S11 Näytelmä - Hiirenloukku
Maineensa arvoinen
HiirenloukkuArvio: 4
Ilmestymisajankohta: 2007
Ohjaaja: Tommi Auvinen
Näyttelijät: Mari Turunen, Mikko Rantaniva, Ritva Jalonen, Heikki Kinnunen,
Kake Aunesneva
Genre: Dekkari
Tarinan miljöö on vanha kartano toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Radiossa kerrotaan, että vanha nainen on löydetty kuristettuna Lontoosta, ja että murhaaja on yhä kateissa. Pariskunta (Mari Turunen ja Ville Majamaa) on perustanut perintökotiinsa Apilalehdon kartanoon täyshoitolan, ja odottaa nyt ensimmäisiä asiakkaitaan. Englannissa myllää kova lumimyrsky, ja täyshoitolan asiakkaat pääsevät paikan päälle hädin tuskin. Vieraita ovat vanha ja kärttyinen lady (Ritva Jalonen), ylienerginen brittiläinen poikamies (Mikko Rantaniva), säntillinen majuri (Kake Aunesneva) sekä syntyperäinen englantilainen mutta ulkomailla asuva nuori nainen (Petriikka Pohjanheimo). Sään johdosta paikalle päätyy myös hieman salaperäinen ja käytökseltään erikoinen herra (Heikki Kinnunen). Kun kartanoon hiihtää vielä nuori poliisi (Arttu Ratinen), on asetelma erinomainen dekkarille. Puhelin lakkaa yllättäen toimimasta, lumikinokset estävät autojen saapumisen paikalle, ja kaiken tämän keskellä poliisi epäilee, että kartanossa yhdellä tai useammalla on tekemistä vanhan naisen murhan kanssa. Kaikilla näyttää olevan jotakin salailtavaa ja epämiellyttäviäkin piirteitä, ja katsojan annetaan arvuutella murhaajaa aivan loppukohtaukseen asti (tietenkin vain heidän, jotka eivät ole lukeneet alkuperäistä teosta).
Teatteri tarjoaa lähes käsin kosketeltavaa jännitystä yleisölle. Valoilla, eleillä ja dialogilla pidetään jännitystä yllä, mutta mukaan mahtuu aina tilannekomiikkaakin. Kinnusen pelkkä olemus ja muutama repliikki riittävät huvittamaan yleisöä, ja muidenkin henkilöiden ärsyttävät piirteet alkavat ennen pitkää hymyilyttää. Ensimmäinen puoliaika loppuu dramaattisesti, eikä väliaikaa voi viettää pohtimatta, kuka mahtaa olla murhaaja. Toinen puoliaika on vähintään yhtä jännittävä, ja viimeiset hetket kohti loppuratkaisua on rakennettu onnistuneesti. Näytös loppuu hieman ontuen, lieneekö tarkoitus sitten matkia kyseisen ajan teatterikappaleiden loppukevennyksiä. Kun lopetusta ei muistele, jää teatterikappaleesta hyvä mielikuva. Kaksituntinen on viihdyttävä kulttuurikokemus ja maineensa arvoinen jännitysnäytelmä.
Karoliina Kantola
S12 The Future Is Unwritten - Joe Strummer
Ajattele vapaasti ja tee
The Future Is Unwritten – Joe StrummerArvio 1-5: 4½
Ilmestymisajankohta: 2007
Ohjaaja: Julien Temple
Näyttelijät: mm. Bono, Martin Scorsese, Jim Jarmusch, Steve Buscemi, Anthony
Kiedis
Genre: Musiikkidokumentti
Noin kymmenen vuotta tämän traumatisoivan tapahtuman jälkeen päätin oikeasti tutustua punkiin ilmiönä ja kulttuurina, ja mikä olisikaan sopinut siihen paremmin kuin The Clashin kokoelma, jonka olin lainannut kirjastosta. Nuoruuden innolla kohkasin itsekseni White Riot -biisin tahtiin ja mietin, ettei se levyn kannen mies ole sittenkään erityisen tyhmä tai edes ruma. Tosin silloin en vielä tiennyt kuinka hieno mies Joe Strummer, The Clash -yhtyeen sielu ja liikkeellepanija, todellisuudessa oli.
Vuonna 2002 äkilliseen sydänkohtaukseen kuolleen Joe Strummerin elämä ja teot valottuvat Julien Templen (mm. Absolute Beginners-musikaalin ja Sex Pistolsin God Save The Queen -videon ohjaaja) dokumentissa The Future Is Unwritten. Strummer, oikealta nimeltään John Graham Mellor, kasvoi diplomaattiperheessä, oli täysi-ikäisyyteen mennessä nähnyt enemmän maailmaa kuin moni ikätoverinsa eikä niinkään ryhtynyt kapinalliseksi kuin ajautui siihen 1960- ja 1970 -lukujen vaihteen Englannissa. Verrattuna moniin muihin tuon ajan punk-kulttuurin edustajiin Strummerin uho ei ollut perinteistä ”fuck off, minä en kyllä ala”-tyyliä, vaan hänen kapinointinsa oli suorastaan älykästä. Dokumentissa moni pop-kulttuurin merkkihenkilö kertoo Strummerin vaikutuksesta elämäänsä. Joukosta löytyy muun muassa Martin Scorsese, Bono ja Johnny Depp.
Kerronnan painotus on lähes täysin Strummerissa itsessään, mutta luonnollisesti myös The Clashin vaiheet ja menestys käydään läpi. Strummer esitetään karismaattisena johtohahmona, joka joskus jopa tahtomattaan ohjasi ihmisten elämää. Suurmenestys Yhdysvalloissa ei ollut sitä, mitä Strummer elämältä ja musiikilta halusi. Lopulta hän ”kyllästyi huutamaan” ja vetäytyi perheen pariin. Musiikkia hän ei kuitenkaan koskaan jättänyt vaan perusti myöhempinä vuosinaan The Mescaleros -bändin, joka toimi aina hänen kuolemaansa saakka. Elokuvan ääniraitana kuullaan paitsi Strummerin musiikkia, myös katkelmia hänen radio-ohjelmastaan, jota lähetettiin BBC:llä 1990-luvulla.
Varsinkin alkupuolella dokumentti kärsii lievästä sekavuudesta. Alkuperäisen kuvamateriaalin, leirinuotiolla kuvattujen haastattelupätkien ja keikkataltiointien joukkoon on leikattu kohtauksia George Orwellin Eläinten Vallankumous- ja Vuonna 1984 -filmatisoinneista. Periaatteessa se kuvastaa ihan oivaltavasti virkavallan ja valtavirran suhtautumista marginaalinuorten touhuihin holhoamisyhteiskunnassa, mutta enimmäkseen se rikkoo muuten suhteellisen eheää kokonaisuutta ja toimivaa kerrontaa. The Future Is Unwritten ei ole ehkä myöskään paras keino tutustua The Clashin tuotantoon tai 1970-luvun punk-genreen yleensä, sillä jopa tällaiselle hieman paatuneemmallekin musiikin suurkuluttajalle dokumentissa oli paljon sellaista, josta en koskaan ennen ollut kuullutkaan.
Musiikkidokumenttien tekeminen on eräällä tavalla haastava taiteenlaji, sillä vain harvat niistä kestävät ajan hammasta niin hyvin, että niitä jaksaisi katsoa enää uudestaan. Mutta The Future Is Unwritten on omassa osastossaan yksi vakuuttavimmista teoksista. Viimeistään nyt tiedän, miten hieno mies Joe Strummer oli. Hän eli kuten saarnasi ja teki lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin, jotka hänen vaikutuspiiriinsä joutuivat tavalla tai toisella. Ja mitä minuun tulee, heitin lapsuuteni ensimmäisen ison päätöksen romukoppaan. Jos punk on ennenkaikkea vapautta ajatella ja tehdä, laskettakoon minutkin punkkariksi.
Linda Pyykkönen