|
ELOISAA LUURANKOHUUMORIA
Aarni Korpelan Pieni kuolema -sarjakuvan
maailmassa elämä ei suinkaan lopu kuolemaan. Helsingin
sanomien Nyt-liitteessä yksittäisen kuvan strippeinä
julkaistu sarjakuva kertoo tapahtumista kuoleman jälkeen.
Tämän maailman jälkeen elämä jatkuu
luurankoina viittellisessä taivaassa tai helvetissä.
Mitään nimettyä uskonnollista tai moraalista
viitekehystä teoksen tuonpuoleisella ei ole, mutta kuvasto
on tuttu länsimaisesta perinteestä. Esimerkiksi
helvetillisyyteen viitataan vakiintuneella symbolilla, tulenlieskoilla,
mutta huumori ammentaa niin kristinuskon kuin islaminkin stereotypioista.
Eräs sympaattisimmasta hahmoista
on usein esiintyä, mustaviittainen ja luonnollisesti
viikatetta kantava kuolema. Kuolema käy milloin luurankopsykiatrilla
purkamassa tunteitaan siitä, ettei kukaan pidä hänestä,
milloin pukeutuu pinkkiin kaapuun Casual Fridayn merkeissä.
Hersyvimmillään Korpela on sijoittaessaan kuolemansa
leikkuupuimurin rattiin toteamaan, miten tulos on tällä
kvartaalilla parantunut.
Pieni kuolema ei ole suorasukaisen
osoitteleva, vaan toimii ovelammilla satiirin keinoilla. Ketään
tai mitään ei säästellä. Osansa saavat
niin luurankomaiset kauneusihanteet, gootit kuin ovelta ovelle
kiertävän Jehovan todistajatkin. Kuolema on aiheena
tabu ja kun tabusta tehdään taidetta ja huumoria,
on vältettävä hyssyttelyä. Teos ei säästele
itsemurhapommittajia eikä niitä, jotka vain tekivät
niin kuin käskettiin – edelliset odottavat pääsevänsä
paratiisiin 70 neitsyen luo ja joutuvat tietysti pettymään,
jälkimmäiset luurankopiru johdattaa suoraa tietä
liekehtivään helvettiin.
Helpoimmillaan Pienen kuoleman huumori
toimii luurankouteen liittyvien sanaleikkien varassa, mutta
teos tarjoaa myös paljon oivalluksia viittauksillaan
kirjallisuuteen, taiteeseen ja politiikkaan. Huumori on lämmintä
ja elävää: niinpä luurankovanhempi lopettaa
kyllä satua kertoessaan sanoihin ”Ja niin he elivät
onnellisina elämänsä loppuun asti”, mutta
jatkaa vielä: ”Sitten...”
Korpelan piirrosjälki on kuvallinen
ja aavistuksen karrikoiva. Taitava ja yksinkertainen ilmaisu
toimii, sillä yksi kuvaa riittää ilmaisemaan
oleellisen. Paksu viiva ja vahva värimaailma tuovat luonnollisesti
mieleen Hugo Simbergin työt ja erityisesti tietysti Kuoleman
puutarhan. Tuotteistettujen punk-romanttisten pääkallojen
keskellä Korpelan luurangot muistuttavat juuri tästä
inhimillisemmästä, hauskemmasta ja pehmeämmästä
kuoleman kuvasta.
Aarni Korpela: Pieni kuolema.
WSOY 2007.
Anni Nupponen
|
| S10 |
Näyttely
- Sally Mann |
|
 |
| |
NÄKÖKULMIA ELÄMÄÄN
JA KUOLEMAAN
Sally Mannin näyttely Tennispalatsissa
jakaantuu neljään eri osioon, jotka ovat valmistuneet
reilun kahdenkymmenen vuoden sisällä. Ne muodostavat
kuitenkin luonnollisen kokonaisuuden, jossa elämän
kaari ja kuoleman läsnäolo yhdistyvät. Näyttely
kuljettaa katsojansa nuoruuden ja elämänvoiman,
perheen ja rauhan teemoista (sielun)maisemien kautta kohti
elämän loppua. Näyttelyn kuvissa vallitsee
kiehtovasti toisiinsa kietoutuneena ajattomuuden tuntu sekä
hetken katoavaisuus. Lisäksi näyttelyssä pyörivä
dokumenttielokuva tarjoaa myös mahdollisuuden nähdä
Mann vedostustyössään, siis nähdä
osa sitä monimutkaista kokonaisuutta, kuinka Mann visioi
ja rakentaa kuviaan ja miten hänen käyttämänsä
valokuvaus- ja vedostustekniikat vaikuttavat lopputulokseen.
Erikoisia ratkaisuja edustavat muun muassa kuvatessa käytetyt
haljenneet linssit sekä tekniikkana märkälevymenetelmä,
joka rajoittaa kuvausaikaa.
Ensimmäinen osio, Perheeni,
lähimpäni, synnytti Yhdysvalloissa äänekästä
vastustusta. Sarja sisältää kuvia alastomista
lapsista, minkä amerikkalaiset konservatiivit kokivat
arveluttavana. Saunakulttuuriin tottuneelle suomalaiskatsojalle
kuvissa esiintyy kuitenkin voimakkaita, omatahtoisia luonnonlapsia.
Etenkin nykyisessä mediakulttuurissa, jossa lapset oppivat
nopeasti poseeraamaan kuin alusvaatemallit, ovat Mannin valokuvat
raikkaita. Kuvien lapset eivät pyri miellyttämään
silmää. Heistä paistaa olemisen varmuus ja
elämänilo. Toisaalta jotkut kuvat tuntuvat suorastaan
näyttävän pitkää nenää
koko sille mediakulttuurille, joka aikuiskatsojan katsomiseen
vaikuttaa.
Sisällissodan jälkiä
tavoittelemassa
Syvä Etelä -sarja sisältää
kuvia, jotka on otettu sisällissodan maisemissa: Marylandissa,
jossa tuhannet ihmiset saivat surmansa yhden päivän
aikana Antietamin taistelussa. Kuvat ovat utuisen unenomaisia,
rauhallisia: kevyt usva laskeutunut metsän keskelle ja
puiden oksat kehystävät lehvästön läpi
hajoavaa valoa. Kuvat ovat ajattomia, pysähtyneitä
ja hiljaisen voimakkaita. Mannin käyttämät
kuvaus- ja kehitystekniikat vahvistavat ajattomuuden tuntua,
tai ainakin tuovat historian painon niissä lähemmäksi.
Vedoksissa näkyy koko negatiivin kuva-ala. Satunnaiset
roskat ja rikkoutumat negatiivien reunoissa siis tulevat näkyviksi,
mutta voimakkaimman efektin kuviin tuottaa Mannin käyttämät
rikkonaiset linssit. Syvän Etelän kuvat ovat uusia
vanhoja kuvia, kuin nykyajan pyrkimys löytää
menneisyys paikan kautta. Jääkö maahan jälki
menneisyyden kuolemista? Mannin kuvaamaa paikkaa rasittaa
yhden päivän sisään tiivistynyt verilöyly,
mikä osin leimaa maisemaa katsojan silmissä, mutta
toisaalta myös korostaa luonnon uusiutumiskykyä
ja unohduksen voimaa.
Elämä katoaa,
mitä jää?
Mitä jäljelle jää
on teossarja kuolemasta ja katoavaisuudesta. Näissä
merkeissä Mann on kuvannut sekä omia lapsiaan että
itse kuolemaa. Suurissa kasvokuvissa Mann on pitkillä
valotusajoilla vanginnut lastensa nuoret kasvot. Pitkät
valotusajat ovat tehneet kuvista samaan aikaan epätarkkoja
ja tarkkoja. Nuoruus on vangittu siihen samaan ajattomuuden
kehykseen kuin muidenkin osioiden kuvissa.
Ehkä järkyttävin
osa monelle näyttelyssä kävijälle on kuvasarja,
joka tuo kuoleman konkreettiseksi silmien eteen. Järkytys
liittynee kylläkin enemmän kulttuuriimme, jossa
kuolema on piilotettu silmistä ja mielistä. Mann
on kuvannut ihmisruumiita, jotka on testamentattu tieteelle.
Kuoleman fyysisyys, siis materian muuttuminen kohti hidasta
maatumistaan on vangittu hetken pysäyttäviin valokuviin.
Alkujärkytys väistyy ja katsoja voi kummastella
kuvien outoa kauneutta ja rauhaa. Kuvat tuntuvat toisaalta
todella väkivaltaisilta: onhan kyse sentään
kuolleista ihmisistä, joiden kuolemalle katsoja pyrkii
kehittämään syitä. Toisaalta sarja on
rauhoittava, sillä materiassa ei ole mitään
ylevää tai elävää. Ihmisten henki
ei ole niissä läsnä. Ruumiit ovat vain kaukaisia
muistumia jostain, joka on joskus elänyt ja toiminut.
Monien kuvien asettelu tuo mieleen klassiset kuolemasta muistuttavat
maalaukset, joissa paimenet törmäävät
keskellä paratiisinomaista lehtoa pääkalloon.
Samalla tapaa Mannin kuvissa yhdistyy metsän utuinen
kauneus mättäillä makaavaan ruumiiseen. Mannin
kuvat vain vievät käsittelyn silkasta memento morista
eteenpäin. Kuolema ei ole ruumiin loppu, vaan ruumis
jatkaa elämäänsä luonnon kiertokulussa.
Mannin kuvissa vallitsee rauha, joka kuitenkin alati hitaasti
muuttuu, liikkuu ja elää.
Sally Mann -näyttely Taidemuseo
Tennispalatsissa 6.1.2008 saakka
Anna Sipponen
Kuvitus: Elli Maanpää
|
