Artikkeli - Veteen piirretty viiva
S5


Kuva: 20th Century Fox

 

RAKKAUS JA JUMALAINEN VALO TERRENCE MALICKIN VETEEN PIIRRETYSSÄ VIIVASSA

Sotaelokuvan lajityyppi on laaja ja kirjava. Actionpainotteisten, historialliseen totuudellisuuteen pyrkivien ja sodan kauhua korostavien elokuvien joukosta löytyy myös erikoisempia lintuja, jotka eivät sopeudu mihinkään sotaelokuvan perinnäiseen lokeroon. Terrence Malickin kolmas ohjaustyö Veteen piirretty viiva (1998) on elokuva, joka sijoittuu sotatilanteeseen, mutta ei noudata tavanomaisen sotaelokuvan kaavoja vaan käyttää sota-ympäristöä filosofisen pohdiskelun näyttämönä. Elokuvassa pohditaan runsaasti sodan olemusta ja paikkaa luonnon järjestelmässä, mutta myös ihmiselämän peruskysymyksiä: yhteyttä toisiin ihmisiin ja ympäröivään luontoon. Veteen piirretyssä viivassa sotanäyttämön voi nähdä edustavan elämää väkevimmillään, sillä sota asettaa osanottajansa vastakkain kuoleman kanssa.

Veteen piirretyn viivan erikoispiirre on sen voice-overissa, eli kuvan taustalla kuuluvassa äänikerronnassa, välittyvä pohdiskelu. Lisäksi elokuvan erikoisuutta lisää sen fragmentaarisuus ja juonen vähäisyys. Sotaelokuvalle tyypillisen hektisen toiminnan lisäksi Veteen piirretty viiva näyttää maailman sodan toiminnan ympärillä. Räjähtävästä toiminnastakin kamera saattaa liikkua kuvaamaan majesteettista luonnon panoraamaa tai yksittäistä elämän ihmettä, ruohonkortta tai lintua. Veteen piirrettyä viivaa on vaikea pitää myöskään yksioikoisesti sodanvastaisena. Siinä sota ja pahuus näyttävät kuuluvan luontoon olennaisena osana ja julmuus on olemassa luonnossa itsessään. Veteen piirretty viiva näyttää näyttää kuitenkin myös kauneuden, joka ei katoa sodankaan keskellä, kuten ei myöskään ihmisen hyvä tahto ja pyrkimys rakkauden tekoihin.

Valon ja luonnon ylevyys

Veteen piirretyssä viivassa luonto näyttäytyy majesteetillisena, ihmistä ylevämpänä ja ikuisempana. Kuten muissakin Malickin elokuvissa, Julmassa maassa, Onnellisten ajassa ja The New Worldissa, myös Veteen piirretyssä viivassa luonto ja maisema ovat äärimmäisen tärkeässä osassa. Maisema nielee sisältämänsä ihmiset ja heidän sanansa ja ajatuksensa sekoittuvat luonnon ääniin jopa niin, että ne tuntuvat vapautuvan kuultaviksi vain silloin kun luonto sallii. Sotakin on vain osa luonnon tapahtumia, niin kuin ihminen on osa luontoa. Ympäröivä luonto ei piittaa sotilaiden kärsimyksestä ja pelosta, mutta tuossa välinpitämättömyydessä on myös jotain lohdullista: luonto on ihmistä mahtavampi.

Veteen piirretyn viivan päähenkilö, sotamies Witt puhuu kipinästä. Sotamies Bell puolestaan puhuu voice-overissa rakkauden liekistä, joka palaa hänen ja vaimonsa välillä. Valo onkin tärkeässä osassa niin elokuvan puheessa kun sen kuvakielessä. Se näyttää yhdistyvän johonkin korkeampaan ja pyhempään, jota voisi kuvailla kenties jumaluudeksi. Kynttilänliekki vaikuttaa personifioituvan jumalan läsnäoloksi kohtauksessa, jossa kapteeni Staros ruokoilee voimaa koetuksia varten. Luonto-otoksissa kamera jää usein kuvaamaan puiden välistä siivilöityvää valoa. Valo näyttää ajoittain jopa nousevan ylös kohti taivasta, pikemmin kuin päinvastoin. Eräässä kohtauksessa hyvin nuoren näköinen sotilas makaa kuolemaisillaan ja valo ikään kuin virtaa taivasta. Vaikutelma on voimakkaasti hengellinen, ja kristitty katsoja voi kuvitella valon kuljettavan mukanaan sielua Jumalan luo.

Uskonnosta ei kuitenkaan puhuta elokuvan voice-overissa suoraan, ei varsinkaan kristillisestä uskonnosta. Kapteeni Staros tosin rukoilee, mutta hänkään ei mainitse nimeltä jumalaa. Voice-overina kuuluva sisäinen ääni pohdiskelee määrittelemätöntä olentoa, joka 'elää monissa (luonnon) muodoissa, jonka kuolema hallitsee kaikkia, mutta joka on myös kaiken syntyvän lähde'. Tämänkaltainen metafyysinen pohdiskelu yhdessä kuvakielen kanssa antaa Veteen piirretyn viivan monille kohtauksille ylevöitetyn, jopa hengellisen tunnelman. Atribuutit 'kunnia, armo ja rauha' antavat elämän lähteelle kristillisen vivahteen. Ehkä kyse on kuitenkin vain siitä, että kertojaäänenä toimiva nuori mies on saanut kristillisen kasvatuksen, ja nimeää kokemansa hengellisyyden sanoilla, jotka kumpuavat oman uskonnollisen taustan sanastosta. Persoonallisemmin vivahtein kertojaääni jatkaa: 'Annat rauhallisen sielun, ymmärryksen, rohkeuden ja tyytyväisen sydämen'.

Rakkaus sodan keskellä

Sodan aiheuttamasta kuolemasta huolimatta Veteen piirretty viiva on elokuva täynnä elämää. Sota-alue, trooppinen Guadalcanalin saari, on täynnä elämän rikkaita muotoja: lintuja, vihreitä kasveja, hyönteisiä. Ihmiset etsivät sodasta huolimatta rakkautta ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Sotamies Bell kaipaa vaimoaan, joka asuu kaukana Guadalcanalista, mutta kansoittaa Bellin unelmia ja muistoja. 'Kuka sytytti tämän liekin? Mikään sota ei voi sammuttaa sitä.' haaveilee Bell. Hänen sotansa kuluu rakkaudesta unelmoidessa, mutta tämä rakkaus on vailla vastinetta todellisuudessa. Bellin vaimo ei ole yhtä omistautunut kuin aviomiehensä, vaan rakastuu toiseen mieheen. Bellin unelmalle ei siis löydy katetta todellisuudesta. Vai onko todellisuus muuttunut, mutta unelmat pysyneet samoina?

Veteen piirretyn viivan emotionaalinen sydän sykkii unelmoivan sotamies Wittin ja kyynisen kersantti Welshin suhteessa, joka lisäksi ilmentää elokuvan syvintä ontologista pohdiskelua. Witt on Veteen piirretyn viivan uneksijahahmo. Hän uskoo toiseen, parempaan maailmaan, jossa sodan sijaan vallitsisi harmonia ihmisten välillä. Welsh asettuu johdonmukaisesti vastustamaan Wittin näkemyksiä. Silti Welsh antaa vaikutelman, että on oikeastaan hyvin kiintynyt Wittiin. Welshin kyyniset mietteet lienee tarkoitettu suojelemaan Wittiä tämän yltiöidealismilta.

Wittin ja Welshin kohtaamiset rytmittävät Veteen piirrettyä viivaa. Miesten välillä käydään kolme merkityksellistä keskustelua: alussa, keskikohdassa ja lopussa. Kautta elokuvan Wittin ja Welshin keskustelut sivuavat samaa tematiikkaa: idealismin ja realismin ristiriitaa. Silti Witt näkee myös kyynisessä Welshissä heijastuksen toisesta maailmasta: 'Näen sinussa yhä kipinän.' Welsh tuntuu ihailevan Wittin idealismia, vaikka koettaakin pudottaa hänet maan pinnalle. Itsestään Welsh haluaa kieltää kaiken myötätunnon ja inhimillisen herkkyyden lähimmäisiään kohtaan. Kuitenkin Welsh vaarantaa oman henkensä rynnätessään taistelukentälle lievittämään kuolevan sotilaan tuskia morfiinilla. Welshin tekeekin kiinnostavaksi juuri ristiriita puheen ja toiminnan välillä. Wittin kuoltua Welsh ivaa hänen puheitaan kysyen 'Missä on kipinäsi nyt?' Mutta kuitenkin hän itkee. Witt puolestaan toimii samoin kuin ajattelee, rakastaen tovereitaan viimeiseen asti ja uhraten itsensä muiden puolesta. Wittin unelman voi nähdä kestävän loppuun saakka, tai jopa saavan täyttymyksensä kuoleman hetkellä.

’Olen nähnyt toisen maailman’

Kumpi siis on oikeassa? Se, joka rakastaa kaikkea ympärillään olevaa, luontoa ja ihmisiä ja kuolee, vai se, joka näkee sodan realiteetit ja elää? Mitätöityykö Wittin idea kauniista valosta ja toisesta, paremmasta maailmasta, koska hän kohtaa kuoleman osittain niiden vuoksi? Elokuva ei anna mitään takeita sitä, että 'toinen maailma' löytyisi kuoleman rajojen takaa. Welsh jää henkiin, sillä hän on käytännöllinen ja suhtautuu kyynisesti sankarillisuuteen. Mutta onnellinen hän ei elokuvan lopussakaan ole. Näyttää siltä, että kipinä on kadonnut hänestä. Witt elää elämänsä lyhyesti, mutta nähden maailman kauneuden. Mielestäni elokuva kokonaisuutena tukee Wittin näkemystä, mutta myös Welshin maailmakatsomukselle löytyy tukea. Wittin mielipidettä puoltaa esimerkiksi se mielikuva, että Veteen piirretty viiva on kaunis. Sen kuvauksessa näkyvä valo, ylöspäin virtaavat valonsäteet ja veden alle suodattuva aurinko tukevat Wittin näkemystä toisesta maailmasta, jonka voi nähdä jos haluaa. Welsh ei sitä maailmaa näe, sillä hän on kyyninen, eikä hän halua suoda toivoa itselleen. Mutta myös Welsh on oikeassa; kauneudestaan huolimatta Veteen piirretyn viivan maailma on konkreettinen. Se ei lupaa kauneuttaan ja tutkimattomuuttaan enempää.

 

Elina Sipponen

S6
Kultainen kompassi


Kuva: New Line Cinema

 

Kultainen kompassi (The Golden Compass)
Arvio 1-5: 2
Ilmestymisajankohta: 2007
Ohjaaja: Chris Weitz
Näyttelijät: Dakota Blue Richrads, Nicole Kidman, Daniel Craig, Sam Elliott
Genre: Fantasia

POHJOISEEN VAI ETELÄÄN?

New Line Cineman loppuvuoden suurfantasiaksi pedatulla Kultaisella kompassilla ainakin lähtökohdat ovat kunnossa. Philip Pullmanin Universumien tomu-trilogia kantaa lähestulkoon saman arvoista kulttimainetta kuin muutama vuosi takaperin filmatisoitu Taru sormusten herrasta. Jotain Pullmanin kirjasarjan arvostuksesta kertoo se, että sen viimeinen osa voitti arvostetun brittiläisen Whitbread-palkinnon ensimmäisenä teoksena lastenkirjallisuus-genrestä.

No, Pullman sikseen. Hänestä ei juuri tee mieli puhua samassa kappaleessa Kultaisen kompassin filmatisoinnin kanssa. Kuka sen sijaan tuntee Chris Weitzin?

Pieni taustatutkimus aiheesta paljastaa, että elokuvaa luotsaamaan valittu Weitz on hankkinut kannuksensa lukuisilla maineikkailla teoksilla, kuten American Pie -leffasarjalla. Weitzin ensikommentit Kultaisesta Kompassista olivatkin (kontrastista Taru sormusten herrasta ohjaaja Peter Jacksoniin):

"Peter's operation was so impressive that, well, I realized the distance between me and Peter Jackson... At that moment, I realized the sheer scope of the endeavor. And I thought, 'You know what? I can't do this'."

"Peterin toiminta oli niin vaikuttavaa että, no, ymmärsin välimatkan itseni ja Peter Jacksonin välillä... Sinä hetkenä ymmärsin tehtävän silkan laajuuden. Ja ajattelin itsekseni: 'Tiedätkö mitä? En pysty tähän.'"

Edellisen valossa Weitzin voisi kuvitella omaavan ainakin introspektion lahjoja. On vahinko, että hän osui oman kyvykkyytensä suhteen oikeaan. Kultainen kompassi on huono elokuva, mutta syy ei ole näyttelijöiden, puvustajien tai varsinkaan taiturimaisen erikoistehosteryhmän. Weitzin kökkö käsikirjoitus tuo mieleen elävästi Tähtien sota: Episodi I:n vuoden 1999 pohjanoteerauksen, ja elokuvan rytmitys on mennyt pahasti metsään.

Kirjafilmatisointien haasteena on aina ollut tarinan kannalta merkityksellisten elementtien painottaminen käsikirjoituksessa. Kultaisen Kompassin suurin ongelma onkin sen kykenemättömyys muokata tarjolla olevasta materiaalista toimivaa elokuvaa. Kohtausten sisäinen rytmi on useimmiten pielessä, kun taas kohtausten välinen rytmi hukkaa katsojan. Siinä missä esimerkiksi Sormuksen ritarit pitää katsojan tapahtumien tuntumassa, Kultaisen kompassin juoni etenee poukkoillen ja jättää väärät asiat kertomatta.

Weitz ei myöskään onnistu luomaan valkokankaalle tarinan vaatimaa dramatiikkaa - elokuvan perusjännite ei tunnu juurikaan nousevan tai laskevan, mikä osaltaan latistaa tunnelman tasapaksulle, lyhennelmänomaiselle asteelle. On valitettavaa, ettei Pullmanin kirjan taianomaisuus ole siirtynyt elokuvaan. Puitteet sille olivat olemassa.

Vaikka Kultainen kompassi onkin visuaalisesti erittäin näyttävä, myös ohjaus-käsikirjoitus -akselin ulkopuolelta löytyy kritisoitavaa. Musiikkiraita on mieleen painumaton ja visuaalisen ilmeen suunnittelu on turvautunut hyvin tavanomaisiin ratkaisuihin. Pullmanin Kultainen Kompassi olisi tarjonnut huomattavasti enemmän mahdollisuuksia mielikuvituksellisten ympäristöjen mallintamiseen.

Elokuvan parhaaksi anniksi jäävätkin selväpiirteiset henkilöhahmot ja näyttelijäsuoritukset, jotka paikkaavat onnistuneesti kompastelevaa dialogia. Daniel Craig on saanut sopivasti piilevää uhkaa Lordi Asrielin ristiriitaisen hahmon silmiin. Myös ensirooliaan näyttelevä Dakota Blue Richards tekee suhteellisen kelvollisen roolityön, vaikka tuntuukin jäävän potentiaalistaan kehnon käsikirjoituksen takia. Mainiot suoritukset jatkuvat sivuhenkilöiden puolella - elokuvan parhaita paloja on Sam Elliottin esittämä karhea aeronautti Lee Scoresby. Hieman huvittavasti Sormusten herran kaksi velhoa tekevät comebackin Kultaisessa kompasissa, Christopher Lee pikkuruisessa pikkuosassa ja Ian McKellen hieman epätasaisessa ääninäyttelytyössään Iorek Byrnison -panssarikarhuna.

Kultaisella kompassilla oli kaikki mahdollisuudet tehdä sama temppu kuin vuoden 2001 Sormuksen ritareilla, mutta kompassin neula on johtanut Weitzin harhapoluille. Henkilöiden kehittelyn ja tarinankerronnan sijaan elokuva keskittyy visuaaliseen fantasiaräminään, joka haiskahtaa Hollywoodilta salin takariville asti. Kultaisen kompassin filmatisointi ei tee oikeutta Pullmanin kirjaklassikolle, ja jättää elokuvatrilogian tuleville osille paljon paikattavaa.

 

Janne Räikkönen