Muse julkaisi vuonna 2006 neljännen pitkäsoittonsa Black holes and revelations. Avausraita ”Take a bow” käynnistää matkanteon halki mustien aukkojen ja vallankumousten, monikerroksisen ja häiriintyneen äänimaiseman syövereihin. Konemaisen äänimaton varaan rakentuva kappale toimii albumin introna ja kohoaa alun tunnelmoinnin jälkeen mahtipontisesti omiin korkeuksiinsa.

Muutama kappale erottuu erityisesti edukseen albumin yhdentoista raidan joukosta. Kakkoskappale ”Starlight” edustaa levyn varsinaista hittikimaraa lennokkaine kertosäkeineen. Aikoinaan radiosoitossakin tiuhaan pyörinyt ”Supermassive black hole” rullaa omintakeisella, funkmaisella soundillaan sekä on varusteltu äärimmäisen mukaansatempaavalla kertosäkeellä.

Seuraavat kappaleet ”Map of the proplematique” sekä ”Soldier´s poem” lukeutuvat samoin levyn parhaimmistoon. Ensiksi mainittu on ylitsevuotavassa paatoksellisuudessaan todellinen progeballadi. ”Soldier´s poem” puolestaan on ilmaisultaan albumin kaikista minimalistisin ja pelkistetyin kappale. Muutaman valjumman raidan jälkeen levyn päättää futuristisiin elementteihin kehystäytynyt rautalankarevitys, ”Knights of Cydonia.”

Muse on onnistunut valjastamaan pääasiallisesti metallista sekä progressiivisesta musiikista tuttuja elementtejä käyttöönsä myös kevyempään musiikilliseen ilmaisuun. Soitanta on ajoittain äärimmäisen teknistä. Kappaleet ovat tyylillisesti keskenään hyvin erilaisia, ja tämä seikka tekee levystä varsin tilkkutäkkimäisen. Toisistaan poikkeavat raidat tekevät kokonaisuudesta toisaalta vivahteikkaamman, mutta epätasaisuutta kappalearsenaalissa väistämättä ilmenee.

Black holes and revelations – albumilla meininki on alusta loppuun valtavan melodramaattista ja suureellista. Levy on omintakeinen yhdistelmä avaruussinfoniaa, brittipoppia, folkkia, rokkia, progea ja kasarisoundia. Erilaiset elementit kohtaavat surrealistisissa sfääreissä ja asettuvat paikoilleen sillisalaattimaisessa, mutta ainutlaatuisen tenhoavassa äänimaisemassa. Näin hullunrohkea eri tyylilajien varaan rakentunut kyhäelmä on vaarassa luhistua omaan mahdottomuuteensa. Musikaalisuus ei kuitenkaan hajoa kokeellisuuteensa eikä meno muutu tahattoman koomiseksi missään vaiheessa. Suuruudenhulluus kantaa hamaan loppuun saakka.