Pieni kuolema
S9


 

ELOISAA LUURANKOHUUMORIA

Aarni Korpelan Pieni kuolema -sarjakuvan maailmassa elämä ei suinkaan lopu kuolemaan. Helsingin sanomien Nyt-liitteessä yksittäisen kuvan strippeinä julkaistu sarjakuva kertoo tapahtumista kuoleman jälkeen. Tämän maailman jälkeen elämä jatkuu luurankoina viittellisessä taivaassa tai helvetissä. Mitään nimettyä uskonnollista tai moraalista viitekehystä teoksen tuonpuoleisella ei ole, mutta kuvasto on tuttu länsimaisesta perinteestä. Esimerkiksi helvetillisyyteen viitataan vakiintuneella symbolilla, tulenlieskoilla, mutta huumori ammentaa niin kristinuskon kuin islaminkin stereotypioista.

Eräs sympaattisimmasta hahmoista on usein esiintyä, mustaviittainen ja luonnollisesti viikatetta kantava kuolema. Kuolema käy milloin luurankopsykiatrilla purkamassa tunteitaan siitä, ettei kukaan pidä hänestä, milloin pukeutuu pinkkiin kaapuun Casual Fridayn merkeissä. Hersyvimmillään Korpela on sijoittaessaan kuolemansa leikkuupuimurin rattiin toteamaan, miten tulos on tällä kvartaalilla parantunut.

Pieni kuolema ei ole suorasukaisen osoitteleva, vaan toimii ovelammilla satiirin keinoilla. Ketään tai mitään ei säästellä. Osansa saavat niin luurankomaiset kauneusihanteet, gootit kuin ovelta ovelle kiertävän Jehovan todistajatkin. Kuolema on aiheena tabu ja kun tabusta tehdään taidetta ja huumoria, on vältettävä hyssyttelyä. Teos ei säästele itsemurhapommittajia eikä niitä, jotka vain tekivät niin kuin käskettiin – edelliset odottavat pääsevänsä paratiisiin 70 neitsyen luo ja joutuvat tietysti pettymään, jälkimmäiset luurankopiru johdattaa suoraa tietä liekehtivään helvettiin.

Helpoimmillaan Pienen kuoleman huumori toimii luurankouteen liittyvien sanaleikkien varassa, mutta teos tarjoaa myös paljon oivalluksia viittauksillaan kirjallisuuteen, taiteeseen ja politiikkaan. Huumori on lämmintä ja elävää: niinpä luurankovanhempi lopettaa kyllä satua kertoessaan sanoihin ”Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, mutta jatkaa vielä: ”Sitten...”

Korpelan piirrosjälki on kuvallinen ja aavistuksen karrikoiva. Taitava ja yksinkertainen ilmaisu toimii, sillä yksi kuvaa riittää ilmaisemaan oleellisen. Paksu viiva ja vahva värimaailma tuovat luonnollisesti mieleen Hugo Simbergin työt ja erityisesti tietysti Kuoleman puutarhan. Tuotteistettujen punk-romanttisten pääkallojen keskellä Korpelan luurangot muistuttavat juuri tästä inhimillisemmästä, hauskemmasta ja pehmeämmästä kuoleman kuvasta.

Aarni Korpela: Pieni kuolema. WSOY 2007.

 

Anni Nupponen


S10
Näyttely - Sally Mann


Kuva: Elli Maanpää

 

NÄKÖKULMIA ELÄMÄÄN JA KUOLEMAAN

Sally Mannin näyttely Tennispalatsissa jakaantuu neljään eri osioon, jotka ovat valmistuneet reilun kahdenkymmenen vuoden sisällä. Ne muodostavat kuitenkin luonnollisen kokonaisuuden, jossa elämän kaari ja kuoleman läsnäolo yhdistyvät. Näyttely kuljettaa katsojansa nuoruuden ja elämänvoiman, perheen ja rauhan teemoista (sielun)maisemien kautta kohti elämän loppua. Näyttelyn kuvissa vallitsee kiehtovasti toisiinsa kietoutuneena ajattomuuden tuntu sekä hetken katoavaisuus. Lisäksi näyttelyssä pyörivä dokumenttielokuva tarjoaa myös mahdollisuuden nähdä Mann vedostustyössään, siis nähdä osa sitä monimutkaista kokonaisuutta, kuinka Mann visioi ja rakentaa kuviaan ja miten hänen käyttämänsä valokuvaus- ja vedostustekniikat vaikuttavat lopputulokseen. Erikoisia ratkaisuja edustavat muun muassa kuvatessa käytetyt haljenneet linssit sekä tekniikkana märkälevymenetelmä, joka rajoittaa kuvausaikaa.

Ensimmäinen osio, Perheeni, lähimpäni, synnytti Yhdysvalloissa äänekästä vastustusta. Sarja sisältää kuvia alastomista lapsista, minkä amerikkalaiset konservatiivit kokivat arveluttavana. Saunakulttuuriin tottuneelle suomalaiskatsojalle kuvissa esiintyy kuitenkin voimakkaita, omatahtoisia luonnonlapsia. Etenkin nykyisessä mediakulttuurissa, jossa lapset oppivat nopeasti poseeraamaan kuin alusvaatemallit, ovat Mannin valokuvat raikkaita. Kuvien lapset eivät pyri miellyttämään silmää. Heistä paistaa olemisen varmuus ja elämänilo. Toisaalta jotkut kuvat tuntuvat suorastaan näyttävän pitkää nenää koko sille mediakulttuurille, joka aikuiskatsojan katsomiseen vaikuttaa.

Sisällissodan jälkiä tavoittelemassa

Syvä Etelä -sarja sisältää kuvia, jotka on otettu sisällissodan maisemissa: Marylandissa, jossa tuhannet ihmiset saivat surmansa yhden päivän aikana Antietamin taistelussa. Kuvat ovat utuisen unenomaisia, rauhallisia: kevyt usva laskeutunut metsän keskelle ja puiden oksat kehystävät lehvästön läpi hajoavaa valoa. Kuvat ovat ajattomia, pysähtyneitä ja hiljaisen voimakkaita. Mannin käyttämät kuvaus- ja kehitystekniikat vahvistavat ajattomuuden tuntua, tai ainakin tuovat historian painon niissä lähemmäksi. Vedoksissa näkyy koko negatiivin kuva-ala. Satunnaiset roskat ja rikkoutumat negatiivien reunoissa siis tulevat näkyviksi, mutta voimakkaimman efektin kuviin tuottaa Mannin käyttämät rikkonaiset linssit. Syvän Etelän kuvat ovat uusia vanhoja kuvia, kuin nykyajan pyrkimys löytää menneisyys paikan kautta. Jääkö maahan jälki menneisyyden kuolemista? Mannin kuvaamaa paikkaa rasittaa yhden päivän sisään tiivistynyt verilöyly, mikä osin leimaa maisemaa katsojan silmissä, mutta toisaalta myös korostaa luonnon uusiutumiskykyä ja unohduksen voimaa.

Elämä katoaa, mitä jää?

Mitä jäljelle jää on teossarja kuolemasta ja katoavaisuudesta. Näissä merkeissä Mann on kuvannut sekä omia lapsiaan että itse kuolemaa. Suurissa kasvokuvissa Mann on pitkillä valotusajoilla vanginnut lastensa nuoret kasvot. Pitkät valotusajat ovat tehneet kuvista samaan aikaan epätarkkoja ja tarkkoja. Nuoruus on vangittu siihen samaan ajattomuuden kehykseen kuin muidenkin osioiden kuvissa.

Ehkä järkyttävin osa monelle näyttelyssä kävijälle on kuvasarja, joka tuo kuoleman konkreettiseksi silmien eteen. Järkytys liittynee kylläkin enemmän kulttuuriimme, jossa kuolema on piilotettu silmistä ja mielistä. Mann on kuvannut ihmisruumiita, jotka on testamentattu tieteelle. Kuoleman fyysisyys, siis materian muuttuminen kohti hidasta maatumistaan on vangittu hetken pysäyttäviin valokuviin. Alkujärkytys väistyy ja katsoja voi kummastella kuvien outoa kauneutta ja rauhaa. Kuvat tuntuvat toisaalta todella väkivaltaisilta: onhan kyse sentään kuolleista ihmisistä, joiden kuolemalle katsoja pyrkii kehittämään syitä. Toisaalta sarja on rauhoittava, sillä materiassa ei ole mitään ylevää tai elävää. Ihmisten henki ei ole niissä läsnä. Ruumiit ovat vain kaukaisia muistumia jostain, joka on joskus elänyt ja toiminut. Monien kuvien asettelu tuo mieleen klassiset kuolemasta muistuttavat maalaukset, joissa paimenet törmäävät keskellä paratiisinomaista lehtoa pääkalloon. Samalla tapaa Mannin kuvissa yhdistyy metsän utuinen kauneus mättäillä makaavaan ruumiiseen. Mannin kuvat vain vievät käsittelyn silkasta memento morista eteenpäin. Kuolema ei ole ruumiin loppu, vaan ruumis jatkaa elämäänsä luonnon kiertokulussa. Mannin kuvissa vallitsee rauha, joka kuitenkin alati hitaasti muuttuu, liikkuu ja elää.

Sally Mann -näyttely Taidemuseo Tennispalatsissa 6.1.2008 saakka

 

Anna Sipponen
Kuvitus: Elli Maanpää