Elisabet - Kultainen aikakausi S7

Kuva: 20th Century Fox

Elisabet - Kultainen aikakausi (Elizabeth: The Golden Age)
Kohteen arvio: 2
Ilmestymisajankohta: 2007
Ohjaaja: Shekhar Khapur
Näyttelijät: Cate Blanchett, Clive Owen, Abbie Cornish, Samantha Morton
Genre: Historiallinen draama

JUMALAINEN KUNINGATAR IHASTUU JA SOTII

Shekhar Khapurin ensimmäinen kuningatarta Elisabeth I:tä käsittelevä elokuva hurmasi minut intiimillä otteellaan. Se on kaunis henkilökuvaelokuva Englannin suosituimmasta kuningattaresta, ja sen voima piilee komean lavastuksen ja puvustuksen sijaan inhimillistävässä näkökulmassa. Elokuva keskittyy nuoren ja intohimoisen kuninkaantyttären kasvuun, kokemuksiin ja muutokseen historiankirjojen tuntemaksi neitsytkuningattareksi.

Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä Elisabet - Kultainen aikakausi on Khapurin ohjaama jatko-osa tuolle lähes vuosikymmen sitten ilmestyneelle elokuvalle. Elisabet joutuu keskelle keski-iän kriisiä ja lopulta löytää voimansa anteeksiannosta ja omasta itsestään.

Elisabet - Kultainen aikakausi hämmentää sekavuudellaan. Elokuvan alku lupailee spektaakkelimaista sotaelokuvaa. Kuvakulmat ja maalailevat otokset pyyhkivät jylhää metsämaisemaa, jota Espanjan kuningas Philip I on hakkauttamassa maan tasalle. Hän rakennuttaa maailman mahtavinta laivastoa käydäkseen taistoon harhaoppista protestanttikuningatarta vastaan. Ensimmäiset jännitteet elokuvassa luodaan siis sodan mahdollisuuden ja sen odottamisen avulla.

Eeppistä spektaakkelielokuvaa tukevat myös läpi elokuvan toistuvat, mahtailevat kuvat kuningattaresta. Niistä huokuu ylväys, vahvuus ja itsenäisyys. Nämä ovat adjektiiveja, joita kuningatar Elisabet I:een halutaan aina liittää, ja tätä näkemystä Khapurin uusin elokuva pyrkii tukemaan visuaalisella otteellaan. Cate Blanchettin esittämä kuningatar kuvataan jumalallisena ilmestyksenä, jonka edessä tavalliset pulliaiset jäätyvät ja joka kykenee hallitsemaan maailmanjärjestystä. Perinteistä Elisabet-kuvaa tukee myös näkemys kuningattaresta uskonnonvapauden edistäjänä ja kansan oikeuksien puolustajana. Nämä asenteet myöntävät elokuvassa kuningattarelle roolin oikeamielisenä, Jumalan valitsemana hallitsijana.

Sodan vääjäämättömyyden käytyä katsojalle ilmeiseksi elokuva eksyy toisenlaiseen tyyliin. Sota unohtuu, kun näkökulma siirretään yksityiseen Elisabetiin. Elisabetin rakkauselämä on aihe, joka jaksaa ihmetyttää elokuvasta toiseen. Toisaalta sen kautta Khapur pyrkii vapauttamaan Elisabetin yksityisen minän. Ääneen pääseekin kuningattaren tyytymättömyys, tylsyys sekä vapaudenkaipuu. Nuoruuteen on jäänyt vapaus rakastaa, vapaus matkustaa, vapaus olla etiketeistä vapaa, vapaus olla mitä vain ja kuka tahansa. Nämä turhautumiset tuottavat elokuvaan ihastumisen ja kolmiodraaman sivujuonen, ja lykkäävät kypsymässä olevaa sodan käsittelyä aivan elokuvan loppuun. Itse sodankäynti jääkin lopulta hyvin pieneen osaan. Sen olennaisimpana sisältönä tuntuu olevan Elisabetin kuulu kannustuspuhe alamaisilleen - unohtamatta yleviä kuvia kunigattaresta merimaisemaa vasten tuulen tuivertaessa hänen helmojaan.

Parasta elokuvassa onkin juuri sen komeat puitteet. Puvustuksessa ei ole kangasta säästelty ja lähes joka kohtauksessa saamme ihailla Cate Blanchettia uudessa asussa. Kameratyöskentely tukee Elisabet-myyttiä rakentaen otoksista yleviä, mutta se keskittyy myös melkoisesti ihailemaan Blanchettin piirteitä. Hyväksi esimerkiksi mytologisoivasta käsittelystä sopii otos, jossa Elisabet kohtaa salamurhaajan kirkossa. Jumalallinen valo lankeaa valkoisiin pukeutuneen kuningattaren takaa ja Elisabet antautuu kohtalonsa huomaan laskemalla kädet hidastetussa kuvassa hallitusti sivuilleen.

Elisabet - Kultainen aikakausi -elokuvan hieman keskittymiskyvytön rakenne saa ihmettelemään, miksi elokuva on tehty. Tällaisenaan elokuvasta jää parhaiten mieleen vain sen kuvallinen ilmaisu. Juonen tasolla se ei kuitenkaan tuo Elisabet-kuvaan mitään uutta, eikä vanhaakaan esitetä erityisen syvällisesti. Elokuva on kuitenkin hyvää perustyötä, jossa karismaattiset näyttelijät valloittavat tilan ja ammentavat parhaansa irti heille annetusta käsikirjoituksesta.

Anna Sipponen

S8 Hääkeikka

Kuva: Peter Karjalainen

JUHLAHUMUA HÄLLÄSSÄ

Tyypilliset suomalaiset häät: väkijuomaa, puukkotappelu ja hieman kyseenalainen soitinyhtye - muttei varmaa tietoa, kenen häitä oikein juhlitaan. Näillä aineksilla herkuttelee Tanssiteatteri Mobita/Danscon kymmenvuotisjuhlien kunniaksi uudelleenlämmitetty tanssiteatteriteos Hääkeikka. Ari Nummisen häähulinan ympärille rakentama koreografia tarjoaa tanssijoille tilaisuuden irrotella niin liikkeellisesti kuin ilmaisullisestikin. Se täyttää Hällä-teatterin menevällä, rempseällä juhlinnalla, joka kuitenkin loppuu lyhyeen.

Puolitoistatuntinen Hääkeikka koostuu kahdesta puoliajasta, joista ensimmäisellä häät ovat vasta suunnitteluasteella ja morsiankin vielä hakusessa. Huntua sovittelee milloin kukakin, ja suhteita solmitaan vaihtelevasti onnistuen. Ryhmäkohtaukset ja duetot vuorottelevat tasaisesti, ja menoa tahdittaa juhlakuntoaan hiova ”yhden miehen trio” sekä tanssijoiden tuottamat äänet. Mitä lähemmäs väliaikaa tullaan, sitä useammin yleisö hörähtelee ja lopulta miltei ulvoo naurusta. Toinen puoliaika alkaa häävieraiden saapumisesta juhlapaikalle vihkimisen jälkeen. Perisuomalaisesti liiallisuuksiin menevän juhlinnan aikana henkilökuvat syvenevät ja jännitteet kärjistyvät.

On helppo ymmärtää, miksi tämä vuonna 1998 ensi-iltansa saanut teos on valittu Mobita/Danscon juhlaohjelmistoksi. Siinä tiivistyvät kaikki MD:lle ominaiset asiat: heittäytyvä esiintyminen, tanssin riemu ja vapautuneisuus sekä huumorin ja vakavien aiheiden tasapainoinen yhteensovittaminen. Tanssijat selkeästi juhlistavat lavalla teatterinsa monipuolista taivalta. Onnekasta on, etteivät nämä juhlat kuitenkaan lämpene sisäänpäin, vaan tunnelma on katossa myös katsomon puolella - ainakin suurimman osan ajasta.

Persoonallinen palapeli

Hääkeikka käsittelee parinmuodostuksen kaavoja hienosyisesti ja humoristisesti pureutuen erilaisten persoonallisuuksien yhteensovittamisen vaikeuteen. Henkilöt hakevat hyväksyntää ja paikkaansa sekä ryhmässä että kahdenkeskisissä tilanteissa. Koreografia osoittaa kipeän tarkasti, mutta silti lempeydellä, miten ihmiset yrittävät epätoivoisesti säilyttää kasvonsa onnistumatta kuitenkaan. Naamiot säröilevät, ja lopulta kaikkien on paljastettava todellinen minänsä, niin kummallinen - inhimillinen - kuin se onkin.

Teoksen henkilöt ovat ihastuttavan humaaneja pienine omituisuuksineen, ja Mobita/Danscon tanssijat ottavatkin mehevistä rooleistaan kaiken irti. Koreografian rakenne antaa jokaiselle henkilölle tilan esittäytyä vuorollaan, ja persoonallisuudet erottuvat myös joukkokohtauksissa. Harvoin näkee teosta, jossa jokaisen esiintyjän roolityötä voisi ylistää erikseen. Yllättävimmän roolisuorituksen tarjoaa kuitenkin muusikko Jaan Wessman, joka loistaa suvereeneilla viihdyttäjän taidoillaan heti ensimmäisestä sisääntulostaan lähtien.

Erilaisten persoonallisuuksien yhteentörmäykset ovat näyttämötaiteiden käytetyimpiä aiheita. Kun niitä vielä käsitellään seksuaalisviritteisesti, ollaan jo niin loppuun kalutulla aihealueella, että raikkaan näkökulman löytäminen käy lähes mahdottomaksi. Hääkeikka onnistuu jotenkuten nousemaan tästä suosta hersyvän humoristisen otteensa avulla. Voi myös olla, että Hääkeikan ensimmäisen esityskauden aikana yhdeksän vuotta sitten sen esittelemät käsitykset sukupuoliroolien häilyvyydestä olivat vielä harvoin esille tuotuja. Nykyään kuitenkin lähes jokainen tanssiteos tuntuu perustuvan seksuaalisten jännitteiden tutkiskelulle, mikä on ymmärrettävästi tanssin kaltaisessa fyysisessä taidemuodossa helppoa. Välillä kuitenkin toivoisi, että koreografit osaisivat hyödyntää fyysisyyttä muissakin yhteyksissä.

Itselleen nauravaa taidetta

Ari Nummisen tuotannossa painottuvat vahva fyysisyys ja ilmaisullisuus, tarkkanäköiset henkilökuvat ja arkiset absurdiudet. Näille elementeille perustuu Hääkeikkakin. Nummisella on myös oiva taito poimia eri tanssityylien kliseitä ja yhdistää ne toimivaksi, tuoreeksi kokonaisuudeksi, joka nauraa tanssitaiteen kaavamaisuuksille sen sisältä. Tässä koreografiassa tuuletetaan erityisesti jazz- ja musikaalitanssin tyypillisyyksiä. Liikekieli onkin pitkälti viihteellistä, vauhdikasta ja näyttävää, mikä sopii erinomaisesti teoksen viitekehykseen. Se myös poikkeaa piristävästi Nummisen viimeaikaisista, pitkälti nykytanssiin ja fuusiokansantanssiin pohjautuvista töistä.

Itku pitkästä ilosta?

Hääkeikkaa markkinoidaan pikkujoulufiiliksen nostattajana, ja sitä se onkin – ainakin ensimmäinen puoliaika. Toisen puoliajan riehakkaat bileet päättyvät kuitenkin synkeään, laskuhumalaiseen tunnelmaan, eikä loppu tarjoa minkäänlaista katharsista. Juhlat päättyvät kuin seinään, ja katsojalle jää tyhjä tunne. Se on ehkä tarkoituksenmukaista suomalaisen juhlimiskulttuurin kritisointia, mutta näillä juhlilla olisi suonut olevan onnellinen loppu. Kun valot yhtäkkiä pimenevät ja kirkastuvat sitten esiintyjien tullessa kumartamaan, teatterin täyttävät empivät aplodit.

Anni Pilhjärta