|
 |
|
Kuva: Janne Räikkönen
|
LIIAN VANHA
TÄHÄN
Näin runoili
tokaluokkalainen Ville:
Kuiske puissa,
ihmisen elämä aina rasittavaa on. Mutta itseäsi
rasita sinä älä.
Kuusimetsä tuuli puissa soi.
Älä tee mitään tyhmää -
jos mietit
mieti rauhassa.
Puussa näen hattuni.
Rauhassa hattuni alas kelasin.
Millä hattuni alas kelasin?
Taustatietojen,
kuten tekijän iän, annetaan usein vaikuttaa taiteen
tarkastelutapaan. Tällaisen, tilanteesta riippuen positiivisen
tai negatiivisen taustahälyn ulkopuolelle on monesti
vaikeaa jättäytyä. Jos olisin ehdottanut, että
ylläolevan kirjoitti nelikymppinen Tarmo esikoiskokoelmassaan,
suhtautuminen siihen olisi välittömästi erilainen.
Satyyrissa emme
katso ikään, jos kieli on asiallista tai mielikuvitusta
ja taituruutta riittää. Suurin osa toimituskunnasta
sijoittuu ikänsä puolesta 25 ikävuoden molemmin
puolin, ja mukaan mahtuu kolme kymppiä ylittäneitäkin.
Alaikäisiä tai keski-iän ylittäneitä
ei lehdentekoon ole hakenut, vaikka heillä riittänee
taiteellista ilmaisukykyä siinä missä muillakin.
Toivottavasti edellä mainitut ikäryhmät saavat
tulevaisuudessa Satyyriin omat edustajansa. Verkkolehti on
avoin kaikille.
Eräs henkilö
esimerkiksi oli huolissaan siitä, onko hän liian
vanha kirjoittamaan julkaisuumme. Huolenaiheesta päästiin
toki yli, mutta tapaus on sinällään mielenkiintoinen.
Jotkut ihmiset tuntuvat muodostavan huomattavia varauksia
omasta (ja ilmaisullisesta) kelpoisuudestaan ikänsä
perusteella. Satyyrissä sellainen on kuitenkin turhaa.
Jokaisessa on iästä riippumatta ainutlaatuista potentiaalia,
joka on vain opittava tuomaan esiin.
Jos siis ajattelet
(erästä Satyyriläistä mukaillen):
"En minä nyt tällaista / En ennenkään
/ Ehkä joskus toiste / Olisi pitänyt aiemmin / Myöhemmin
/ Toisaalla", niin juuri nyt on aika antaa itsestäsi
kuulua.
Lopuksi vielä
hieman ajankohtaista asiaa: Satyyrin käyttöliittymä
on muuttunut edelleen, ilmiselvimpinä muutoksina kaksipalstainen
sivu ja leipätekstin tasaus. Olemme saaneet mukaan lisää
mainioita ihmisiä, jotka ovat tuoneet mukanaan ideoita
ja osaamista. Ennen seuraavaa numeroa (helmikuun puolivälissä)
käynnistämme kulttuuriblogimme, jossa sana on vapaa,
joten seuratkaa tarkasti etusivua.
Näin ensimmäinen
vuotemme alkaa olla lopussa, ja verkkojulkaisu jättäytyy
ansaitulle joululomalle. Koko Satyyrin toimituksen puolesta
tunnelmallista joulua ja värikästä uutta vuotta!
Ja pitäkää mielessä:
Älä
tee mitään tyhmää -
jos mietit
mieti rauhassa.
Janne Räikkönen
Päätoimittaja
Verkkolehti Satyyri
|
OLETUKSIEN
ODOTUSHUONE
Sataa ja vauvat
parkuvat. Odotamme kutsuhuutoa ristiriitaisin tuntein, tahdomme
astua sisään, ja toisaalta jäädä
paikoillemme. Oven takana on jotain jota pelkäämme
ja kaipaamme, emme tarkalleen tiedä mitä, ennen
kuin astumme sisään. Lumi on ja jää. Luistinradat
ovat valmiita ja iltaisin oranssit lamput valaisevat jäällä
liikkujia. Vedin eilen kaunot jalkaan, kävin pyörähtelemässä.
Muistui kaatuessa mieleen lapsuus ja se miltä kuu näytti
kun häntä katsoi makuultaan, oli hieman hämillään,
ja on edelleen, en ole vielä saanut selville miksi, vaikka
olemme käyneet pitkiä keskusteluja. Pian tulee muistinmenetys,
joka johtaa tunnelmaan, elämme saippuakuplassa joka ei
ehkä poksahda. Kaikki ovat onnellisia, vaikka istumapaikat
on viety, ei ole säröä maailmanrauhassa, vuoronumerot
putoilevat hiutaleina roskakoriin, kaikilla on hyvä tahto.
Teemme piparkakkutaikinan, leivomme joulutortut, valaisemme
pihatien kynttilöillä, paketoimme lahjat, haemme
kuusen varastosta, kiinnitämme tähden latvaan, kaivamme
joululevyt kaapeista, hymyilemme ohikulkijoille, riippumatta
siitä mihin uskomme. Kutsuhuuto tulee jokaiselle vuorollaan,
jotkut katoavat huoneen takaovesta, toiset astuvat ulos kantaen
sylissään paperia, loput liimautuvat huoneen seiniin,
uusivat tapetin, kerääntyvät nurkkiin, niin
huhut kertovat. Tammikuussa katsomme toistemme ohi, maksamme
erääntyneet laskut, lyhennämme asuntolainat.
Tammikuu on toivon ja repsahdusten kuu, teemme lupauksia joita
emme pidä, katselemme tinan muotoja varjoista, tutkimme
tuleeko rahaa, epäonnea vai huikaiseva matka. Sain viimeksi
tinasta veneen. Koko vuonna astuin veneeseen kerran, kesälomalla.
Järven pohjassa kiiltelivät kivet, ja pienet ahvenpoikaset
leikkivät melan selällä, pyörähtivät
voltit ilmassa ja sukelsivat takaisin veteen, minä odotin
rantaan pääsyä. Järviin jos putoaa, ei
pääse pois, on ikuisesti järven vanki. Meri
olisi parempi, vaikka olenkin kuullut usein että järvistä
kulkevat purot ja joet, jotka johtavat mereen, mutta minulla
ei ole suuntavaistoa, siitä syystä pelastusliivit.
Kaikki ovat onnellisia. Penkit ovat tyhjenneet, olen viimeinen.
Ovi avautuu, pukuun pukeutunut dinosaurus istuu tammipöydän
takana taustanaan suuri maalaus, kaunis kuva joulunäytelmästä,
mutta vajavainen, tähti puuttuu. Kuka huonetta hallitsee?
kuiskasi vierustoveri hetkeä ennen kuin katosi, pitääkö
se kahvitaukoja? Lumi peittää lattian ja rääpäleet,
punanaamat, ryppyiset taimet nikottelevat, jossain kaukana.
Älä kirjoita
niin synkästi, dinosaurus sanoo.
Emmekö me kirjoita tästä ajasta yhtenä
perusteena jättää jälkiä ja kuvia
tuleville polville? vastaan.
Kerro villihevosista, hän pyytää.
Villihevosista? Me elämme sirpaleiden keskellä ja
haavoittuneita riittää, sanon.
Me tarvitsemme villihevosia! dinosaurus sanoo ja nousee seisomaan.
Mitä muuta voi kuvitella olevansa kuin peili, ja eikö
peilaaminen lähde itsestä laajeten ympäristöön
jossa elää? kysyn.
Päästä ne vapaaksi, hän sanoo.
Miten kääntää lamput isommalle? Kornia
olisi työntää hihhuliheitä sinne missä
sitä ei ole. Minun tehtäväni ei ole pitää
yllä illuusiota paremmasta, sanon.
Mutta villihevosia on, hän inttää.
Niin, ne tulevat ja lähtevät, myönnyn.
Kerro mitä tapahtuu kun ne tulevat, hän sanoo.
Joskus ne löytävät paikkansa itse, mutta useimmiten
tarvitsevat ohjausta ja silloin niitä kuuluu kohdella
lempeästi, kuin jotain haurasta kuten ensimmäiset
lumihiutaleet takin hihalla, ja toisaalta sopivan tiukasti
kuin letittäisi hiuksia, niin etteivät hiukset karkaa
otteesta mutta kuitenkin huomioiden, ettei satuteta päänahkaa,
sanon.
Entä kun ne lähtevät? hän kysyy.
On vaikea ymmärtää ajoissa että ne tekevät
lähtöä, sanon, enkä tiedä mitä
tarkoitan.
Pia Ronkainen
|
