| I
Yöllä muistin pyykit koneessa
irrotettava itsensä unesta
velvollisuudentunto väsymystä ankarampi
aamulla lumihanki hengitti viimeisiään
maa kosteudesta raskas
ikkunoissa viljalti elettyä pintaa
lumeen poljetut jäljet haihtuivat
samoin ne joiden luulin
elämää kannattelevan
räystäällä vesitippoja
orapihlajassa rakkaustarinoita
keitin lisää kahvia
kaipasin tupakkaa
aloitin arjen pintani alla.
II
Minä itseni kanssa barrikadilla
viinilasi kädessä julistan
vapauttani valita ja olla
pidän pöydällä hurmioitunutta puhetta
murusia lattialla
kuulutan välinpitämättömyyttä sekasortoa
vastaan
harmauden kiellän kokonaan
elämänviivoja maalaan taivaanväreillä
naamalleni
lasini kikattaa pöydällä
sanakirjasta yliviivaan
vain sanaa
en koskaan enää lausu
kerron löytyneelle
peilikuvalleni.
III
Kirkas päivä julkaisi
pölyhiukkasten lööpit
kipeät totuudet
hiljaisessa huoneessa
muut eivät kuulleet
kuinka lujasti iskeytyi
yksinäinen kyynel pöydän pintaan
Havahtuessani siihen
etteivät käsivartesi koskaan enää
kierry ympärilleni
arki paiskautui
aallon lailla parkettiin
musersi jotain minusta.
IV
Viileänä poskillani
pesuhuoneen kaakeli
huuhteluaine tuoksuu
muistokuvaa kesäillasta
laiturilla
auringon säteiden kirmaillessa
lammen pinnalla
katseesi vaelsi vartalollani
halu ei antanut häpeillä
raskausarpien viidakkoa
nyt juomusäikeet ilkkuvat ihollani
nousen muistoistani
jotka majailevat nahkani alla
itsepintaisina kalkkiviiruina lasipinnoilla
ripustan pyykit
minua sileämpiä, puhtaampia.
V
Istuu pimeää yötä
hahmottaa hautajaisiaan
polttohautaus
vieraslista
muistovärssy
pitelee käsissä tulevaisuutta
jossa ei ole enää läsnä
Kauhistuu ajatuksiaan
pillereiden houkuttelevaa kutsua
syvälle täytyy laskeutua
tajutakseen elämän arvon
ei tahdo antaa lapsilleen
graniittiperintöä
Pakenee mietteitään
peiton alle
tummuudessa tuhat tunnetta
sysimusta katoaa aamuihin
elämä pitää kiinni
Tänään arki halaa hellästi.
VI
Ensimmäiset porraskahvit
kevään tuoksut sekoittuvat
savukkeen harmauteen
aurinko valloitti taivaan
kadotti pilvilaivat
viimeinen lumilautta turhaan
kapinoi
minussa asuva uhma
ei ole hävinnyt mihinkään
välinpitämättömyyden vuosina
piilossa kaiken alla
selviän tästäkin
jokaisesta uudesta mutkasta, vuoresta, myrskystä
opin vielä puhaltamaan
savusta renkaita.
VII
Niin pitkästi kuljin
mielenmeren pimeistä syvänteistä
tähän aurinkoon
maihinnousukiellossa kaikki
ei saanut sanoa, koskettaa
Niistä kivuista
itsensä olemattomaksi tuntemisen hetkistä
vapauduin hitaasti, kyynelillä
tullakseni tähän
kevään ensimmäiseen päivään
viikon myöhässä
minä kuitenkin saavuin
Sinä näet silmissäni auringonvalon.
Annika Keiski-Turunen
|
