Klassikkoteosta uusitaan myös Tampereella. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä saa tuoreen version Mikko Roihan ohjauksessa Tampereen Työväen Teatterissa, mutta alkuperäisteoksen tunnetuimmat lausahdukset säilyvät. Keväällä näytöksiä ei ole enää monta, mutta Jukolan veljekset palaavat lavalle varmasti jälleen syksyllä.

Työväen Teatterin suuri näyttämö on otettu näyttävästi haltuun. Näytelmä ulottuu aina sivuoville asti, joten tunnelma perinteisestä suomalaisesta maalaismaisemasta tulee hyvin esille. Nykypäivän tunnelma näkyy sitäkin enemmän. Alkukohtauksen jälkeen seitsemän veljestä vaihtuu lapsista nahkatakkeihin, pillifarkkuihin, verkkareihin ja lenkkareihin puettuihin isoihin miehiin. Tai eiväthän kaikki veljeksistä isoja ole, jokainen näyttää siltä, kuinka kirja hänet kuvailee. Veljesten voimalla – tietenkin – näytelmä kulkeekin: suoraan sanottuna ilman mahtavia roolisuorituksia teatterikappale ei olisi kummoinen.

Ohjaajana Roiha tekee ajoittain hyviä valintoja, mutta versiosta olisi saanut paljon postmodernimman. Veljesten sähkökitaroilla soittamat runojen rock-versiot, kaksi naisnäyttelijää koirina sekä islaminuskoinen pariskunta Rajamäen rykmenttinä ovat oivaltavia ja toimivat hyvin, mutta televisiot ja viruvalgeat olivat melko arvattavia ja tylsiäkin yksityiskohtia. Ja alastikin lavalla tietenkin oltiin. Entä mikä funktio on kirkumisella lavalla? Ei sitä paljon ollut, mutta sekin oli liikaa. Teatterikappale oli lisäksi melkein liian pitkä. Omaperäinen valinta on ohjaajalta kertoa veljesten kohtalosta enemmän kuin Kivi itse, mutta siinä tapauksessa muualta olisi saanut ottaa pois. Kun näkee, että veljekset Simeonia lukuun ottamatta löytävät itselleen vaimot, alkaa yli kaksituntisen jälkeen odottaa jo loppukohtausta. Mutta ei, näytelmä tuntuukin venyvän ja venyvän.

Onneksi on päähenkilöt, veljekset. Oli mahtavaa nähdä, kuinka Tommi Raitolehto muutti Juhanissa eduksi sen, mitä kirjassa inhosin. Vaikka Juhani on muutenkin suuressa osassa veljeskatraassa, Raitolehdon ansiosta hän nousi positiivisella tavalla esiin. Vallan mainioita muutkin ovat, etenkin Aimo Räsänen Tuomaana ja Samuli Muje Aapona. Jari Ahola Timona ja Jyrki Mänttäri Simeonina tekevät hyvät roolisuoritukset niin ikään, mutta eivät teoksen tavoin nouse lavallakaan ylitse muiden. Oman tien kulkija ja lempihahmoni Lauri taas asetti kirjan perusteella minulle suuret paineet, eikä ole näyttämölle ehkä suotuisin rooli. Jarkko Lahti hoitaa tehtävän kuitenkin hyvin aina humalassa avautumistaan myöten, muttei yllä suosikikseni. Kirjankin Eeroa vekkulimpi Aku Hirviniemi osaa naurattaa yleisöä ja tuo erittäin pirteästi näytelmän uudenaikaiset piirteet esille.

Onhan Kiven Seitsemän veljestä kerran ainakin näyttämöllä nähtävä, ja tässä on yksi kelpo versio valittavaksi. Veljesten näyttelijäntyöt sekä musiikki kantavat näytelmää. Rock-versiot ovat rock, mutta onneksi kuitenkin ihanan Makeasti oravainen -laulun saa kuulla accapellana Timon laulamana.