|
White Chalk
Kuva: http://en.wikipedia.org/wiki/Image:WC_cover.jpg
Nimi: PJ Harvey: White Chalk
Arvio 1-5: 5
Ilmestymisajankohta: 2007
Joidenkin artistien kohdalla arvostelukykyni ylittyy täysin.
Luulin, etten koskaan löytäisi esimerkiksi Tori
Amoksesta pahaa sanottavaa, mutta minun oli pakko perua puheeni
The Beekeeperin (2005) ilmestyttyä. Aiemmin kovin ahdistunut
ja musiikillisesti antelias nainen kasvoi yhtäkkiä
aikuiseksi, löysi onnensa ja alkoi tuottaa yli 70 minuutin
albumijärkäleitä vailla tajunnanräjäyttävää
sisältöä, mikä söi kiinnostustani
melkoisesti. Sinnikkäänä fanina olen ostanut
silti kaikki Amoksen levyt, mutta ei siitä sen enempää.
Vuonna 1992 ensilevynsä ”Dry” julkaisseen
PJ Harveyn tyyli ei ole pettänyt koskaan. Ilmaisussa
on aina riittänyt säröä, särmää,
narttumaista asennetta ja ennen kaikkea omaperäisyyttä.
Harvey ei välttele henkilökohtaisuuksia laulaessaan
syntymättömistä lapsista, seksistä ja
feminismistä. Mummon kutomat villasukatkin kuulostaisivat
dekadentilta, jos PJ Harvey pääsisi kertomaan niistä.
Luulin siis tuntevani Polly Jeanin hyvin, mutta sitten menin
levykauppaan ja näin White Chalk-albumin kannen. Aiemmin
pelkkiin rintaliiveihin ja minihameeseen keikoilla pukeutunut
Harvey istuu viktoriaanisen puhtaana valkoisessa puhvihihaisessa
mekossa ja tuijottaa kameraan vakavana, lähes meikittä.
Levykauppias mainitsi minulle levyn olevan enimmäkseen
akustinen ja täten täysin erilainen verrattuna aiempiin
tuotoksiin. Sitten iski hirvittävä pelko. Nainen
vaikuttaa saaneen saman tartunnan kuin muutkin keski-ikäistyneet
artistit, joiden ainoa tavoite on tehdä uusia levyjä,
jotta pääsisivät kiertueelle.
Mutta sitten PJ istuu pianon ääreen ja tekee pelkoni
turhiksi. ”The Devil” aloittaa levyn vähäeleisesti,
mutta mahtipontisesti.. Harvey ei ole ehkä koskaan kuulostanut
näin hauraalta. ”What formerly had cheered me now
seems insignificant”, hän laulaa, eikä mistään
iän tuomasta onnellisuudesta ole enää kyse.
Läpi koko levyn kantaa yksi ajatus: voisin olla onnellinen,
jos antaisin sille mahdollisuuden. Albumi on myös kauttaaltaan
henkilökohtaisempi kuin yksikään Harveyn aiemmista
julkaisuista. Nimiraidalla ”White Chalk” mainitaan
Harveyn lapsuudenmaisemat Englannin etelärannikolla Dorsetissa,
ja ”To Talk To You” kertoo kaipuusta mummon luokse
manalaan. Viimeistään tässä vaiheessa
tajuan, ettei tällä levyllä ole mitään
tekemistä turmiollisuuden kanssa. Levyn päättävä
”The Mountain” on loppuvokalisointinsa johdosta
yksi maailman vangitsevimpia kappaleita.
Levyn mitta, hieman yli puoli tuntia, on juuri sopiva. Varoituksen
sanana mainittakoon, että toinen kuuntelukerta heti perään
aiheutti minulle halun mennä sängyn alle, eikä
enää koskaan tulla sieltä pois. ”White
Chalk” on mainio osoitus siitä, miten tyyliä
voi muuttaa uskottavuuden kärsimättä.
Linda Pyykkönen
|
