S23 - Roosan hiukset
Roosalla oli päässään saparoita, ei kahta vaan kymmenen. Hän istui portailla, punoi saparoita sormissaan ja katsoi, kuinka äiti tanssi sateessa sadetanssia. Äiti tanssi, repi hiuksiaan ja itki. Roosaa ei naurattanut, vaikka tiesi, että äiti ei ollut kuin äidit yleensä. Tanssi näytti siltä, kuin äitiä olisi yrittänyt saavuttaa paha ja äiti hypyillään olisi väistellyt takaa-ajajaa.
Roosalla ei ollut enää hiuksia. Hän katsoi, kuinka äiti käveli pitkin huonetta ja puhui itsekseen, raastaessaan samalla hiuksiaan käsillä. Roosa uskoi, että hiuksiin liittyi pahuus. Ne olivat ulkoa kantautuvan pirun reittejä suoraan mieleen, aivokuoren alle. Roosa oli ilman hiuksia ja uskoi välttävänsä mielen nyrjähdyksen.
Roosalla oli hiusten peittona musta hattu. Hän katsoi mustissa kulkevia ihmisiä, jotka tarttuivat häneen käteensä ja sanoivat sanoja, jotka jatkoivat matkaa suoraan merkityksettömyyden maahan. Roosa ei itkenyt, sade oli vienyt kyyneleet pois jo vuosia sitten. Roosa tiesi, että äiti oli vihdoin onnistunut.
Antti istui ja katsoi jalkapalloa. Roosa pyöritti kädessään sohvapöydälle unohtunutta hiusrenksua. Antin katse oli keskittynyt, kuin se olisi yrittänyt hypnostisoitua lasiruudun lävitse pelin ytimeen. Välillä hän liikahteli kärsimättömänä ja huusi kai ohjeita pelaajille.
- Olen raskaana, Roosa kuiskasi huulet vähän raollaan
Antti ei tarttunut sanoihin, vaan antoi niiden soljua selostajan sanojen ohitse, suoraan muistamattomuuden avaruuteen. Hän otti vain lattialta uuden oluen ja sihautti sen auki.
- Olen raskaana, Roosa yritti uudelleen ja sai Antin katsomaan häntä sekunniksi. Mutta sanat eivät vaikuttaneet häneen kuin selostajan hehkutus melkein maaliin johtaneesta hyökkäyksestä.
- Katotaan tätä nyt, Antti murahti eikä Roosa tiennyt, oliko toinen kuullut hänen asiansa.
Roosa nousi ja tiputti hiusrenksun kaljatölkin päälle, käveli keittiöön ja otti käteensä viinipullon. Ei tietoa, ei iloa mutta oli viiniä, silloinhan sitä saa juoda?. En ole raskaana, koska kukaan ei todista sitä kanssani, Roosa mietti ja aukaisi tylsän kierrekorkin. Hän nuuhki viinin tuoksua pullon suusta, tuoksun kautta hän maistoi suullaan sen hyväilevän maun ja muisti, miten kerran äidin riipiessä hiuksia Roosa oli ottanut salaa lasin viiniä, kadonnut juomaan sitä kellarin portaille. Viini oli maistunut pahalle, mutta hän oli juonut sen kaiken. Sen jälkeen hän oli leijunut ja kikattanut, ottanut äitiä kädestä kiinni ja pyytänyt pihalle tanssimaan sadetta. Äiti oli katsonut pitkään, sanonut vain hullujen tekevän niin, ja hehän Roosan kanssa eivät olleet hulluja, eiväthän?
Antti etsi Roosaa katsellaan, tavoittamatta. Siinä hän istui, kuten aina ennekin. Mutta jotain puuttui, jotain ei ollut läsnä.
Antti katseli itseään peilistä, josta Roosa yleensä tuijotti kasvojaan ja punaisia kiharoitaan, niitä joihin Antti alussa ihastui. Kiharoita, niitä joita Antti rakasti punoa sormiensa ympärille.
Nyt oli hiljaista. Roosan tavarat eivät enää kuiskineet tarinaansa, kirjahylly oli tyhjä ja kaikki oli poissa. Antti ei ymmärtänyt miksi.
Roosa huusi ja pyysi apua. Kipu oli sietämätön. Hoitaja silitti hiuksia, aukaisi varjelevat letit ja kostutti kasvoja. Roosan teki mieli raastaa hiuksia, irrottaa jokainen yksitellen ja saada kipu lakkaamaan. Mutta pian kaikki olisi ohitse, niin ne sanoivat. Hänen piti vain jaksaa. Antti oli jalkapallo, jääkiekko, olympialainen ja mm-kisa. Tuntui ettei Antti ollut enää mitään ja oli kuitenkin kipu sisällä. Roosa muisti äidin naurun, kun se kaikui yöllä Roosan puristaessa harmaata kania kainalossaan ja nipistäessään silmiä kiinni paremmin. Roosa muisti jonkun miehen katseen, kun hän istui tutti suussa pihakeinussa. Sen miehen katseessa asui suru, eikä Roosa ollut häntä aikaisemmin muistanut.
- Pieni tyttö, se lause repi Roosan kivusta takaisin hetkeen. Hän sai syliinsä itkevän olion, jolla oli musta takkupesä päässään. Roosa pyöritti pienen olennon hiuksia sormillaan.
- Meidän mielet eivät nurjahda, hän kuiski. Minä en tanssi sadetta, lupaan.
Roosa etsi olentoa huoneesta. Hän kiersi kehää, kosketti kaljua päälakeaan ja etsi. Ei äidiksi, hän muisti lauseen menneisyydestä, eilisestä. Hän oli leikannut hiukset itseltään ja olennolta. Mennyt sinne minne käskettiin ja joutunut huoneeseen, jossa ei ollut ovea. Roosa huusi olentoa, jonka Antti oli ottanut televisioruudun sisälle, vienyt mukanaan. Nyrjähtänyt, oli Antti huutanut ja näyttänyt Hulkilta. Vihreät miehet ovat pahimpia, äiti oli sanonut. Hän ei ollut halunnut olla kuin äiti ja oli siksi joutunut tänne. Nyrjähtäneisiin.
Antin Roosa oli omituinen, siihen Antti rakastuikin. Roosa ei koskaan juonut kahvia pahvimukista ja käsilaukussa hänellä oli aina myrkynvihreä motti, jos kahvihätä pääsi yllättämään paikoissa, joissa kahvia tarjoiltiin arvolleen sopimattomista puujalosteista.
Roosa tanssi keittiön pöydällä ja ullakolla, kun luuli Antin nukkuvan. Roosa istui iltaisin kippuralla sohvalla ja kutoi värikkäitä villapaitoja tai sataa metriä kaulahuivia etelänavan pingviineille. Roosa suri kuollutta perhosta ikkunan välissä ja hautasi sen tulitikkuaskissa kompostiin, koska vain siellä oli enää lämmintä multaa.
Roosa söi jäätelöä kinuskikastikkeessa, laittoi ohkaisen siivun jäätelöä ja desin kastiketta. Upotti sekaan vielä muutaman karkin ja oli haltioissaan kuin lapsi, kun karkki sattui suuhun.
Roosa rakasti ehdottomasti, antautuen mutta vaati myös Antilta kaiken. Jäädessään huomiotta hän käpertyi nurkkaan villapaitojensa kanssa ja leikki kuuromykkää aamuun saakka. Ennen Antin töihin lähtöä hän kömpi maukuen sänkyyn ja kaipasi anteeksipyyntöä, vaikka Antti ei aina tiennyt, kumman pitäisi pyytää anteeksi.
Antin Roosaa ei enää ollut eikä Antti ei tuntenut sitä Roosaa, joka istui kaljuna sairaalassa ja puhui pahuudesta. Hassuus oli vaihtunut pelottavaksi eikä Antti tiennyt, miten saisi taiottua saparopäisen Roosan takaisin.
Roosa sai olennon syliinsä. Antti istui vierellä. Pari valkoista oli lähellä myös, kuin peläten, että Roosa muuttaa olennon sammakoksi kosketuksellaan. Roosa antoi olennolle tuttipullosta maitoa, sillä imettää hän ei saanut. Eikä olento kai edes osannut imeä rintaa.
Roosa koetti olennon hiuksia, käsien alla tuntui pahuuden kosketus. Hän kosketti omia hiuksiaan, piikikäs sänki tunki ihon lävitse suoraan verisuoniin. Roosa säikähti, ahdistus valtasi hänet. Hän pyysi valkoisilta saksia, partakonetta tai mitä tahansa, kitkeäkseen pahuuden juuret hänestä ja olennosta. Antti otti nopeasti olennon sylistä pois, katsoi ”tämän minä arvasin – katseellaan” ja vei olennon pois huoneesta. Roosa huusi ja kirosi, valkoiset ottivat, pitivät kiinni ja kuljettivat uneen ja armahdukseen. Ja hiukset katosivat, kun musta peitti koko ajatusmaailman, jokaisen nurkan ja kolon. Roosa unohti itsensä, olennon ja Antin sekä äidin. Hän unohti miehen, jonka silmissä asui suru.
Unohduksesta tuli osa arkipäivää. Siitä tuli kipua, jonka hän hautasi kemiallisen helpotuksen taakse. Roosa puhui, mutta vain siitä, mitä oletti toisten haluavan kuulla. Hän kertoi Antista ja siitä, kuinka jalkapallo meni raskausuutisen edelle. Tai siitä, kuinka hän pelkäsi, että olisiko lapsi terve. Valkoiset kuvittelivat, että terveys tarkoitti sydämen paikoillaan olemista tai kykyä hengittää, eikä hän jaksanut korjata virhekäsityksiä. Hänelle se tarkoitti hiuksia ja niiden vahvuutta, mitä vahvempi hius, sitä vahvempi pahuus.
Roosa katseli ikkunasta ulos. Hän oli puhunut pahuuden pois punaisista hiuksistaan. Puhunut ja puhunut, nukkunut kemiallista unta ja antautunut lääketieteellisiin hurmioihin. Ja nyt kevät kukki pihamaalla, Antti käveli otuksen kanssa kohti sairaalaa. Roosa katsoi vieressä olevaa kassiaan, kokeili hiustupsua taskussa ja muisti Fiskarsin Roosasakset keittiön laatikossa. Merkitykset saivat vallan hänen mielessään, mutta hän nielaisi pahuuden ajatukset ja nyökkäsi hoitajalle näkemiin.
Annika Keiski-Turunen