Särjenpaistoa
Kuva: Pia Ronkainen

MITÄ NÄÄ TOLJOTAT?

Elokuun 28. päivä Kalevassa oli juttu otsikolla: ”Oululaiset toljottavat toisiaan”. Vaarallinen lehtijuttu, altistaa paniikkikohtauksille, ajattelin. Sen mukaan oululaiseen katselukulttuuriin kuuluu sekä häpeilemätön tuijotus että katsekontaktin välttäminen. Ristiriita. Mielessä pyöri kaamea tuijotuksen uhka. Oli tietysti olemassa mahdollisuus, että jäisin näkymättömäksi, mutta kuinka todennäköinen mahdollisuus se oli, kahdeksankymmentä prosenttia vai vaivaiset viisikymmentä vai vielä vähemmän?

Kaupassa kaatuvia hyllyjä, rikkoontuneita punajuuripurkkeja, silmiä makaronipussien, maitopurkkien ja juustonaksujen takana. Katseilla päällystetty kotikatu.

Toisaalta jutussa tohtori Taina Kinnunen Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitokselta sanoo: ”Oulussa esimerkiksi bussissa ihmiset eivät osaa luontevasti katsoa toisiaan, vaan kääntävät äkkijyrkästi päätään”. Olinko minä kääntänyt päätäni äkkijyrkästi ja oliko joku rekisteröinyt sen ja jos oli, mitä hän oli mahtanut siitä ajatella?

Seison siinä missä joskus oli bussipysäkki, mutta nyt näkymättömillä penkeillä istuvat aavematkustajat, jotka heilauttelevat hiuksiaan sivulta toiselle.

Ehkä tulee uusia työpaikkoja, katseluterapeutteja, jotka iltojen keskusteluohjelmissa vaihtavat ajatuksia toistensa ja tuijotuksesta traumatisoituneiden kanssa.

Minut hypnotisoidaan suorassa TV-lähetyksessä, leijun ilmassa ja sanon jotain härskiä ja paljastavaa.

Huomaammeko myöhemmin lehtijutun kaltaisen informaation vievän kohti laajempaa hyvinvointia? Että vihdoin tämä vaiettu aihe nostettiin esiin, siitä alettiin puhua ja voimme vapaasti tuoda julki tuntemuksiamme, katsoa toisiamme silmiin ja keskustella.

Pöydälle nousee kissoja, mustia ja raidallisia, yksi valkoinenkin. Ne asettuvat riviin istumaan. Sitten pöydälle astuu suuri leijona, joka ravistelee itseään ja tiputtaa turkistaan kultaisia helmiä, jotka vierivät lattialle ja keittiössä paistaa kuu.

Pappa opetti minut paistamaan särkiä, pelaamaan tuijotuspeliä. Siinä istutaan kahdestaan vastatusten ja tuijotetaan toinen toistaan silmiin. Se joka ensimmäisenä kääntää katseen pois tai alkaa nauraa, häviää.

Syyskuun loppu. Luvassa takakesä, sanottiin iskelmä-radiossa. Puista sataa lehtiä ja tuulta. Vedän takin päälleni. Koivut tuijottavat, riehuvat, tulevat lähelle. Otan pyörän ja työnnyn koivujen ohi, mutta niiden silmät takertuvat selkääni, vetävät minut takaisin, koteloidun rungon sisään. Ihoni ja puunrungon välissä kahisee lehtikaapu. Seison hiljaa, suljen silmäni. Luomieni läpi näen tanssivia varjoja ja silmiä rungon ulkopuolella. Kutistun. Puu potkaisee minut jaloistaan. Olen kivi, harmaa ja sileä. Tuuli yrittää tarttua minuun, mutta ei jaksa. Se jää siihen viereen seisomaan, emmekä me liiku.

Jos ne ovat ymmärtäneet tuijotuksen väärin?

Pia Ronkainen