minun helsinkini

Minä kaipaan sinusta, Helsinki, aamulehden tuoksua kahvilassa, kiirehtivän kaupungin heräämistä ja niitä junia, joita aina jaksoi tulla sekä lähteä. Ihmisiä, jotka saapuivat heränneet ilmeet kasvoillaan sinun eteesi. Muistan niitä kävelijöitä, joiden päähän oli helppo keksiä tarinoita ja heitä, jotka vaelsivat kiireellä eivätkä tulleet perille

Kaipaan rantojasi, valoja ja tunnetta, että olin vihdoin osa jotain suurempaa. Se pimeys ei koskaan ottanut valtaansa, sillä aina oli jossain joku välähdys. Sinussa en ollut koskaan yksin, en fyysisesti.

Mutta en koskaan uhraa kaipuuta aamuyön ahdistaville kaduille tai sille riittämättömyydelle, jota koin kasvattamiesi seurassa. Pahinta oli, kun ei edes lumivalkoinen saanut harmauttasi kadoksiin. Olit aina niin kylmän etäinen, kavahdit kosketustani etkä päästänyt sisällesi.

Ja silloin minä hyvästelin sinut, Helsinki, annoin takaisin tarjoamasi tulevaisuuden ja sen värittömyyden, mitä ei kantakuppilan oluttuopin pitsinen vaahtokaan huuhtonut pois. Jätin sinut taakseni pitäen kättäni junan ikkunassa, sen junan, jonka tulon ja lähdön olin aamuisin niin monesti todistanut.

Mitä pidemmälle pääsin sinusta irti, sitä vapaampana kasvoi lapsi minussa. Enkä minä ole itkenyt sinun perääsi ja minä tiedän, Helsinki, ettet sinäkään kaipaa jalkojani.

Kun erosin sinusta, Helsinki, palasin takaisin tänne, missä Pohjantähti loistaa kirkkaammin. Se ei sekoitu siihen maasta kantautuvaan valoon, eikä mikään sitä haalista. Täällä tuulikin tahtoo syvemmälle, eivätkä sinun kauppojesi hienot tikkitakit pidä pois puhuria iholtani.

Istun mereni rannalla ja kerron aalloille sinusta, Helsinki. Kerron niistä illoista, jolloin kuljetit minua kujia pitkin ja niistä ihmisistä, joita johdatit elämääni. Muistelen merelle hetkiä, jolloin tunnustin rakkauttani sinulle. Aallot itkevät, kun paljastan, kuinka minä sinut hylkäsin, mutta rakas, Helsinki, sinä kuitenkin hylkäsit minut jo aikaisemmin.

Kuljen usein asemalaiturilla ja katson junia, niitä joiden mukana pääsisin takaisin. Tunnen pientä kateutta ravintolavaunussa kaikuvien äänien antajille, he ovat matkalla sinun luoksesi. Kuitenkin tiedän, että sinun huumasi haihtuu nopeasti etkä jaksa loistaa kauan, vaan paljastat harmaat kasvosi yhtä yllättäen kuin ruoska sivaltaa.

Ja vaikka minä kaipaan sinua, Helsinki, en kaipaa sitä kipua, jota sait minut tuntemaan. Jonain päivänä olen valmis kohtaamaan sinut uudestaan, mutta se päivä ei ole tänään eikä huomenna. Kerään voimiani siihen ja kun olen vahva, minä tulen ja tanssin kaduillasi ilman kenkiä.
Muuttolinnut toivat kutsusi enkä tahtonut sitä enää vastustaa. Saavuin sinun pitkälle ehtineeseen kevääseen, Helsinki, ja jaloissani oli sandaalit.

Antauduit minulle puistoinesi ja katuinesi, joista talven kivet olivat kadonneet. Seisoin Stokkan kellon alla odottamassa ihmisiä, joita en ollut kutsunut paikalle. Haistelin kiireettä ja tungosta, ja kun se kävi liikaa ylitseni, pakenin sinun levolliseen puoleesi, Helsinki. Imin voimia syrjäisistä poluista ja meren rannasta ja sukelsin metrossa sinun sisällesi.

Yön kuiskiessa minä jatkoin kulkua sinussa, Helsinki. Kiersin katujasi, seisoin Tähtitornin vuorella ja hengitin sinun meresi kosteutta. Annoin jalkojeni vaeltaa Haaksirikkoisten patsaalle ja tiesin, että jos olisin jäänyt sinun luoksesi aikaisemmin, olisin hukkunut kaduillesi. Olisin jäänyt huutamaan apua sisällesi.

Matkasin kaduilta toisille, nautin rakennustesi loistosta ja ihmisistä, ketkä harvakseltaan kohtasivat paljaat varpaani. Kiersin ja kuljin, aamukahvin nautin heräävällä torilla ihmisten ollessa uupumuksen harmaita auringon kuitenkin värittäessä heitä, antauduin neitsyen lailla kahviloihisi. Saslik saattoi minut lempeänä pöytäänsä ja ruokki minut, jotta jaksoin etsiä uusia puolia sinusta.
Kolmosen kyydillä jatkoin kohtaamaan jokaista nurkkaasi, ihailin Aallotarta, Rakkauden temppeliä ja kyynelehdin Ursinin kallioilla lukiessani nimiä patsaasta.

Minä kiersin nukkumatta, aamusta iltaan ja yöhön. Tarkkailin sinua ja väsymyksestä raskaana tiesin aikani tulleeni. Kohtasin kiviset kasvot, sukelsin kotijunaan ja unisen hymyilevänä saatoin lausua näkemiin, Helsinkini. Ja sinä tiedät, minä palaan takaisin.
Minä tahdon olla rehellinen sinulle, Helsinki. Ei minun tarvitse päästä koskaan kauas pois, sinä olet kaukaisin paikka josta haaveilen. Keväisin minut saa otteeseen halu päästä kulkemaan, ja silloin minä toivon, että jalkani kantaisivat sinun luoksesi. Vappuna katson, kun ihmiset kulkevat kaduillasi ja minä syön sohvan nurkassa serpentiiniä.
Tahtoisin jalkautua siihen väenpaljouteen ja kulkea sinussa, Helsinki. Katsella sinua salaa muiden seasta ja olla yhtä sellaisen ihmismäärän kanssa, mitä ei täällä koskaan näe. Tahtoisin olla kasvoton mutta elävä.
Olisiko se sitä, Helsinki? Saavuttaisinko sinusta uuden palasen, jos en näkisi tai kokisi sinua yksin? Hellisitkö minua kuin nuorta rakastajatarta, pitäisit kiinni sarastavaan aamuun asti? Sillä minussa on jotain, mitä et tunne, Helsinki, ja se saa sinut kiinnostumaan enemmän. En ole tavallinen muukalainen maaperässäsi vaan olen arvoitus. Olen se sana ristikossa, jota et ratkaise ja joka valvottaa sinua aamuun saakka.

Minä tiedän, Helsinki, että rakastan sinua ja sinä tiedät, että minä teen sinut kaipaavaksi. Yhdessä me olemme kuitenkin jotain liikaa ja erillämme liian repiviä. Minä kuulun tänne ja sinun paikkasi on siellä. Sama meri, se meitä yhdistää, ja minä istun iltaani sen äärellä. Aallot kertokoot sen, mitä eivät sanani kykene.

Helsinki, kutsu minut luoksesi.