Juoksutuuli pakenee hihoja päin, kumisaappaat ei jaksa kantaa tarpeeksi lujaa jos unohtaa monta villasukkaa pitää hiertymän pois. Koulua kohti karatessa mietin, mitä olisi sitten kun olisin iso ja aikuinen, niin tie ei tunnukaan kovalta eikä pitkältä.
Huomaan vasta koulun pihalla miten jalat on painavat koivukujan sorasta. Aina me juostaan kilpaa, pitää ottaa selville kuka ei ainakaan joudu yläkoululaisten kanssa keittolan taakse yksinään. Minä voitan joskus, yleensä joku toinen. Se joku toinen on isompi minua, se jaksaa kovempaa ja on sillä isommat kengätkin. Minun kengät on Velin jäljiltä kurttuiset ja pehmeät eikä jalka halua heti asua sen muotoisessa pohjassa. Äiti kertoi, että senkin piti lapsena nurkumatta pitää isompien vaatteita, uudet joka syksy on vaan paremman väen vouhotuksia. Veli siis voittaa ja menee kotiin eikä sano äidille, mutta rapakoille vastaamaan kyllästyneet housut kyllä kantelee.
Koitan ehtiä kotiin ennen Veliä. Joskus koti on lähellä, mutta autotietä sietää varoa. Jos oikaisee vanhan metsän polkuja ja jokivartta pitkin, ei isosta tiestä ole vaaraa ja saattaa laulaa pöllöjä ikikuusista. Ei ne sieltä ikinä tule. Ne on yöeläimiä ja näkee silmillään vain pienenpieniä hiiriä. Minäkin olen aika pieni, mutta silti iso, eikä ne minua näe.
Äiti ja toiset isommat sanoo, että Herran silmä on kaikkinäkevä, sillä näkee hiiret päivälläkin. Kaikkinäkevä tarkoittaa nähdä kaikki pienet isot ja näkymättömätkin. Nekin, joita kukaan muu ei tahdo nähdä ja vaikka olisi seinä tai halkopino tai paha uni välissä.

Metsän päästä kotitalo putoaa pilven varjoon.
Äiti seisoo portailla korkeana kuin taivas ja yhtä synkkänä.
" Ei sinusta ikkään mittään tuu ku joloppi ilima akkaa jos sammaan malliin meinaat vastasuuvessaki päeväsi ryppeä! Josson kumma ku ei sikkie ällyö siivosti kouluu kulukea, eijjoo maamollaa rääpy etes yhtä iltoa parsimata levähtöä!”
Tuota se meinasi se varjo. Se söi äitiäkin.
Minä olen jo oppinut, että polku liiteriin käy kantapäihin, kivien reunat on kuluneet terävästä tylympään. Ei pelota eikä itketä, pilvestä jo sataa. Pölkky on tyyni ja puinen ja vakaa. Ei heiluta vaikka kuinka. Kestää kestää ja sitten loppuu, nyt pitää mennä sisälle, en katso päin taivasta vaan kiviä. Polvet paistaa parsituista housuista, poskipäiltä häpeä ja kiukku, nousen vinttiin ja otan neulan. Lankaa on vaikea saada silmään, kun omat on sumeaa täynnä.
Vihdoin saan ja parsin housuja ja kasvoja uusiksi. Keittiöstä kuuluu äidin rukous ja astioiden kilinä, iltaruuan tuoksu tuntuu päälaessa asti. En jaksa odottaa, että saisin housut valmiiksi vaan kapuan alas aluskalsareissa, paidan hihat kosteina myttyinä kyynärpäissä.
" Tuus tänne Poeka, elä siinä kuule yhtään näyttele hapanta naamaa, sullon asiat meleko lepposasti. Ei taija tältä kylältä moni loppi yhellä selekäsaonalla selevitä."
Lautasen edessä pää painuu niin kuin pitääkin. Penkki kaivautuu ihon läpi luihin, siihen istun enkä puhu, paitsi muistan kiittää kahdesti, leivästä, sitten keitosta.
Äidin katse väistää, tunnen sen kun kiertää ohi pään ja silmien, se kirvelee enemmän kuin liiterissä tuppivyö ikinä. Veli on puhumatta vieressä, kyllä silti kuulen kun se puree huulta ettei sanoisi sitä, minkä isommat jo tietää. Minäkin, en ole vastaan enkä muutenkaan. Jos tahtoo mieheksi ei saa kaatua rapakkoon eikä toisten käsistä tiehen. Pitää kumartua liiterissä ja Herran edessä.
Ei äiti arvaa miten paljon voi puun tuoksua oksentaa kurkusta. Aina ja uudestaan vielä yhdesti pitää yökätä. Monesti en voi sanoa onko se samaa liiteripuuta mitä äsken nielin. Onkohan Velilläkin paha olo joskus, mietin.
Kohta on jo ilta ja yö eikä silmiin satu eikä kurkkuunkaan kun huuhtoo tarpeeksi monta kertaa suuta kaivovedellä ja nielee vaikka ensin ei kehtaisi. Kaivovesi on seisonut kaivon sisässä ja se on terveellistä varsinkin jos sen keittää ja laittaa hunajaa pohjalle. Muu vesi ei paranna kurkkua, kylmettää vaan ja nostaa kuumeen äiti sanoo.
Vintissä ei näe lukea enää lukuläksyä, ikkunaruudut on valosta kuluneet eikä sinne kynttilöitä anneta. On hämärää mutta vielä sen verran, että silmäluomien läpi erottaa rajan ikkunasta seinään.
Huomenna täytyy nousta aikaisin ja nuolla tukka vesikammalla. Äiti on silittänyt paremmat vaatteet aamuksi, kengät penkin jaloissa valppaana. Lohdutan pimeässä päätäni ja aamua, toivon sen jo tulevan. Se aamu on valoa ja vapautta, virtaa ja voimaa. Äiti katoaisi etupenkkiin ikkunaristikoiden väleihin, minä suuresta ovesta itseeni ja veteen. Huomenna uskaltaisin katsoa taakse yli metsänrajan ja sen kiven, mistä kerran tarrasin kun en jokihuutoa kestänyt kuunnella.
Huomenna lähdettäisiin Velin ja muiden kanssa koskelle. En aja pyörällä, mutta juosta osaan, kovastikin. Koski on yksinäinen ja hurja, sellainen kuin minäkin kun juoksen yläkoululaisten pelko takana. Kuuntelen metsää ja kuuntelen koskea, hurjan kumu taittuu metsän läpi kuiskaukseksi. Kuvittelen, että metsä on kosken tyyny ja siihen nukahdan. Uni on hyvä ja reipas. Minäkin tahdon olla ja näen kaikki unenkuvat kuin Herra, muistan jokaisen hiiren ja pöllön ja risteyksen. Osaan suunnistaa seuraavallakin kerralla.
Äiti nousee vinttiin ennen aamua, katsoo kun olen potkinut lakanan ruttuiseksi unista hengästyneenä ja nukkunut patjaankin oman yökartan. Ei se raaski kovasti puhua, koittaa hiljempaa ja pehmeällä kädellä.
” Poeka, jossoon aeka nousta. Sinä nii oot noppeasti nukkunu että poskethi ajanu punaseksi..”
Kohta raotan vähän ripsistä ikkunaa äidille ja päivän tulla, muistan mitä tänään tapahtuu ja suu repeää nauruun.
Äitikin nauraa miten vanhemmat nauraa. Poskista, joskus silmistäkin mutta ei rinnan alta. Kun minä nauran vaneripohja hytkyy sängyssä. Äiti katsoo minuun suoraan läpi silmien ja huomaan, että miettii taas sitä mistä ei puhuta. Minä kuulema olen niinkuin isä. Aina kun äiti sanoo niin, minusta tuntuu, että pitäisi ottaa kädestä ja sanoa anteeksi.
Nauru karkaa silmistä ja laskee poskia pitkin lattian läpi. Siitä sen tietää mistä lakataan, nyt ei minuakaan enää naurata.
” Nonnii, pyhäryötit niskaa ja joutui ales puurolle."
Osaan pukea paidankauluksen ja housut rypistelemättä, vaikka ne on kovat ja suorat eikä yhtään minun mittaiset. Liika pitkät ne oli Velillekin, mutta se sai ripille ihan uudet. Varovasti lasken vintinportaat, vähän tärisyttää jaloissa odotus. Istun pöytään kädet ristissä, maltan. Veli jo söi vaikka ei se kirkkoon lähde. Suoraan koskelle se aikoi ajaa, mutta äiti luulee, että se menee halkometsään.
"Syöhä että jaksat sitte halakometässä, kaoralla ne enne vanahaanni miehet hevostesa kansa savotassa puljaotu."
Äiti laittaa puuroa minullekin vaikka en syö kuitenkaan. Ei maistu kun uidessa voi painaa ilkeästi. En siitä sano kun mielessä nauran: puuro mahassa riippakivenä uppovaa pohjaa asti! Säikähdän, ei saa upota tai pohjaan mennä tai riippua kivestä. Jos on rohkea pitää päästää irti ja antaa kosken laulaa vaikka käy korviin. Velikin sanoi ettei se tunnu edes, vesi on niin kylmää kuin maakellarin lattia talvella ja kylmempikin. Virta kyllä vie jos haluaa pelätä, ei siis kannata, nauraa isommat. Minäkin tahdon olla siinä, seisoa niiden kanssa vierekkäin ja kasvaa pois keittolan takaa ja pois rapakoista. Miehet ei varmasti pyllistele liiterissä mutta jotkut ehtoollisella ehkä. Mieluummin sitä pahaa viintä juo vaikka joka sunnuntai kuin arvailee kosken makua unissaan.
Tulee kiire, puuro painuu mahanpohjaan poukkoilee ylösalas ja pihatiellä askel pitenee juoksuksi. Veli seisoo portailla, odottaa ettei meitä näy. Olen nopeampi kuin äiti enkä hengästy enkä hauko kun tulee iso tie ja taas pitää odottaa. Äidin naama on punaisempi ja tukka irronnut nutturasta.
”Mitänä siihe jäet vahtaammaan pistähä kinttuo toesen etteen että keritään pastorie tervehtimmään enne saarna alakuo!” Pitkä helma roikkuu polven korkeudella käsistä, jo on äidinkin nopeampi juosta.
Lämmin kiipeää jalkoja, tunnen miten pöllöt katsoo ylhäältä sokeina ja lekuttaa siivillään hyvä hyvä kohta ollaan perillä.
Äiti odottaa kovasti pastoria, Olen nähnyt kun ne seisoo vastakkaiten ylimmällä portaalla, silloin ei äiti muusta tiedä. Siitä laskettujen helmojen takaa on ihan helppo mennä vattupehkon taakse ja ottaa toiset kiinni. Niillä on etumatkaa vaikka kuinka, ei niiden tarvitse juosta äidin edellä kirkkoon, ei vaikka on sunnuntai. Metsä on pitkä ja paksu, tuttu polku on halkonut sen paloiksi ja osaan haukata aina sopivan kohdan ja hypätä ja kohta kuulen toiset, en vielä näe. Tuolla se jo kumuaa se mikä kasvaa niin isoksi että yltää minuun asti, kasvattaa minutkin niin isoksi miten unessa olin ja jumala.

"Seuraavalla kerralla kuulemme Hänen luomistyöstään ihmisen käden kautta, menkää hiljaa ja Herraa palvellen."
Pastori on tottunut laskeutumaan rahvaan ohi ja käytävää pitkin ovelle. Äiti katsoo sitä, mutta silmäkulmasta vain ettei pastori huomaa. Ei sillä akkaa oo van eipähä tuo tietenkää saesikkaa ottaa. Ja mitä tuo minusta oesi huolinukkaa, mikäpähä minä muu oon ku äpärä ristiksee saanu vanaha akka.
Kuha se nyt oesi Poeka istunu takapenkissä hilijaa ja nokkaasa kaivelemata muistikoha se isämeitää ulukoa ku viime palaveluksessa sekosi jokapäeväse leivä kohalla no, pittäähä sillä jossae kohti oppie itekseenni istumaa ja kuulemaa iha hyvä vaen ku ei mahtunu ennää tähä maamosa vieree.
Kurkun selvityksen ääniä ja nilkkapituisten hameiden kahinaa puvuntakkien lomasta.
Keskimmäisessä rivissä kaatuilleet hapuilevat kuluneille puupenkeille, aikaa sitten halkeilleiden hirsiseinien varjoon, heikompiuskoiset saavat mielikseen etumatkaa kättelyjonossa. Kyllä se minähi vielä joskus Herran ihteeni otan, sillae toen teolla. Pinnistely ei ole auttanut eikä korkea veisuu, ei otsa eikä rintapielikään ole vielä kuumottunut pastorin kämmenen alla ihan huimaukseksi asti. Akat puhuvat, että se tuntuu melkein synniltä kun jalat antaa myöten ja kaatuu. Äiti ei usko. Eihän pastorin käsi saa mitään syntiä toivomaan. Se pyyhkii pois sen mitä jokainen syntinen kaipaa ja hakee. Kirkostakin niitä näkee, Herran silmä huomaa kyllä. Nyt on jäänyt äidiltä näkemättä, Poika on hukassa! Etsii kiivailla silmillä melkein jo huutaa mutta ei löydä. Eti nii löyvvät, kolokuta nii sulle avataa. Nytkö se tapahtu mitä sallaa toevoen se o perkele Poijjan vieny multa, viimesen rangastuksen se vielä lykkäs että oekee saesi kärsie likane akka. Lohutusta saesi uskostaa sitte hakkea.
Pihan perältä Pojallinen huutoa rikkoo seurakunnan rivin. Äiti muistaa opetuksista kauneimman;
salli lasten tulla tyköni, sillä he ovat perivä valtaa kunniaa iänkaiken aamen.
"Herra isä nähköösä, Poeka! Missässe o ollu mite se nyt tuolla keinon ihtesä uittanu, pyhäryötit ja nappaskengäthi vielä!"
”Minä kovasti piteli ja rukkoeli ja koskeahimminä nieli va iha varmana se pelekäsi! Ne sano ettei pijä pelätä, se viepi se virta. Emminä tahallaan ku ne muuthi sano lällällällää, se suuttu ja sitte hyppäsi iha suoraa osu siihe kivveen melekeen heti sae kiinni van emminä jaksanu Veli onnii iso uskotha äeti, uskothamminä e valehtele e varmana nytte!”'

Äiti kompuroi minua päin, silmistä itku ja suusta huuto. Puristaa niin kovasti että sattuu, ravistaa, huuto ei lopu, minäkin huudan mutta mitään en kuule. Korvissa soi koski ja silmissä Velin pelko. En päästä en narut on niin tiukasti sormien ympärillä ne on siniset ja punaiset. Pää on täynnä vettä ja äidin itkua se menee ihosta minuun mutta ei se nosta Veliä enää virrasta pois. Hätä kiertää kuristavana kehänä mahasta ympäri pukkaa koskiveden minusta ulos. Kenkä riippuu painavana kädestä, vesi tippuu eikä lopeta. Kastun lisää, lahkeita myöten valmis poika enkä jaksa enää juosta.

Minna Kemppainen