Pääkirjoitus
S1


Kuva: Janne Räikkönen

 

LIIAN VANHA TÄHÄN

Näin runoili tokaluokkalainen Ville:

Kuiske puissa,
ihmisen elämä aina rasittavaa on. Mutta itseäsi rasita sinä älä.
Kuusimetsä tuuli puissa soi.
Älä tee mitään tyhmää -
jos mietit
mieti rauhassa.
Puussa näen hattuni.
Rauhassa hattuni alas kelasin.
Millä hattuni alas kelasin?

Taustatietojen, kuten tekijän iän, annetaan usein vaikuttaa taiteen tarkastelutapaan. Tällaisen, tilanteesta riippuen positiivisen tai negatiivisen taustahälyn ulkopuolelle on monesti vaikeaa jättäytyä. Jos olisin ehdottanut, että ylläolevan kirjoitti nelikymppinen Tarmo esikoiskokoelmassaan, suhtautuminen siihen olisi välittömästi erilainen.

Satyyrissa emme katso ikään, jos kieli on asiallista tai mielikuvitusta ja taituruutta riittää. Suurin osa toimituskunnasta sijoittuu ikänsä puolesta 25 ikävuoden molemmin puolin, ja mukaan mahtuu kolme kymppiä ylittäneitäkin. Alaikäisiä tai keski-iän ylittäneitä ei lehdentekoon ole hakenut, vaikka heillä riittänee taiteellista ilmaisukykyä siinä missä muillakin. Toivottavasti edellä mainitut ikäryhmät saavat tulevaisuudessa Satyyriin omat edustajansa. Verkkolehti on avoin kaikille.

Eräs henkilö esimerkiksi oli huolissaan siitä, onko hän liian vanha kirjoittamaan julkaisuumme. Huolenaiheesta päästiin toki yli, mutta tapaus on sinällään mielenkiintoinen. Jotkut ihmiset tuntuvat muodostavan huomattavia varauksia omasta (ja ilmaisullisesta) kelpoisuudestaan ikänsä perusteella. Satyyrissä sellainen on kuitenkin turhaa. Jokaisessa on iästä riippumatta ainutlaatuista potentiaalia, joka on vain opittava tuomaan esiin.

Jos siis ajattelet (erästä Satyyriläistä mukaillen): "En minä nyt tällaista / En ennenkään / Ehkä joskus toiste / Olisi pitänyt aiemmin / Myöhemmin / Toisaalla", niin juuri nyt on aika antaa itsestäsi kuulua.

Lopuksi vielä hieman ajankohtaista asiaa: Satyyrin käyttöliittymä on muuttunut edelleen, ilmiselvimpinä muutoksina kaksipalstainen sivu ja leipätekstin tasaus. Olemme saaneet mukaan lisää mainioita ihmisiä, jotka ovat tuoneet mukanaan ideoita ja osaamista. Ennen seuraavaa numeroa (helmikuun puolivälissä) käynnistämme kulttuuriblogimme, jossa sana on vapaa, joten seuratkaa tarkasti etusivua.

Näin ensimmäinen vuotemme alkaa olla lopussa, ja verkkojulkaisu jättäytyy ansaitulle joululomalle. Koko Satyyrin toimituksen puolesta tunnelmallista joulua ja värikästä uutta vuotta! Ja pitäkää mielessä:

Älä tee mitään tyhmää -
jos mietit
mieti rauhassa.

Janne Räikkönen
Päätoimittaja
Verkkolehti Satyyri

S2
Henkilöstöpalsta


Kuva: Henri Tikkanen

 

OLETUKSIEN ODOTUSHUONE

Sataa ja vauvat parkuvat. Odotamme kutsuhuutoa ristiriitaisin tuntein, tahdomme astua sisään, ja toisaalta jäädä paikoillemme. Oven takana on jotain jota pelkäämme ja kaipaamme, emme tarkalleen tiedä mitä, ennen kuin astumme sisään. Lumi on ja jää. Luistinradat ovat valmiita ja iltaisin oranssit lamput valaisevat jäällä liikkujia. Vedin eilen kaunot jalkaan, kävin pyörähtelemässä. Muistui kaatuessa mieleen lapsuus ja se miltä kuu näytti kun häntä katsoi makuultaan, oli hieman hämillään, ja on edelleen, en ole vielä saanut selville miksi, vaikka olemme käyneet pitkiä keskusteluja. Pian tulee muistinmenetys, joka johtaa tunnelmaan, elämme saippuakuplassa joka ei ehkä poksahda. Kaikki ovat onnellisia, vaikka istumapaikat on viety, ei ole säröä maailmanrauhassa, vuoronumerot putoilevat hiutaleina roskakoriin, kaikilla on hyvä tahto. Teemme piparkakkutaikinan, leivomme joulutortut, valaisemme pihatien kynttilöillä, paketoimme lahjat, haemme kuusen varastosta, kiinnitämme tähden latvaan, kaivamme joululevyt kaapeista, hymyilemme ohikulkijoille, riippumatta siitä mihin uskomme. Kutsuhuuto tulee jokaiselle vuorollaan, jotkut katoavat huoneen takaovesta, toiset astuvat ulos kantaen sylissään paperia, loput liimautuvat huoneen seiniin, uusivat tapetin, kerääntyvät nurkkiin, niin huhut kertovat. Tammikuussa katsomme toistemme ohi, maksamme erääntyneet laskut, lyhennämme asuntolainat. Tammikuu on toivon ja repsahdusten kuu, teemme lupauksia joita emme pidä, katselemme tinan muotoja varjoista, tutkimme tuleeko rahaa, epäonnea vai huikaiseva matka. Sain viimeksi tinasta veneen. Koko vuonna astuin veneeseen kerran, kesälomalla. Järven pohjassa kiiltelivät kivet, ja pienet ahvenpoikaset leikkivät melan selällä, pyörähtivät voltit ilmassa ja sukelsivat takaisin veteen, minä odotin rantaan pääsyä. Järviin jos putoaa, ei pääse pois, on ikuisesti järven vanki. Meri olisi parempi, vaikka olenkin kuullut usein että järvistä kulkevat purot ja joet, jotka johtavat mereen, mutta minulla ei ole suuntavaistoa, siitä syystä pelastusliivit. Kaikki ovat onnellisia. Penkit ovat tyhjenneet, olen viimeinen. Ovi avautuu, pukuun pukeutunut dinosaurus istuu tammipöydän takana taustanaan suuri maalaus, kaunis kuva joulunäytelmästä, mutta vajavainen, tähti puuttuu. Kuka huonetta hallitsee? kuiskasi vierustoveri hetkeä ennen kuin katosi, pitääkö se kahvitaukoja? Lumi peittää lattian ja rääpäleet, punanaamat, ryppyiset taimet nikottelevat, jossain kaukana.

Älä kirjoita niin synkästi, dinosaurus sanoo.
Emmekö me kirjoita tästä ajasta yhtenä perusteena jättää jälkiä ja kuvia tuleville polville? vastaan.
Kerro villihevosista, hän pyytää.
Villihevosista? Me elämme sirpaleiden keskellä ja haavoittuneita riittää, sanon.
Me tarvitsemme villihevosia! dinosaurus sanoo ja nousee seisomaan.
Mitä muuta voi kuvitella olevansa kuin peili, ja eikö peilaaminen lähde itsestä laajeten ympäristöön jossa elää? kysyn.
Päästä ne vapaaksi, hän sanoo.
Miten kääntää lamput isommalle? Kornia olisi työntää hihhuliheitä sinne missä sitä ei ole. Minun tehtäväni ei ole pitää yllä illuusiota paremmasta, sanon.
Mutta villihevosia on, hän inttää.
Niin, ne tulevat ja lähtevät, myönnyn.
Kerro mitä tapahtuu kun ne tulevat, hän sanoo.
Joskus ne löytävät paikkansa itse, mutta useimmiten tarvitsevat ohjausta ja silloin niitä kuuluu kohdella lempeästi, kuin jotain haurasta kuten ensimmäiset lumihiutaleet takin hihalla, ja toisaalta sopivan tiukasti kuin letittäisi hiuksia, niin etteivät hiukset karkaa otteesta mutta kuitenkin huomioiden, ettei satuteta päänahkaa, sanon.
Entä kun ne lähtevät? hän kysyy.
On vaikea ymmärtää ajoissa että ne tekevät lähtöä, sanon, enkä tiedä mitä tarkoitan.

 

Pia Ronkainen