Elokuva - Maameren tarinat
S11


Maameren tarinat (Gedo Senki)
Arvio 1-5: 2
Ilmestymisajankohta: 2007
Ohjaaja: Goro Miyazaki
Genre: Fantasia

LUKEMATTA MAAMEREN TARINOITA

Japanilaisen animaation grand old manin Hayao Miyazakin pojan, Goro Miyazakin ensimmäinen kokoillan elokuva Maameren tarinoita (Gedo Senki) saapui ennätysvauhdilla myös suomalaisille valkokankaille. Ursula Le Guinin fantasiaklassikon animekäännös kuitenkin epäonnistuu tehtävässään, ja Studio Ghiblin arvostetussa tuotannossa se lienee ensimmäinen julkaisu, joka kompastuu omaan mahdottomuuteensa.

Jo parin vuoden takainen Howl's Moving Castle (Hauru no Ugoku Shiro) osoitti merkkejä Ghiblin kykenemättömyydestä toteuttaa omalla tasollaan animaatiokäännöstä länsimaisesta kirjallisesta teoksesta. Tuolla kertaa pappa-Miyazaki kuitenkin onnistui luotsaamaan elokuvansa myrskystä satamaan pakottamalla juonen langanpäät lopulta yhteen. Nyt ohjaajan kokemattomuus ja lähdeteoksen massiivisuus hukuttavat Maameren tarinat sellaiseen sekasorron ja epätietoisuuden kurimukseen, ettei sitä pelasta enää mikään.

Tässä vaiheessa todettakoon, ettei allekirjoittanut ole tutustunut Le Guinin kirjasarjaan, ja että kritiikkini kohdistuu ennen kaikkea elokuvaan. Kirjasarjan lukeneille (tai sen parissa varttuneille) elokuva saattaa tarjota enemmän, sillä taustatietojen puute on yksi elokuvan merkittävimmistä kompastuskivistä.

Tarina alkaa kuninkaan kuolemasta. Prinssi Therru pakenee erämaahan kuninkaan miekka mukanaan, ja tapaa Varpushaukka -nimisen salaperäisen velhon. Varpushaukka pyrkii selvittämään syyn satojen heikkenemiseen ja maailman tasapainon järkkymiseen. Velhot tuntevat "valon himmenevän", mikä ilmeisesti heikentää myös taikuuden voimaa. Tilannetta mutkistaa synkässä linnassa asuvan pahan noidan, ja tämän orjakauppias-lakeijoiden asettuminen poikkiteloin sankareiden tielle. Tarinaan liittyvät tavalla tai toisella myös toisesta maailmasta tulevat lohikäärmeet, mutta niiden merkitys tarinan taustojen kannalta jätetään monen muun asian tavoin täysin pimentoon.

Animaation visuaalisuus on pääpiirteiltään 80-luvun Ghibli -elokuvien tasoa. Elokuva tuo kuvallisesti mieleen Laputan (Tenku no Shiro Rapyuta) ja varsinkin Nausicaän (Kaze no tani no Naushika). Tuoreemmista Ghiblin eeppisistä teoksista kuten Princess Mononokesta (Mononoke Hime) ja Howl's Moving Castlesta jäädään visuaalisesti muutama askel, mutta klassinen Ghibli -look sopii elokuvan fantasiakliseiden täyteiseen tunnelmaan. Hieman yllättäen myös ääniraita ja sen oikeaoppinen käyttö rakoilevat. Seiyuu (ääninäyttely) kuulostaa steriilimmältä kuin aiemmissa julkaisuissa. Musiikki on välin hyökkäävän mahtipontista - varsinkin silloin, kun se yrittää turhaan luoda dramatiikkaa tilanteisiin, jotka eivät oikeastaan kosketa katsojaa.

Maameren tarinoiden epäkohdat eivät kuitenkaan ole teknistä laatua. Vaikka elokuva onkin hieman vanhentuneen näköinen, sen animaatiollinen finessi on tuttua, omalla tasollaan toimivaa Studio Ghibliä.

Elokuvan ongelmat ovat ohjauksessa ja käsikirjoituksessa. Lähdeteoksen rajaaminen on epäonnistunut, mukaan ympättyjä tarinaelementtejä esitetään liikaa, ja kaiken selittäminen osoittautuu lopulta mahdottomaksi. Juonivyyhdin purkaminen olisi saattanut onnistuakin, jollei tarina olisi puolivaiheillaan jumittunut jokseenkin yhdentekevään maalaismaisemaan. Katsoja tylsistyy, elokuvan esittäessä liiallista, idyllistä maalaiselämää samalla, kun merkittävämpiä teemoja odotetaan käsiteltävän. Samalla elokuva menettää korvaamatonta aikaa tärkeämpien tapahtumien käsittelyyn.

Yksi juonen ongelmista onkin, että vaikka se viittaa toistuvasti suuriin ja merkittäviin tapahtumiin, elokuva keskittyy lopulta merkityksettömältä tuntuvaan sivujuoneen. Lopun hirvittävä deus ex machina -ratkaisu ei viehätä, ja kaiken epäselvyyden keskeltä katsoja jää turhaan odottamaan selitystä lukuisille, tarpeettomasti esitetyille tarina-aihioille. Myös henkilöhahmot ovat ristiriitaisia: alun lupaava, riivattu prinssi Therru osoittautuu lopulta hyvin perinteiseksi ja latteaksi sankarihahmoksi. Prinssin ja tätä riivaavan sielun yhteydet jäävät hämäriksi.

Mitä tästä seuraa? Ghiblin kultainen leima rakoilee, ja studion tulisi olla varovainen tulevan tuotantonsa kanssa. Jos tämänkaltaiset tuotokset jatkuvat, nykypäivän Studio Ghibli on vaarassa pudota animen mestaruusluokasta keskinkertaisten kastiin. Jos tässä oli kaikki, on toivottavaa, että Goro Miyazakin ensimmäinen elokuva jää hänen viimeisekseen.

 

Janne Räikkönen

S12
Manga - Time Stranger Kyoko


Kuva: Jarno Suominen

Time Stranger Kyoko
Arvio 1-5: 2
Ilmestymisajankohta: 2000
Tekijä: Arina Tanemura
Genre: Draama

ARINA TANEMURAN PIIRROSJÄLKI EI PETÄ

Eletään 30. vuosisataa ja maapallon kaikki kansat ovat yhdistyneet yhdeksi valtioksi. Maan kuningaskunnan prinsessa Kyoko Suomi täyttää pian 16 vuotta. Hän on elänyt huoletonta elämää toisella henkilöllisyydellä piilottaakseen aatelisuutensa koulussa. Nyt kansa on kuitenkin nousemassa kapinaan, ellei prinsessa näyttäydy syntymäpäivänsä kunniaksi. Kyoko haluaa jatkaa huoletonta, normaalia elämää. Ainoa mahdollisuus tähän on herättää hänen kaksoissiskonsa Ui, jotta tämä ottaisi prinsessan tehtävät huolekseen. Uin herättäminen ei kuitenkaan ole kovin yksinkertaista, sillä siihen vaaditaan 12 Strangeria, joiden olinpaikka on tuntematon. Seikkailu saa siis alkaa.

Time Stranger Kyoko ilmestyi vuotta ennen Full Moon wo Sagashiten aloittamista. Tästä huolimatta tuntuu, että teosten valmistumisajankohdat menisivät toisin päin piirrosjäljen mukaan. Time Strangerin tekijä, Arina Tanemura, on täyttänyt lähes jokaisen sivun ääriään myöten. Yksityiskohtia on enemmän kuin silmät pystyvät havaitsemaan. Tanemura itse kauhisteli sarjaa piirtäessään siihen uppoavaa aikaa, ja detaljien määrän väheneminen teoksesta toiseen voikin selittyä työn määrällä. Taustat, hahmot ja vaatteet ovat kaunista katseltavaa. Tanemuran piirrostyyli on tässäkin sarjassa mahtava, ja on sääli, ettei tarina seuraa piirtotyylin tasoa.

Kovin syvällistä tarinaa ei kolmen kirjan mangalta voi odottaa. Ongelmia lisää se, että sarjaan pitäisi mahduttaa 12 sankaria ja kaikki vielä erikseen etsiä. Tarina ei yksinkertaisesti toimi näin lyhyessä sarjassa. Kolme kirjaa ovat siis juonenkäänteiden vuoristorataa. Näin kovassa vauhdissa osa ripeistä käänteistä tuntuu epämiellyttäviltä. Tarinan ohessa Kyoko kasvaa pikku hiljaa prinsessan kenkiinsä. Samalla käydään läpi muutama romanssi ja kostokierre.

Time Stranger Kyoko ei ole saavuttanut samaa suosiota kuin sitä edeltänyt Kamikaze Kaito Jeanne tai sen jälkeen julkaistu Full Moon. Tätä mangaa en suosittelisi avaamaankaan, ellei siinä olisi niin taidokasta ja kaunista piirrosjälkeä. Tarinan rakennuspalikat on valittu väärin näin lyhyeen sarjaan. Vaikka Time Stranger Kyoko on lyhyt, sen läpi lukemiseen menee yllättävän kauan aikaa. Dialogia riittää paljon ja yksityiskohtien määrä pakottaa tutkimaan jokaisen ruudun tarkkaan. Vauhdikas ja kauniisti esitetty, mutta auttamattoman heikko tarina.

 

Jarno Suominen