Englanti on maalis-huhtikuun vaihteessa hämmästyttävän viehättävä paikka. Kevät on pidemmällä kuin Suomessa ja ilma ajoittain varsin lämmin. Ilma saattaa ajoittain olla myös raaka, mutta hyvällä tuurilla viikon lomasta voi selvitä miltei kuivin nahoin. Sää ei kuitenkaan ole Englannin viehättävin vetonaula, vaan maan rikas ja pitkä historia, myös kirjallisuushistoria. Shakespeare, Tolkien ja Arthur Conan Doyle ovat vain murto-osa kaikesta kirjallisesta rikkaudesta, joka on varsin hyvin levinnyt myös saaren ulkopuolelle, eikä vähiten imperialismin vuoksi. Itse koen lukkarinrakkautta monia brittikirjailijoita kohtaan ja ehkä siksi tämänkertainen matkani sisälsi runsaasti kirjallisten viitteiden ja yksityiskohtien bongailua. Matkaseuralaiseni Tauno tuki minua ihailtavasti pyrkimyksissäni, ja uskallan väittää, että myös hän nautti monista hienoista kulttuurikohteista, joissa ravasimme.

Lyhyessäkin ajassa ehdimme tutustumaan moniin kirjallisuuteen liittyviin (tai ainakin sitä läheltä liippaaviin) kohteisiin. Lontooseen pääkaupunkina sijoittuu suuri määrä kirjallisuutta: siellä on asunut monia klassisia kirjailijoita ja fiktiivisiä henkilöhahmoja. Lontoon ikävin puoli on sen valtavuus niin ajallisessa kuin tilallisessakin mielessä. Siellä on aivan liikaa näkemistä ja kokemista, eikä tämänkertainen reissu riittänyt kuin pieneen raapaisuun. Englanti on paljon muutakin kuin Lontoo, minkä totesimme matkan loppupuolella suunnatessamme Oxfordiin ja Yorkshireen.

Sherlock Holmes -museo

Viktoriaanisen ajan Lontoossa asuvat niin Charles Dickens ja Arthur Conan Doyle kuin jälkimmäisen tunnetuin luomus, salapoliisi Sherlock Holmes. Kirjallisuuden Lontoossa Sherlock Holmesin asui yhdessä maailman tunnetuimmista osoitteista, Baker Street 221 B:ssä. Todellisuudessa Tauno ja minä jouduimme kulkemaan paljolti ohi numeron 221 löytääksemme päämäärämme, Sherlock Holmes -museon. Baker Street 221 B löytyykin paikasta, johon museolla on ollut tilaa asettua. Museo on perustettu aitoon viktoriaaniseen taloon. Hieman epäselväksi jäi, onko talo todella sijainnut samalla paikalla jo Sherlock Holmesin aikoina.

Sherlock Holmesin elinvoimaisuus kiteytyy hyvin omituisessa leikissä, jonka mukaan Sherlock Holmes elää vieläkin, vaikka ei koskaan hengittänytkään tämän maailman ilmaa ja vaikka hänen syntymästään paperille on aikaa yli sata vuotta. Koska Sherlock Holmesia kohdellaan harrastajapiireissä historiallisen henkilön lailla, ei hänen nimeään kantavassa museossa puhuta mitään Arthur Conan Doylesta, kirjailevasta lääkäristä, joka puolivahingossa tuli luoneeksi kirjallisuushistorian ehkä kuuluisimman henkilöhahmon. Museo esittää Sherlock Holmesin asuntoa joka yhä vieläkin on entisellään, kuin odottamassa asukastaan palaavaksi. Alakerrassa, viereisessä rapussa on matkamuistokauppa, josta saa ostaa pääsylippuja museoon. Asunto on hyvin kapea, mutta monikerroksinen. Vaikka museo on toiminut vasta vuodesta 1990, talo on aidosti vanha ja sen tuntee portaita noustessaan (en itse muistanut laskea onko niitä todella 17) ja huoneissa kävellessään. Lankut narisevat ja paukkuvat ja luovat vaikutelmaa autenttisuudesta.

Toisaalta on selvää, että tämä kaikki on hauskaa leikkiä, jossa teeskentelemme, että kyseessä on todellisen henkilön koti. Kuuluisassa vastaanottohuoneessa on paikalla kaikki se muistoesineistön vyöry, jota Watson novelleissaan niin rakkaudella kuvasi. Seinästä löytyvät kuningattaren nimikirjaimet (Victoria Regina) pistoolilla ammuttuina, persialaisesta tohvelista pursuaa tupakkaa ja nurkkaan on ahdettu kemistin pöytä. Vanha mies kehottaa meidät tuoleihin ja painamaan hatut päähän. Tauno saa käteensä kalebassipiipun. Mies ottaa meistä oikein viehättävän, joskin epätarkan kuvan. Kalebassipiippu, samoin kuin metsästäjänhattu saavat Doylen kirjojen rakastajan tosin mietteliääksi. Ne ovat rihkamaa, joka ei oikeastaan esiinny Doylen tekstissä, vaan ovat kuvituksen ja elokuvien mukanaan tuomia tunnusmerkkejä. Ne kertovat, että tämä on kuitenkin teatteria! Silti opas kertoo, että kaikki Sherlock Holmes –museossa sijaitseva tavara on aidosti viktoriaanista. Tunnelma onkin mielestäni varsin kohdallaan, vaikka sitä heikentävätkin tietyt elementit, kuten alakerran krääsäkauppa, mainittu piippu ja erityisesti ylemmistä kerroksista löytyvät vahakuvat, jotka kuvaavat Holmesin kuuluisimpia asiakkaita tai vihollisia. Olohuoneen tunnelma on kuitenkin kohdallaan, tavarat viittaavat hienostuneesti tarunhohtoisiin seikkailuihin, ja siellä voisi viettää paljonkin aikaa miettien missä kertomuksessa ne esiintyvät. Samalla herää ajatus, että Holmes ja Watson tulivat varmasti erittäin hyvin toimeen keskenään, jos he pystyivät työskentelemään yhdessä näin pienessä huoneessa Holmes kemianlaboratorionsa kimpussa yhdessä nurkassa ja Watson tarinoita kirjoittamassa toisella seinällä. Ja on mukava ajatella, että näiden verhojen takaa Holmes tarkkaili Lontoon savusumua, ja pohdiskeli rikollisuuden luonnetta. Kaikkein kovaksikeitetyin Holmesin ihailija ei ehkä siis tyydyty tästä museosta, vaan jatkaisi autenttisuuden kokemuksen metsästystä jostain toisesta viktoriaanista ilmapiiriä henkivästä museosta kuten Dickensin talosta.

Lontoon savusumusta ja kirjakaupoista

Lontoon savusumua ei enää löydy kenties kuin kirjallisuudesta. Yksi sen kuvaajista oli Charles Dickens. Dickensin Lontoo oli samalla tavoin outo ja osittain fantasiaelementtien täyttämä kuin Sherlock Holmes –kertomusten Lontoo. Charles Dickens oli kuitenkin todellinen henkilö ja asui useammassakin rakennuksessa Lontoossa. Yksi näistä asunnoista on edelleen olemassa ja siellä sijaitsee House of Dickens –museo. Ajanpuutteen vuoksi en ehtinyt käymään siellä, vaikka museo kummittelikin viitoissa Bristish Museumin ympäristössä. Lähellä British Museumia oli myös homo- ja lesbokirjallisuuteen erikoistunut kirjakauppa Gay is the word, jossa oli mukava ja auttavainen myyjä. Tässä kohtaa voisin mainita myös muista Lontoon kiinnostavista kirjakaupoista. Isoja ketjuja ovat esimerkiksi Waterstone’s ja Blackwell’s. Waterstonesin isoin toimipiste löytyi läheltä Piccadilly Circusta ja siellä oli kirjoja viidessä kerroksessa. Nääntynyt matkailija oli pyörtyä kauppaa kolutessaan. Onneksi alakerroksesta löytyi kahvila. Lisäksi on mainittava, että vaikka kaikkia etsimiäni kirjoja ei löytynyt Waterstonesilta, myyjä oli jälleen erittäin ystävällinen ja etsi minulle teosten koodinumerot ja ehdotti muita kauppoja joissa voisin käydä kyselemässä.

Lontoo Alan Mooren sarjakuvissa

Kulkiessamme kohti Thamesin rantaa ja Saint Paulin katedraalia osuimme myös Old Bailey -kadulle, jossa on perinteisesti käsitelty Lontoon oikeusjutut. Oikeustalon harjalla seisoi kullattu oikeudenpatsas, toisessa kädessä miekka ja toisessa vaaka. Se oli mielestäni erityisen kiinnostava nähdä, sillä kirjallisuudesta luettuna todellisetkin paikat saavat aivan erityistä auraa. Oikeudenpatsas kiinnosti minua siksi, että Alan Moore räjäyttää sen sarjakuva-albumissaan V niin kuin verikosto (s.39–41). Kyseisessä teoksessa räjäytellään tosin paljon muutakin Lontoon esineistöä, ja Lontoon tunnetut rakennukset, samoin kuin metroverkko, elävät sen sivuilla. Moorella on muitakin Lontooseen sijoittuvia teoksia, joista erityisesti Helvetistä uppoutuu kiinnostavasti viktoriaaniseen Lontooseen. Laajassa ja moniosaisessa sarjakuvassa selvitellään Viiltäjä-Jackin arvoitusta. Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga hyödyntää samaa ajankohtaa ja puitteita, mutta astetta fantasiallisemmin: siinä päähenkilöitä ovat 1800-luvun populaarikulttuurin sankarit, kuten H.G. Wellsin Näkymätön mies, Mina Murray Bran Stokerin Draculasta ja Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes. Tekijänoikeuksien vanhettua tällaisia henkilöhahmoja voi käyttää kuka vain, ja mikä sen mielenkiintoisempaa, onhan niillä pohjanaan vahvat taustakertomukset. Esimerkiksi Mina Murrayn hahmon mielenkiintoisuus liittyy hänen historiaansa kreivi Draculan kanssa, minkä Stokerinsa lukenut lukija kyllä ymmärtää mutta muut henkilöhahmot eivät, koska he ovat peräisin toisista kirjoista.

Fantasiakirjallisuuden Oxford

Ostaessamme Paddingtonin asemalta lippuja Oxfordin junaan mietimme miltä laiturilta lähtee juna Harry Potterin kouluun. Laiturista 9 ¾ ei löytynyt jälkeäkään, ja myöhemmin selvisi, että Tylypahkaan pääseekin vain King’s Crossin asemalta. Harry Potter –elokuvien kuvausympäristöt löytyivät kuitenkin Oxfordista, johon Tylypahka sopii hyvin muiden hienojen opinahjojen sekaan. Enemmän kuin kuvauspaikat, Potter-hengestä Oxfordissa muistuttavat collegejen ruokasalit. Tauno, minä ja ystävämme Leena osallistuimme opastetulle kierrokselle Oxfordissa. Oppaamme, eläkkeellä oleva kirjallisuudenopettaja (joka veti kierroksia vain sunnuntai-aamuisin) kertoi paljon myös Oxfordiin liittyvästä kirjallisuudesta. Oxfordilla näyttää olevan runsaasti yhtymäkohtia fantasiakirjallisuuteen. Tämä johtuu erityisesti J.R.R. Tolkienin ja C.S. Lewisin vaikutuksesta, mutta myös Philip Pullmanin Universumien Tomu –trilogialla on vahvat yhtymäkohdat Oxfordiin, Liisa ihmemaassa on syntynyt siellä ja Harry Potterin sisäoppilaitoskulttuurista voi vetää yhtymäkohtia Oxfordin collegejärjestelmään.

Pääsimme tutustumaan Oriel-collegen ruokasaliin, joka oli kiehtova. Pieni itsesääli kyllä iski istuessani pitkillä puupenkeillä ikivanhassa, korkeakattoisessa, savuikkunalla varistetussa salissa ja verratessa sitä suomalaiseen perusopiskelijaruokalaan. Leena huomioi, että salin päässä istuivat opettajat ja salin sivulle asetetuissa pöydissä opiskelijat. Yhtymäkohdat Harry Potterin ruokasalikuvauksiin ovat voimakkaat. Ilmeisesti opiskelijat eivät kuitenkaan liittoudu toisiaan vastaan eri klikkeinä, kuten Tylypahkan oppilaat.

Oppaamme kertoi, että C.S. Lewis sai idean Tumnus-fauniinsa erästä ovensuuta koristavasta kullatusta faunikoristeesta. Narnian tarinoiden lähtökohta olikin Lewisin mukaan kuva sateenvarjoa kanniskelevasta faunista. Mutta sen jälkeen kehittyi vielä paljon muuta, ja suurin innoittaja sarjalle olivat kristinuskon myytit. Vierailimme kiertokävelyn päätteeksi pakollisessa kohteessa Eagle and Child (Bird and Baby) –pubissa, jossa ystävykset Tolkien ja Lewis kumosivat tuopin jos toisenkin. Eagle and Child oli lounasaikaan erittäin täynnä, joten emme jääneet sinne syömään fish and chipsiä. Lisäksi pubi ei ollut kokonaisuudessaan yhtä viehättävä ja ajan patinoima kuin julkisivu ja etuosa antoivat ymmärtää. Herkullinen fisu-annos löytyi onneksi White Horse –pubista.

Taru sormusten herrasta –fanina halusin vierailla myös Tolkienin haudalla. Wolvercoten hautausmaa sijaitsee lähiössä, jonne on viisainta mennä bussilla, sen verran kaukana se on. Kysyimme turisti-informaatiosta neuvoa, mutta koska emme ymmärtäneet neuvoista juuri mitään, päätimme vain lähteä yrittämään. Bussin on mentävä Kidlingtoniin, mutta perille asti ei kuljeta, koska hautausmaa on matkan varrella. Hyppäsimme muistaakseni bussiin numero 2 ja pyysin, että kuski jättää meidät Wolvercoten hautausmaalle. Ajomatka kesti 10-15 minuuttia, suoraa tietä eteenpäin, ja kuljettaja tosiaan jätti meidät oikealle kohdalle. Loppu olikin helppoa. Hautausmaalla oli hyvät opasteet Tolkienin haudalle. Kukkakauppaa siellä ei ollut, joten aikeeni viedä kukkia ei toteutunut. Wolvercoten hautausmaa on kaunis ja mielenkiintoinen suomalaiselle vierailijalle, sillä se on erilainen kuin suomalaiset hautausmaat. Vihreys tekee tunnelmasta kuitenkin rauhoittavan ja hautausmaalla on eräitä todella komeita puita.

Pohjoiseen – hiilen ja lammaslaitumien maille

Vuokrasimme auton ja suuntasimme Pohjois-Englantiin, kohti Yorkshirea. Kaikesta hienoudestaan huolimatta Lontookin kalpeni englantilaisen maaseudun rinnalla. Se on juuri niin viehättävää kuin englantilaiset tv-sarjat antavat ymmärtää. Kumpuileva maa, pilvien varjot kukkuloilla ja siellä täällä ulkona laiduntavat lehmät, hevoset ja lampaat ovat eksotiikkaa ruuhkasuomalaiselle. Maaliskuun alussa Englannin kevät oli jo hyvällä alulla. Luonto kiihottaa mielikuvitusta, sillä se poikkeaa Suomesta melkoisesti. Puiden runkoja peittää monin paikoin muratti, samoin metsän pohjaa ja kiviaitoja. Kiviaidat olivat etenkin Yorkshirelle tyypillinen piirre ja toivat heti mieleen James Herriotin ihanat eläinlääkärikirjat. Lisäksi Yorkshireen nummille sijoittuu myös Catherinen ja Heathcliffin rakkaustarina Humiseva harju. Haworthin kylä lähellä Manchesteria mainostaa itseään Bronten maana. Yorkshiressa on myös vahva hiilikaivosperinne. Kävimme tutustumassa museoituun hiilikaivokseen, jossa saattoi ilmaiseksi osallistua kierrokselle 140 metrin syvyydessä maan alla sijaitsevassa kaivoskäytävässä. Kaivosmiesten kypärät tulivat tosi tarpeeseen, sillä jollei niitä olisi ollut, suurin osa vierailijoista olisi palannut kierrokselta kuhmu otsassa. Pieni omakohtainen kosketus hiilityöläisen työoloihin sai kiinnostumaan myös tuon kulttuurin innoittamasta kirjallisuudesta. Esimerkiksi D.H. Lawrence on kuvannut hiilikaivosyhteisöä kirjassaan Poikia ja rakastajia. Suurten hiilikaivosten lopettamiset aiheuttivat valtavan työttömyyden ja lakkoilun. Synkkää onkaloa tarpoessani ja tietoisena 140 metrin (?) hirvittävästä massasta yläpuolellani aloin miettiä, miten ihminen kestää moista elämäntapaa. Stressitason täytyy olla korkealla, ja ilonpidon maan päällä vastaavasti rajunlaista.

Yorkshiresta löytyi myös todellinen maalaiskylä, jonka majataloon pääsimme yöksi. Kylä oli aivan kuin Herriotin kirjoista, keskellä virtasi puro ja ympärillä kohosivat kukkulat karjalaitumineen. Majatalo oli kuin unelmien täyttymys, olisin voinut kuvitella Cathyn ja Heatcliffin asumaan sinne puutakan loisteeseen ja gobeliinien ja katettujen sänkyjen lomaan. Aamulla aloitimme englantilaisella aamupalalla, josta ei turhaan kerrota tarinoita. Vegetaristiversiokin on saatavilla, mutta rasvan määrä tyrmää. Täydellä kuvulla oli mukava lähteä patikoimaan kukkuloille. Polku kulki halki lehmäaitauksen ja puron viertä. Maisema oli erittäin kaunis ja mielikuvitusta kiihottava. Lisäksi autenttisuus tuli omakohtaisesti koetuksi mätkähtäessäni pyrstölleni lammaslaitumen mutaan. Ilma oli upea ja aurinkoinen, mutta saatoin helposti kuvitella, että James Herriotilla ovat olleet vitsit vähissä syys-yönä, jolloin hän tarpoi kohti jotain syrjäistä lampolaa. Saatoin myös kuvitella, miten upeaa romaanin sankarittaren olisi laukata jalorotuisella ratsulla näillä seuduilla. Taivas näytti niin korkealta.

Elina Sipponen