Lemminkäinen/Mobita Dansco
Kuva: Peter Karjalainen

TANSSIN VIEMÄÄ

Havahduin viime keväänä kulttuurisessa kokemusmaailmassani ammottavaan aukkoon. En ole koskaan nähnyt tanssiteatteriesitystä. Olen tottunut pitämään itseäni kulttuuria laaja-alaisesti syleilevänä henkilönä: vanhempani kyllä veivät minut lapsena niin teatteriin kuin taidenäyttelyihin. Aikuisiällä harratus on jatkunut ja laajentunut, mutta en ole koskaan nähnyt edes satubalettia.

Olen aina itse pitänyt tanssimisesta, nauttinut renessanssin hovitanssien ylväydestä ja konemusiikkibileiden epätodellisesta tunnelmasta. Mieleenpainuvimpia kokemuksia oli ilta, jolloin tanssin klubilla vihaisena. Viha suli aggressiviseen industrial-biisiin ja lopulta jäljelle jäi vain rytmissä liikkumisen ilo. Silloin tällöin olen seurannut televisiosta niin flamencoa kuin vakiotanssejakin. On siis korkea aika etsiytyä tanssiteatterin pariin.

En halua ajatella, että tanssiteatterin ymmärtäminen, oli se sitten modernia tai jotain perinteisempää, olisi vaikeaa. Haluan olla avoin uudelle kokemukselle. Valitsen kuitenkin alkuun teoksen, johon minulla on entuudestaan kosketuspintaa, ja lähden katsomaan tamperelaisen tanssiteatteri Mobita/Danscon Lemminkäistä. Jo lämpiössä huomaan tarkkailevani itseäni ja muita katsojia. Huomaan ilokseni, että katsojien joukosta ainakin tällä kertaa puuttuvat ykkösiin pukeutuneet keski-ikäiset pönöttäjät, joihin suurissa laitosteattereissa tuntuu ainakin pikkujouluaikaan törmäävän harmiksi asti.

Lemminkäisen tarina on tuttu, joten voin rauhassa keskittyä toteutuksen seuraamiseen. Haluan unohtaa itsetarkkailun ja uppoutua teokseen. Imeytyminen esitykseen tapahtuu aluksi hitaasti, mutta koen kuitenkin, että kyse on enemmän teoksen rakenteesta kuin niinkään siitä, etten pystyisi eläytymään nykytanssin ilmaisuapparaattiin. Liikkuuhan Lemminkäisen tarina kevyemmästä raskaampaan, iloittelusta Pohjan akan koeteltavaksi. Teoksen loppupuolella olen yhtä mukana lavan tapahtumissa kuin hyvässä elokuvassa tai näytelmässä. Tanssiteatteriin perehtymättömänäkin uskallan sanoa, että kyseessä on hyvä teos ja tunnen, etten olisi voinut valita ensikosketustani taiteenalaan paremmin. Kotimatka teatterilta sujuu alkavan syksyn vetisyydestä ja pimeydestä huolimatta, pakko sanoa, kuin tanssi. Katharsis on saavutettu.

Myöhemmin pohdin, mistä tanssiteatterin maine vaikeasti ymmärrettävänä ja hankalasti lähestyttävänä taidemuotona johtuu. Onko kyse tanssi-ilmaisun eräänlaisesta abstraktiudesta verrattuna muihin esittävän taiteen muotoihin? Puheteatteri kun on repliikkien osalta palautettavissa sanoihin ja kuvataide ilmenee visuaalisena objektina. Mihin tanssi lopulta palautuu? Rytmi on ensimmäisiä asioita, jotka aistimme jo kohdussa, ja kun rytmiin lisätään liike, ollaan jo lähellä tanssia.

Tanssiesityksen tulkinta ja kokeminen vaatii heittäytymistä siinä missä kaikki taiteeseen uppoaminen. Ehkä tanssin maine vaikeasti tulkittavana ja lähestyttävänä taiteena kumpuaa sen kehollisuudesta. Esittäjän, teoksen ja katsojan välillä ei enää olekaan sanojen tai kuvien turvaverkkoa vaan kokemus ja siihen samastuminen tapahtuu intiimisti kehossa. Mutta kun uskaltaa irtautua itsestään, antautua, pääsee tanssi tarttumaan iholle. Tuntuu kuin olisin avannut ennen huomaamattoman oven ja löytänyt uuden maailman – olen tanssin viemää.

Anni Nupponen