Pidän kuitenkin opettamista etuoikeutena ja assistentuurin ehdottomana osa-alueena. Jos en saisi opettaa, kokisin olevani tutkijana mykkä. Kaiken lisäksi olen aina saanut opettaa, mitä haluan. Minulla ei ole vaikeuksia mennä ihmisten eteen ja avata suutani ja sietää sitä, että minua tuijotetaan. Vai onko sittenkin?

Kiusaantumisen perimmäinen syy on se, että asetan liian korkeat vaatimukset opetukselleni. Eihän minulla kuitenkaan ole vielä kovin paljon kokemusta eikä rutiiniakaan. Tiedän hyvästä opettamisesta paljon, koska se on kestoaihe kotona käydyissä keskusteluissa. Mieheni on tämän yliopiston opetuksen kehittämispäällikkö, mutta minä en ole tämän yliopiston ensisijainen kehittämiskohde, paitsi itselleni.

"Unohda itsesi, keskity siihen, mitä ja miten opiskelijat oppivat", on mieheni keskeinen viesti tällaiselle opetuksensa kanssa tuskailevalle tapaukselle. Tähän haluankin opetukseni perustaa, ja tiedän että tältä puolelta minulla on vielä paljon opittavaa ja soveltamista edessä. Opiskelijan toiminta on asetettava keskiöön, mutta silti koen valtavan vastuun painavan siinä, että koko prosessi lähtee minusta ja palaa minuun. Kun valitsen luentokurssin aiheen ja työskentelymenetelmät, olen kutsujan asemassa, enkä tiedä miten kutsuun tullaan vastaamaan. Kun arvioin oppimista ja luen palautteita, tulen tietoiseksi paitsi onnistumisista, myös asioista, joille ei siinä vaiheessa enää voi mitään.

Parasta opettamisessa on persoonallinen vuorovaikutus. Minulla on omat tapani lähestyä asioita ja olla läsnä. Tässä koen olevani vapaa ja siksi pidän opettamisesta. Haluan huomata opiskelijat luennollakin persoonina ja toivon, ettei sitä pidetä liian tungettelevana. En halua olla kateederin takainen älykkö vaan mieluummin vaikka kysymyksillä leikittelevä narri. Minua helpottaa tieto siitä, että opiskelijat ovat omien lasteni ikäisiä. Sen sijaan on vaikea muistaa, että opiskelijoille olen kuitenkin auktoriteetti, koska en tiedosta asemaani yliopiston viranhaltijana sillä tavoin.

Opettajan työni on laajemmin käsitettynä sitä, että omalta osaltani seuraan tentaattorina ja ohjaajana opiskelijoiden kehitystä kohti valmistumista. Virallisesti opettaja seuraa akateemisen ajattelun kehittymistä, mutta erityisen kiehtovaa on pääsykoe- ja tenttivastauksia, esseitä ja graduja lukiessa saada kurkistaa ihmisten sielunelämään. Eikä tässä nyt liikuta paljastusten tai kyökkipsykologian alueella. Ei pelkoa, tarkoitan sitä, että kaikki käsittelevät aiheitaan omalla persoonallisella tavallaan.

Yliopistossa on vaikea tietää, mikä on opiskelijoiden lähtötilanne opetettavan alueen suhteen. Kirjallisuudenopetukseen osallistuu paljon sivuaineen opiskelijoita, joilla ei ole välttämättä monta kurssia takana ja omatkin opiskelijat ovat suorittaneet opintojaksoja omassa järjestyksessään. On vaikea tietää, yksinkertaistaako liikaa vai paahtaako liian abstraktilla baanalla antamatta tarpeeksi koordinaatteja. Jos yrittää päätellä tilannetta kuulijoiden kasvoilta, voi tulla virhetulkintoja. Opiskelijat kun ovat usein yksinkertaisesti väsyneen näköisiä.

Tässähän se juuri on. Pelkään liian paljon sitä, että pitkästyttäisin kuulijani. Unohdan, että opiskelijoille tämä luento on yksi viikon monien opetustilanteiden joukossa. Opettamiseen kuuluu myös pitkästyttäminen ja rasittaminen. Opiskelijat etsivät oman osaamisensa rakennelmaan sekä tiiliseinää että timantteja. Vaikka haluaisin joka kerta tarjoilla vain timantteja, ei niillä kohta olisi mitään arvoa.

Olen saanut nähdä jo tämän lyhyen yliopistourani aikana, että opettamani asiat ovat toimineet herätteinä graduihin ja pienempiin töihin. On palkitsevaa tietää, että olen osoitellut suuntiin, joista jotkut ovat löytäneet sitä, mitä ovat etsineetkin. Tämä näkyy sitten myöhemmin, kun ollaan jo kaukana itse opetustilanteesta. Mutta heti luennon jälkeen vain moitin itseäni niistä asioista, jotka eivät menneet niin kuin piti ja niistä, jotka unohdin. Täytyypä vaihtaa suurennuslasi kaukoputkeen.

Pellavan mestari