S7 Artikkeli - Viikinkitarut

otsakekuva
Kuva: Peter Madsen

Viikinkitarujen uudet ilmentymät

Viikingit olivat kiehtova kansa, jolla on hurja jälkimaine. Myös viikinkijumalat ovat kiehtovia – ja heistä kertovat tarinat usein julmia ja groteskin humoristisia. Niissä seikkailevat viikinkien vanhat jumalat Odin, Tor, Loki, Balder ja Freija sekä jättiläiset ja joskus ihmisetkin. Yhtenäisin selvitys muinaisskandinaavisista taruista löytyy Snorri Sturlusonin 1200 – luvulla kirjoittamasta proosa-Eddasta. Teos kertoo keitä jumaliin kuului, miten he elivät ja miten seikkailivat ja miten he lopulta kohtaavat loppunsa maailmalopun taistelussa Ragnarökissä. Proosa-Eddaan ja vähäisemmässä määrin vanhempaan runo-Eddaan perustuvat myös monet uustulkinnat, joita skandinaavisesta jumaltarustosta on tehty. Muutamia näistä jumaltaruja hyödyntävistä kaunokirjallisista teoksista on julkaistu Suomessakin. Esittelen tässä artikkelissa kolme uustulkintaa ja paneudun erityisesti Peter Madsenin sarjakuvatulkintaan Valhallaan.

Eddojen tarinat selkosuomella

Anni Sumarin käännöstyönä ilmestyi keväällä 2007 Odinnin ratsu – niminen teos. Teos on hyvä lähtökohta viikinkitaruihin tutustumiselle, sillä kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen teos, joka kertoo kaikki säilyneet tarinat vanhoista skandinaavisista jumalista. Teos yhdistelee sekä proosa- että runo-Eddan kertomuksia. Se on järkevää, sillä jumalista ei voi saada täyttä kuvaa tutustumatta molempien lähdekirjojen sisältämiin kertomuksiin. Vaikuttaa siltä, että etenkin runo-Eddassa on paljon materiaalia, joka on vierasta viikinkitarustosta kiinnostuneillekin. Tämä johtuu ehkä runomuodon hankaluudesta. Viikinkirunous on sanastoltaan varsin moniselitteistä, ja runoja täysin ymmärtääkseen lukija tarvitsee yleensä selityksiä. Runsaat alaviitoitukset kuitenkin vähentävät lukemisen helppoutta ja nautittavuutta. Silti esimerkiksi Aale Tynnin vanhassa käännöksessä Eddan jumalrunot (1982) monet asiat on sanottu niin laittamattomasti, että lukukokemuksesta nauttii, vaikka tapahtumien varsinaisen kulun joutuisi selvittämään viiteselitysten kautta. Sitä viikinkirunous parhaimmillaan on: rajujen asioiden sanomista vahvoin ja humoristisin kielikuvin.

Odinnin ratsussa runouskin muuntuu proosamuotoon. Tarkoituksena on varmasti ollut tarinoiden selkeyttäminen lukijalle, niin että lukeminen käy myös ilman viitetietojen vilkuilua. Kaikkia taruston yksityiskohtia ei kuitenkaan voi selittää luontevasti proosan sisällä. Koska pyrkimys on ollut myös kattavuuteen ja uskollisuuteen alkuperäisteoksen tiedoille, on Odinnin ratsuunkin lisätty viitteitä, jotka avaavat lisää esimerkiksi kertomuksissa mainittuja nimiä ja muita yksityiskohtia. Odinnin ratsun kerrontamuotona on luonteva kerronnallinen proosa. Runojen käännöksissä muodonmuutos hävittää osan viikinkirunouden iskevyydestä. Lisäksi Eddojen etäiset ja toiminnassaan joskus käsittämättömät jumalat saavat annoksen inhimillisyyttä. Tekojen ymmärrettävyys lisääntyy, mutta jumalien jumalallisuus vähenee ja he tulevat lähemmäs tavallista fantasiakirjan sankaria.

Jumalten maa ihmislasten silmin

Peter Madsen on tanskalainen piirtäjä ja käsikirjoittaja, jonka moniosaisesta sarjakuvateoksesta Valhallasta on suomeksi julkaistu viisi ensimmäistä osaa. Valhallan ensimmäinen osa Susi tulee julkaistiin Tanskassa jo 1979. Sarjan tekeminen jatkuu yhä ja sen tarkoitus on kattaa kaikki Eddojen tarinat. Julkaisematta on vielä kaksi viimeistä osaa.

Susi tulee – albumi esittelee kaksi ihmislasta, Tjalfin ja Ruusun, jotka saapuvat jumalten maahan ukkosenjumala Torin palvelijoiksi. Lasten näkökulmasta sarjan on helppo esitellä jumalten (ja myöhemmin myös jättiläisten) maailman ihmeitä. Tjalve ja Ruusu eivät ole Madsenin keksimiä hahmoja, vaan ovat peräisin proosa-Eddasta. Valhalla pyrkii uskollisuuteen esikuvilleen: monilla sarjakuvan yksityiskohdilla on alkuperä Eddoissa, ja myös juonikuviot seuraavat enemmän tai vähemmän uskollisesti Eddoja. Juonia on joissakin albumeissa kuitenkin muokattu vahvastikin ja neljännessä albumissa Kvark, pikku tuholainen (1987) eräs henkilöhahmo, ärsyttävä jättiläispoika Kvark, on tanskalaispiirtäjän oma luomus. Kyseinen albumi tuntuu sarjassa jonkinlaiselta välityöltä sillä tarinakaan ei ole Eddoista peräisin, eikä ime lukijaa mukaansa. Valhalla on vahvimmillaan käyttäessään Eddoista peräisin olevaa tarinaa ja laittaessaan sen kommentoimaan nykymaailmaa. Mielestäni paras esimerkki tästä on sarjan toinen, erinomainen albumi Tor kostaa (1980). Yksi syy onnistuneisuuteen on vahva alkuperäistarina Torin häämatkasta jättiläisten luo, joka on varmasti yksi hauskimpia ja kerrotuimpia jumaltaruja.

Tarinan mukaan Torin legendaarinen ase, Mjölner-vasara, varastetaan ja maksuksi vasaran palauttamisesta jättiläiset vaativat rakkaudenjumalatar Freijaa vaimoksi eräälle johtajistaan. Jättiläiset ovat jumalien verivihollisia, eikä Freija suostu lähtemään häämatkalle. Niinpä machojumala Torin on pukeuduttava Freijan morsiusmekkoon ja lähdettävä häihin jättiläisten maahan. Hääjuhlassa morsian hämmästyttää jättiläissulhastaan ahmimillaan häränruhoilla ja salamoivilla silmillään. Loki, petkuttajajumala, on mukana morsiusneitona ja koettaa silottaa Torin tietä vasaran luo. Tarinalla on onnellinen loppu: sulhanen ei saa morsianta vaan vasarasta kalloonsa.

Madsenin käsittelyssä tarina on saanut paljon lisää yksityiskohtia, mutta juoni säilyy pääosin ennallaan. Tor kostaa (1980) kommentoi aiheensa kautta nykyajalle ajankohtaisia asioita, kuten naisten ja miesten välistä työjakoa ja naisten alistamista. Jättiläiset kohtelevat naisiaan alistavasti, mutta jumalat eivät ole paljon parempia, kuten Torin vaimo Siv huomauttaa albumin lopussa. Lisäksi albumissa tulee hyvin esiin päivänpolttava kysymys: naisten seksuaalinen ahdistelu, jonka kohteeksi Tor ja Loki joutuvat jättiläisten luona oleillessaan. Mutta tietenkään he eivät ole mitään kevytkenkäisiä saatikka heikkoja naisia, vaan pistävät ahdistelijansa järjestykseen, Tor voimillaan ja Loki neuvokkuudellaan.

Erityistä homoseksuaalista viritystä en ole pystynyt lukemaan albumiin. Loki tosin näyttää nauttivan täysin rinnoin naiseksi pukeutumisesta ja naisen esiintymisestä – mutta hänen luonteensa huomioonottaen se ei ole ihme. Joissakin Eddojen taruissa vihjaillaan Lokin eläneen jättiläisen vaimona vuosikausia lapsia synnyttäen. Loki on muodonmuutoksiin kykenevä ja luonteeltaan epämääräinen hahmo.

Valhalla – sarjan albumeita on suomennettu vain viisi, mutta ruotsinkielisinä käännöksinä niitä on saatavana suomalaisistakin kirjastoista. Pitkän ajan kuluessa piirretyn sarjan piirrosjäljessä on huomattavissa paljon muutosta. Susi tulee on piirretty huolettomalla otteella ja kiireisen tuntuisesti. Kolmannessa osassa, Odin lyö vetoa (1982), piirrosjälki on jo hioutunut. Madsenin jälki on lähellä ligne clairea, tyyliä, jonka voi löytää esimerkiksi Hergen Tintti – sarjakuvista. Piirrosjälki on siis terävää ja selvää. Myöhemmin Madsenin tullessa tutummaksi kehittämiensä hahmojen kanssa on nähtävissä tietynlaista kyllästymistä täydellisyyteen hiottuun piirrostyyliin. Esimerkiksi albumissa Balladen om Balder (2006) kauniskasvoinen nimihenkilö on piirretty miltei epäkauniiksi, jonkinlaiseksi hyveellisyyden irvikuvaksi. Teoriani mukaan tämä johtuu siitä, että Madsen ei pidä Balderin hahmosta eikä ole halunnut piirtää häntä yhtä kauniisti kuin aiemmissa albumeissa, jossa hänen roolinsa on ollut varsin pieni.

Varhaisessa Susi tulee - albumissakin on rujoista ääriviivoista huolimatta nähtävissä Madsenin piirtäjänlahjat. Ne tulevat esiin etenkin toiminnallisissa kohtauksissa, joista monet ovat varsin dynaamisia. Madsen taitaa myös kasvonilmeiden tarkan kuvauksen sekä erilaisten psykologisten tunnelmien luomisen kontrastien ja yksityiskohtien kautta. Piirrosjäljessä on paljon huumoria ja henkilöhahmoihin kohdistuvaa ironiaa, mikä sopii erinomaisesti kuvittamaan viikinkijumalien edesottamuksia.

Valhalla – sarja taiteilee kapealla rajalla lastensarjakuvan ja aikuisille tarkoitetun sarjakuvan välillä. Lapsinäkökulma on voimakas erityisesti alkupään albumeissa Susi tulee, Kvark, pikku tuholainen ja Matka Udgårdiin (1989). Tor kostaa – albumissa lapset ovat mukana tarinassa, mutta lähinnä statisteina. Myöhemmin ilmestyneessä Balladen om Balder – albumissa Tjalfilla ja Ruusulla ei ole mitään roolia. Kolmentoista julkaistun albumin myötä jumalat ovat käyneet niin tutuiksi, etteivät he tarvitse ihmislasten katsetta esittelemään itseään. Lapset kasvavat sarjan edetessä niin ja sarjan uusimmassa osassa Muren (2007) Tjalf itse asiassa suorittaa miehuuskokeen. Madsen lisää lasten osuutta tarinassa antamalla heidän suorittaa viikinkitaruston vähäisempien sivuhenkilöiden urotekoja.

Viikinkitarut lasten näkökulmasta on ongelmallinen lähtökohta sarjakuvalle, sillä näiden tarujen maailma on lähtökohtaisesti väkivaltainen ja tuhoon tuomittu. Valhallaa ei kuitenkaan voi moittia turhan ujoksi tai kaunistelevaksi ainakaan sarjan alkupuolella. Veri lentää ja rakkaudenjumalatar Freija esittelee verhoamattomia sulojaan. Myöhemmin sarja joutuu suurempien ongelmakohtien ääreen juonen tasolla. Loki on henkilöhahmo, jonka kohdalla käsikirjoittajan on tehtävä vahvoja linjanvetoja, mikäli ei halua tehdä hänestä liian postmodernin moniselitteistä hahmoa. Katsonkin adaptaation ongelmien kasautuvan suurelta osin juuri Lokin hahmossa. Alkuperäisissä tarinoissa Loki on vaikeasti määriteltävä hahmo, joka kuitenkin näyttää lipuvan jumalien auttajasta heidän pahimmaksi vastustajakseen. Lokissa on hyvää mutta Eddojen perusteella vielä enemmän aineksia pahaan. Loki junailee Balderin murhan ja johtaa maailmanlopun taistelussa jättiläisten armeijaa jumalia vastaan.

Valhallassakin Lokin hahmo on ovela ja täynnä salaisuuksia. Kvark, pikku tuholaisessa Loki on varsinainen ilkimys, joka piinaa lapsipalvelijoita julmasti. Sarjan edetessä Lokin julmuus ja epäluotettavuus muuttuu kuitenkin naurettavaksi venkoiluksi, eikä hänen kepposillaan ole mahdollisuuksia onnistua. Hänestä muotoutuu karikatyyrimäisen liukas, mutta loppujen lopuksi sympaattinen hahmo. Tor toimii Lokin vastavoimana, hieman yksinkertaisena mutta hyväntahtoisena voimamiehenä, joka laittaa Lokin liiallisen temppuilun kuriin nimenomaan väkivallan uhalla. Toisinaan Lokin liiallinen kurinpalautus pistää miettimään, käyttääkö käsikirjoittaja häntä helppona pilkan kohteena sellaisissa albumeissa, joiden juoni syystä tai toisesta ontuu. Adaptaatio Eddasta Valhallaan ei aina ole helppo, koska alkuperäisteksti sisältää runsaasti moraalisesti arveluttavaa materiaalia. Balladen om Balderissa, joka käsittelee Balderin murhasta kertovaa tarinaa, joudutaan käyttämään melkoista juonellista akrobatiaa, jotta Loki saataisiin pelastettua syyllistymästä Balderin murhaan. Monimutkainen tarina hyvittää nuoren Balderin kuoleman antamalla ymmärtää tämän olevan kuolleiden valtakunnassa onnellisempi kuin koskaan jumalten luona. Nähtäväksi jää, miten Madsen käsittelee Ragnarökiä kun sen aika tulee. Maailman tuhoutumisesta ja valtavasta taistelusta kertominen ei ole helppo tehtävä, koska Eddojen seuraaminen johtaa siihen, että kaikki sarjassa esiintyvät henkilöt kuolevat.

Näkökulman tarkistus Ragnarökissä

Villy Sörensenin pienoisromaani Ragnarök – jumalten tuho (1982) keskittyy jumaltaruista tärkeimpiin ja kuuluisimpiin. Kirja ottaa enemmän vapauksia alkuperäistekstien suhteen kuin Odinnin ratsu tai edes Valhalla – sarjakuva. Kirja muotoilee jumalista omaan teoksensisäiseen maailmaansa sopivat henkilöhahmot. Ennen kaikkea se saa lukijansa tiedostamaan, että Eddojen kertoma tarina on kerrottu nimenomaan jumalien näkökulmasta. Ragnarök herättää lukijansa pohtimaan myös sitä, miten jättiläiset näkivät jumalien kanssa käydyt sodat ja Torin tappeluretket jättiläisten maahan. Esimerkiksi Valhalla-sarjakuvan yhteydessä mainittu kertomus Torin häämatkasta joutuu Ragnarökissä uudenlaiseen valoon. Ragnarökissä Mjölner-vasara joutuu jättiläisten käsiin Torin oman typeryyden kautta ja Torin kostomatka kuvataan epäoikeutetuksi lahtausretkeksi, jolla on pitkäkestoisia vaikutuksia jumalten ja jättiläisten välisen rauhan järkkymisessä. Jättiläiset ovat Ragnarökissäkin jumalten perivihollisia, mutta vain siksi että jumalat ovat niin päättäneet. Kaikki jumalat eivät ajattele yhtä mustavalkoisesti. Ne jumalista, jotka uskaltavat katsoa vailla ennakkoluuloja, Balder ja Frei, alkavat ymmärtää, että jättiläiset eivät ole pahoja – he ovat vain erilaisia.

Ragnarök paneutuu myös Lokin henkilöhahmoon – ja siihen, miksi hän on niin ilkeämielinen ja hankala tyyppi. Kertomuksen keskiöön nousee Lokin ja Balderin suhde, jossa Loki toimii käärmeenä, joka viekoittelee Balderia maistamaan tiedon puusta ja oivaltamaan jumalien harjoittaman hirmuvallan. Balder on Ragnarökissä oikeudenjumala, ja hänellä on kyky tarkastella asioita objektiivisemmin kuin muilla jumalilla – ja kyky myös ymmärtää Lokin hankalaa asemaa jättiläisten ja jumalien välillä.

Nimensä mukaisesti Ragnarök keskittyy jumalten maailman lopunaikoihin. Se on synkkä, koska Eddoja tunteva lukija tietää, mitkä vaiheet henkilöillä on edessään, vaikka nämä eivät sitä tiedä. Tapahtumien suhteen Ragnarök ei juuri ota vapauksia alkuperäisistä tarinoista. Ainoastaan tapahtumien tulkinta asettaa ne uuteen valoon. Uutta valoa vanhoihin tarinoihin väläyttelee myös teoksen kieli, joka on erittäin humoristista ja ironista. Omaperäinen kieli onkin suuri osa Ragnarökin viehätystä. Villy Sörensen ottaa kaiken irti kuluneista kielikuvista ja puristaa niistä uuden merkityksen jumaltarujen ihmeellisten tapahtumien yhteydessä. Esimerkiksi jumalien kurmottaessa valtavaksi kasvanutta maailmankäärmettä, Tor jupisee, että ’jumalat ovat elättäneet povellaan käärmettä’. Kerronta tapahtuu vähin sanoin mutta tehokkaasti, niin että lukijalle jää paljon tilaa pohtia sitä ironiaa, joka kertojan sanoissa kuvastuu jumalia kohtaan.

Ragnarök solmii mukaan valituista tarinoista täydellisen ja mieltä kiehtovan kokonaisuuden. Vaikka Lokin hahmoa pohditaan ja asetetaan uuteen valoon, hänen arvoituksellisuutensa ei ratkea. Tuntuukin, että Ragnarök käyttää monitulkintaisuutta sekä vahvana kerronnan keinona, että Lokin henkilöhahmon muodostamisessa. Tämän tyylin ja tematiikan yhteyden vuoksi pidänkin Lokia Ragnarökin keskushenkilönä. Eddoissa hän on suuresta roolistaan huolimatta lähinnä pääjumalien liepeissä kieppuva sivuhenkilö.

Viikinkijumalat nykypäivässä

Esittelemäni kolme viikinkitarustoa käsittelevää teosta eivät ole ainoita, joissa kyseistä tarustoa käsitellään. Muinaisskandinaavinen tarusto on monipuolinen ja kiehtova. Sen fatalismi ja kohtalonusko ovat erittäin vaikuttavia, samoin kuin hersyvä huumori, jolla Eddat suhtautuvat suurimpiinkin viikinkijumaliin. Monet Eddojen tarinat eivät ole erityisen salonkikelpoisia, joten on kiinnostavaa seurata kuinka niitä käsitellään eri uustulkinnoissa. Huumorin lisäksi taruista löytyy paljon ikuisia aiheita, rakkauden tuskaa ja sankaritekoja. Ne kestävät kovakouraistakin käsittelyä ja taipuvat niin sarjakuvamuotoon kuin poliittiseksi kannanotoksi.

Viikinkien jumalat löytyvät täältä:

Eddan jumalrunot. 1982. Aale Tynni.

The Prose Edda. Snorri Sturluson.

Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut. 2007. Anni Sumari.

Valhalla. Peter Madsen. Susi tulee. (1987), Tor kostaa. (1987), Odin lyö vetoa. (1988), Kvark, pikku tuholainen. (1988), Matka Udgårdiin. (1989). Sarjan myöhemmät osat ovat luettavissa ruotsinkielellä.
Uusin albumi Muren on luettavissa internetissä: http://www1.jp.dk/valhalla/

Ragnarök. Jumalten tuho. 1998. Villy Sorensen.


Elina Sipponen

S8 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää

otsakekuva
 

Diktatuurin varjossa naiset...

Nimi: 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää
Arvio: 5
Ilmestymisajankohta: 2007

Ohjaaja: Cristian Mungiu
Näyttelijät: Anamaria Marinca, Laura Vasiliu, Alexandru Potocean, Vlad Ivanov
Genre: Draama

Abortti on aiheena vaikea, oltiinpa sitten Suomen kaltaisessa vapaassa hyvinvointivaltiossa, jossa toimenpide on naiselle laillista ja myös suhteellisen helppoa. Keskustelu vaikeutuu huomattavasti, kun yhteiskunta puuttuu lainsäädännöllä naisen itsemääräämisoikeuteen ehkäisystä lähtien. Kuinka suhtaudutaan pulaan joutuneeseen naiseen maassa, jossa diktatuuri vallitsee ja köyhyys rajoittaa ihmisten valintoja? Jos moraalinormit tulevat jostain ylhäältä, miten ne vaikuttavat sukupuolten välisiin suhteisiin ja keskinäiseen ymmärrykseen? Mikäli ystävätär tulee tahtomattaan raskaaksi, kuinka pitkälle naisen on mentävä auttaakseen kanssasisarta hädässä? Näistä kysymyksistä lähtee liikkeelle Cristian Mungiun elokuva 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää. Abortti on jonkinasteinen tabu 2000-luvun Suomessa, mutta elokuva herätteleekin tajuamaan naisten tilanteen 80-luvun Romaniassa. Elokuva sijoittuu Ceauşescun valtakauden viimeisille vuosille. Kyseinen hirmuhallitsija käytännössä kielsi abortin ja ehkäisyn lailla, joten pulaan joutuneet naiset päätyivät turvautumaan laittomiin ja vaarallisiinkin raskaudenkeskeytyksiin.

Elokuvan keskiössä on kaksikymppinen Otilia (vaikuttava Anamaria Marinca), fiksu ja itsenäinen tekniikan opiskelija. Elo kommunistisessa Romaniassa tuohon aikaan oli eloa tiukan säännöstelyn alla. Rapistunut kaupunki ja sen opiskelija-asuntola ovat elokuvan ankeaa miljöötä. Asuntolassa musta pörssi kukoistaa, sillä kunnollista tupakkaa, meikkejä, e-pillereitä ja hyvää saippuaa ei kaupoissa ole tarjolla.

Elokuva alkaa ikään kuin keskeltä tilannetta. Mikäli ei tietäisi, että on tullut katsomaan romanialaista aborttielokuvaa, kestäisi katsojalta aika kauan, ennen kuin saisi varmistuksen heräileville epäilyksilleen. Otilian kämppis on tullut raskaaksi ja on järjestänyt kaverinsa suosituksesta raskaudenkeskeytyksen jonkin tuntemattoman puoskarin kanssa. Käytännön puoli päätyy kuitenkin Otilian hoidettavaksi. Solidaarisuuttaan Otilia antautuu itsekin vaaraan (abortin avustussyytteestä murhasyytteeseen) ja suostuu ystävänsä pyynnöstä käymään lunastamassa hotellihuoneen ja noutamassa puoskarimiehen kaupungilta. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan, ja Otilia joutuu tekemään itseäänkin syvästi koskevia päätöksiä.

4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää kuvaa yksinkertaisen kiireettömällä tavalla sen yhteiskunnan, jossa Romanian nuoret naiset elivät. Syytöksiä ei tehdä puoleen tai toiseen: kyse on arjesta, jonka ongelmat ja vääryydet tunnistetaan, mutta joka ei ole aktiivisesti sorrettujen ja alistettujen mielessä. Elokuva on henkilökeskeinen mutta ei silti silkka yksilökertomus. Esimerkiksi Otilian ja hänen poikaystävänsä Adin suhde on monimutkainen, mutta tuntuu kuvaavan hyvin aikansa miesten ja naisten välisiä suhteita. Otilia yrittää kysellä Adilta, mitä tämä tekisi jos hän joutuisi samaan tilanteeseen kuin kämppiksensä. Kysymys vastuusta, naisen ruumiista ja raskaaksi tulemisen todennäköisyydestä on kuitenkin nuorelle miehelle hieman liikaa, eikä hän kykene lähestymään ajatusta edes teoriassa.

Myös Otilian kohtaaminen Adin vanhempien ja näiden ystävien kanssa kuvaa hyvin sitä vaikeaa tilannetta, jossa 80-luvun nuoret romanialaisnaiset olivat. Paljon mahdollisuuksia on kenties avautunut nuorille sitten vanhempien nuoruuden. Vanhemmat kokevatkin naisten opiskelu- ja uramahdollisuudet, opintotuen ja mahdolliset huvitukset hemmotteluna ja ylellisyytenä, joista ei heidän nuoruudessaan edes haaveiltu. Samaan aikaan Otilia istuu pitopöydässä tuskaisan tietoisena siitä, että hänen ystävänsä makaa hotellihuoneessa keskellä lääkkeellistä raskaudenkeskeytystä. Keskustelu nuorten naisten elämän liiallisesta helppoudesta saa kieron sävyn kameran tarkkaillessa Otilian kasvonilmeitä.

Mungiun ohjaustyö on todella koskettava, muttei yltiösentimentaalinen. Vaikka elokuvan miljöö tuo mieleen lama-ajan Suomen, ovat ympäristöt myös visuaalisesti hyvin kauniita. Kuvien rajaus on tarkoin harkittu ja valokuvauksellinen. Kerronta on osin toteavaa, mutta pääasiassa siinä annetaan henkilöille hyvin tilaa. Otokset ovat pitkiä, ja niiden aikana jännitteet kasvavat. Henkilöt eivät sano suoraan, mitä tuntevat (jos edes tarkkaan sitä tietävät), vaan heidän mielenliikkeistään ja tuntemuksistaan saa aavistuksen pitkien otosten lomassa. Se, kuka puhuu ja mitä puhuu, ei ole kiinnostavinta. Kamera keskittyykin tutkimaan keskushenkilöidensä reaktioita sanottuun. Tilanteissa on alati myös läsnä abortin odotus, pelko ja tietoisuus muualla käynnissä olevista tapahtumista. Näyttelijöiden tunneilmaisu ja viivyttelevästi keskittyvät otokset rakentavatkin emotionaalisesti monitasoisen kudoksen, jota on ilo seurata, vaikka elokuvan aihe onkin ahdistava. Mungiun tapa käsitellä valitsemaansa aihetta ei siis kevennä sitä, mutta ei myöskään tee tunnelmasta lannistavaa. 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää on tärkeää kommunistisen hirmuvallan kokemusten purkua, mutta se antanee hyviä näkökulmia myös maailmanlaajuiseen aborttikeskusteluun.


Anna Sipponen

Satyyri I.08

Satyyri I.08
Tekijänoikeus © 2007, Verkkolehti SATYYRI
Kaikki oikeudet pidätetään

Satyyri I.08
Copyright © 2007, SATYYRI Webzine
All rights reserved

Posti / Mail: webmaster âe satyyri.net

Satyyri on taloudellista voittoa tavoittelematon, julkiseen käyttöön suunnattu verkkojulkaisu. Kuvamateriaalin tekijänoikeudet kuuluvat niiden oikeutetuille omistajille, ja väärinkäyttötilanteissa pyydämme ottamaan välittömästi yhteyttä päätoimittajaan.

Tässä numerossa käytämme Lightboxia kuvamateriaalin näyttöohjelmana.

Satyyri is a public, non-profit endeavour. Image material copyrights are the property of their rightful owners, and any infringements should be notified immediately to the editor-in-chief.

As for image material viewing software, we are using Lightbox for this issue.

Siirry Satyyrin numeroon:

Satyyri I.08 toimituskunta

Siirry tässä numerossa:

  • < edellinen sivu
  • seuraava sivu >
  • satyyri.net
  • etusivu
  • ylös
  • 1-2
  • 3-4
  • 5-6
  • 7-8
  • 9-10
  • 11-12
  • 13-14
  • 15-16
  • 17-18
  • 19-20
  • 21-22
  • 23-24