Olisipa joku vastahankainen oksa, joka antaisi kirveen takaisin, satuttaisi vähäsen. Saisi jollain tapaa ajattelemaan, myöntymään edes piirun verran.

Nainen nousi ja meni lipaston laatikolle. Otti esiin ne valokuvat, viime kesänä kuvaamansa. Hän oli kulkenut metsiä ja peltoja, välillä uupuneena itkenyt kivillä ja puiden lahonneilla rungoilla. Kyynelehtinyt väsymyksensä, pelkonsa ja epätoivonsa eloa pursuavalle luonnolle, joka kuitenkin oli myös täynnä loppuvaa elämää. Sen hän tallensi kameran sisälle. Kuoleman, jota hän pelkäsi ja joka tuli vastaan jokaisen askeleen alla.

Hän levitti kuvat pöydälle, katsoi totuutta niistä. Miehenkin oli nähtävä kaikki ne toukat ja kuolot, jotka niissä kuvissa huusivat totuutta. Sitä, mitä nainen ei tahtonut kohdata. Hän oli oksentanut ottaessaan kuvia, lähempää ja lähempää. Kaikista kamalinta oli se myyrä, jonka avoimesta suusta ryömi mato; paksu ja karvainen, melkein myyrän kokoinen. Hän oli ottanut kuvan, kiljunut inhosta ja juossut kotiin, suoraan saunalle hinkkaamaan sitä näkyä pois mielestään, itsestään.

Silloin hän oli päättänyt: ei koskaan hänelle. Ei yhtään sellaista hänen ruumiiseensa.

Kuvien päälle hän laittoi kesällä tekemänsä hautajaistestamentin. Siitä mies voisi lukea, että hän oli tosissaan. Että tänä päivänä voi olla päätäntävaltainen myös sen jälkeen kun lakkaa olemasta.

Mies saapui sisään. Seinät eivät puhuneet, hiljainen valo heijastui yöpöydän lampusta, ja nainen makasi siellä. Mies oli pilkkonut puita, huutanut niille raivoaan sekä naisen itsepäisyyttä. Nainen oli kuin oksa, aina vastaan hankaamassa. Omaa tahtoaan nykyään työntämässä jokaiseen asiaan. Ennen niin sopuisa ja rakastava, nyt viimeisillä yhteisillä metreillä tahtoi muuttua. Itsensä löytämisestä puhui aina, mies ei moista ymmärtänyt. Kyllä hän itsensä tunsi ja naisenkin, mutta nyt ei ollut enää toisesta varma.

Mies riisuutui hiljaa, meni naisen viereen ja sammutti valon. Hän ei nähnyt toukkia eikä paperia. Nainen vieressä ei vastannut kosketukseen, joka toimitti anteeksipyynnön virkaa. Sanoitta ja silmät suljettuina he ristivät kätensä antautuen yölle.

Hiljaa seinät tallensivat yön tarinan sisäänsä. Toukat kulkivat pöydällä kuin elämän saaneina.

Aamuyön tuuli heilutti kynttilän pois lasisesta vankilasta kuin vahingossa. Tuli sai otteen kuivuneista tuohista unohtuneessa puukorissa, ja vallaton liekkien näytös oli kohta pimeyden parrasvaloissa.

Hirret joutuivat antautumaan, jokin niidenkin muistin oli pois pyyhkivä. Eikä toukista tai papereista kukaan kantanut enää huolta, äänetön hiljaisuus oli jatkuva. Meri ei saanut omaansa, mutta tuli tanssi ja taiteili tumman taustan edessä.

Annika Keiski-Turunen