Julian Schnabel tunnetaan maailmalla paremmin urastaan kuvataiteen alalla kuin elokuvistaan, mutta tilanne lienee tasoittumassa. Mies on ohjannut halvaantuneesta miehestä kertovan elokuvan Perhonen lasikuvussa, joka on kerännyt ehdokkuuksia ja palkintoja yhdestä jos toisestakin arvostetusta elokuvagaalasta. Julian Schnabel on eksentrinen persoona, joka on järisyttänyt amerikkalaista taidemaailmaa 80-luvulta lähtien. Elokuvaohjaajana Schnabel on kerännyt arvostusta vankkaa jälkeä veistelevänä taiteilijana. 90-luvulla Schnabel teki fiktiivisen elämäkertaelokuvan taiteilija Basquiatista, joka 80-luvulla nousi Andy Warholin suojista aikansa ilmiöksi. Vuonna 2000 valmistui puolestaan kuubalaisesta kirjailija Reinaldo Arenasista kertova elämäkertaelokuva Before Night Falls, joka nähtiin televisiosta viime vuonna. Arenasia esittänyt Javier Bardem nappasi roolisuorituksestaan Oscar-ehdokkuuden ja on jälleen ehdolla sivuosaroolistaan Coenin veljesten elokuvassa Menetetty maa. Schnabelin elokuvat ovat elämäkertoja (fiktiivisiä tai omaelämäkertoihin perustuvia), pääosassa aina vinoutuneeseen elämäntilanteeseen joutuva taiteilija. Schnabelin uusin elokuva Perhonen lasikuvussa jatkaa tällä linjalla, mutta eroaa edellisistä vahvasti itsenäisemmällä visuaalisella kerronnallaan.

Perhonen laskuvussa on draaman kaareltaan erikoinen. Mies herää sairaalahuoneesta ja saa kuulla olevansa aivoinfarktin jäljiltä täysin halvaantunut toista silmäänsä lukuunottamatta. Varsinainen halvaantumisen syy jää pimentoon. Elokuvassa keskitytään vain halvaantuneen miehen nykytilaan ja mielenliikkeisiin tässä uudessa, oudossa tilanteessa. Perhonen lasikuvussa on tositapahtumiin perustuva kertomus Jean-Dominique Baubysta, joka joutuu aivoinfarktin vuoksi ruumiinsa vangiksi täysin eristyksiin maailmasta, joka ei häntä ymmärrä tai kuule. Jean-Dominique Bauby opettelee kommunikoimaan silmäänsä räpäyttämällä. Hän kirjoittaa näin kommunikoimalla kokemuksistaan kirjan. Elokuvan kuvastossa Jean-Dominiquen tuntoja rinnastetaan vanhanaikaiseen sukelluspukuun syvällä meressä. Jean-Dominique on halvaantuneessa ruumiissaan kuin sukelluslasikuvussa: sukeltaja voi huutaa, mutta tyhjässä meressä kukaan ei kuule.

Elokuvan visuaalinen kerronta on paikoin erityisen oivaltavaa. Elokuva alkaa siitä, mistä myös Jean-Dominiquen Baubyn uusi elämä alkaa: mies alkaa heräillä koomasta eikä todellisuudesta oikein saa otetta. Kuvat ovat paikoin sumeita, liikkuvia, keskittymiskyvyttömiä. Ne pyyhkivät sairaalahuonetta jättäen rajauksen ulkopuolelle yksityiskohtia ja ihmisiä, jotka kiinnittävät parhaiten katsojan huomion. Näkökulma on Jean-Dominiquen, joka ei kykene kääntämään päätään ja on kerronnassaan täysin keskittynyt itseensä ja omaan näkökenttäänsä. Jean-Dominique voi nähdä vain osan huoneestaan ja osan omasta ruumiistaan. Sairaalakuvat ovat melko rankkoja, mutta hyvin perusteltuja. Uuteen todellisuuteen herääminen ja oman fyysisen rajoittuneisuuden havaitseminen syöksee Jean-Dominiquen itsesääliin, joka ei päästä lähelle muita ihmisiä.

Kerronnallisesti elokuva on melko suoraviivainen. Muistoja alkaa Jean-Dominiquen silmien edessä välähdellä vasta hänen päästessään kuolemanhalunsa ja itsesäälinsä yli ja alkaessa kiinnittää huomiota ulkomaailmaan. Tämän myötä muukin kameratyöskentely vapautuu Jean-Dominiquen ruumiista: välillä näemme halvaantuneen miehen itsensä kuin toisten ihmisten silmin, kun tähän asti kerronta on ollut sananmukaisesti Jean-Dominiquen näkökulmaan sidottu. Kuvakerronnasta tulee siis hitusen neutraalimpaa ja vapautuneempaa, kuin mies alkaisi jälleen kiinnostua muista ihmisistä ja hahmottaa maailmaa myös heidän ajatustensa, tunteidensa ja näkökulmiensa kautta.

Rakkautta ja vankkaa tahtoa kuntoutukseen löytyy roppakaupalla juuri miehen läheisistä. Ystävät ja ex-vaimo vierailevat säännöllisesti, mutta heitä tärkeämmässä osassa ovat puheterapeutti Henriette ja uskonnollinen fysioterapeutti Marie. He pyrkivät luomaan elämänuskoa kommunikoimiskyvyttömään ja -haluttomaan Jean-Dominiqueen. Side etenkin Henrietten ja Jean-Dominiquen välillä vaikuttaa vankemmalta kuin potilaan ja kuntouttajan välinen normaalisti on. Koska näkökulma on niin vankasti Jean-Dominiquen (ja koska tältä ei oikeastaan paljolti löydy kiinnostusta muiden ihmisten vaikuttimiin), jää Henrietten motivaatio ja nopeasti muodostuvien lämpimien tunteiden syy hieman hämäräksi.

Tärkeämmältä elokuvassa vaikuttavat jännitteet Jean-Dominiquen ja tämän ex-vaimon Célinen (mainio Emmanuelle Seigner) välillä. Céline välittää miehestä halvaantuneenakin ja näennäisen pyyteettömästi. Tunteet kuitenkin pulpahtavat pintaan, kun tulee puhe miehen rakastajattaresta Inesistä. Céline piikittelee tyytyväisyyttä tuntien Jean-Dominiquea kuullessaan, ettei Ines ole käynyt katsomassa miestä. Entisen elämänkumppanin läsnäolo ja nykyisen rakkaan jatkuva poissaolo, hellyys ja kaipuu tuottavat konfliktin, jota ei kuitenkaan käsitellä loppuun asti. Elokuva lipuu visuaalisen symboliikkansa ja kerrontansa keinoin perhosen siivin loppuunsa pysähtymättä kovin pitkäksi aikaa solmukohtiin.

Perhonen lasikuvussa Finnkinon elokuvateattereissa
Julian Schnabel -retrospektiivi Kiasmassa 08.03.2008 - 13.04.2008
http://www.kiasma.fi/index.php?id=1445&FL=1&L=0

Anna Sipponen

Komedia kuin pannukakku

Sooloilua
Arvio: 2
Ilmestymisajankohta: 2007

Ohjaaja: Lauri Nurkse
Näyttelijät: Saija Lentonen, Kari-Pekka Toivonen, Kristiina Elstelä, Minttu Mustakallio
Genre: komedia