S24 - Akanhakumatka
AKANHAKUMATKA (Aleksis Kiveä mukaillen)
Kuulkaahan veljet, sanoi Juhani,
ei tästä mitään tule,
jos emme akkaa tähän taloon saa.
Meitä on seitsemän veljestä,
pitäisihän edes yhden akka ottaa,
että kotimme pysyisi siistinä,
pötyä olisi pöydässä ajallaan
ja viihdyttäisihän sen akka muutenkin raavasta miestä.
Ja milläs luulet sen akan ottavasi?
Noilla luukkupöksyillä
ja tuolla harakanpesää muistuttavalla kuontalollako?
nauroi Esko ja sai toiset riemuun mukaan.
Juhani oli herkkä ja kiivas mies luonteeltaan,
niin että tappeluhan siitä meinasi tulla
eikä akanhakumatkaa.
Juhani kuitenkin rauhoittui
ja naama harmista punaisena selitti,
miten heidän tuli toimia tässä tärkeässä asiassa:
lähdemme oitis kaupunkiin markkinoille,
ostamme sellaisen mustan takin,
jossa on pitkät liepeet,
ja siihen sopivat housut ja paidan
sekä tietenkin korean hatun,
jota nostamme vastaamme käveleville matameille.
Kävelykeppi ei olisi ollenkaan huono ajatus,
mutta katsotaan mihin rahamme riittävät.
Eivät ainakaan seitsemään fiiniin pukuun,
uskalsi Simeonikin puuttua puheeseen.
Eihän meidän seitsemää pukua tarvitse ostaakaan,
kunhan yhdenkin saamme,
voimme vaihtaa sitä keskenämme
ja katsoa, kenellä tuuri käy.
Mitä sen on väliä, kuka sen akan saa,
hyötyä siitä on meille kaikille, sanoi Juhani.
Niin lähti veljeskaarti kaupunkiin markkinoille
tinkimään hienoa pukua, johon heidän rahansa riittäisivät.
Pitkä neuvottelu siitä tulikin, sillä muut he vielä saivat ostettua,
mutta kenkiin ei enää rahat riittäneet.
Se ei veljeksiä huolettanut:
kuka nyt jalkoihin katsoisi, kun oikein kävelykepin kanssa
puistotietä kuljettaisiin, jokainen vuorollaan,
mutta ensin tietysti Juhani, joka oli varma onnistumisestaan.
Niin hän puki hienot vaatteet yllensä,
paidan, housut, takin ja korkean hatun, otti käteensä kävelykepin
ja oli valmis akan valloitukseen.
Muut veljekset luukkupöksyineen
piiloutuivat pensaitten suojaan tirkistelemään,
kuinka Juhanin akanhaku onnistuisi tai sitten ei.
Juhani promeneerasi puistotiellä,
nosti hattuaan vastaantuleville matameille,
joilla oli päivänvarjot suojanaan
ja oli varma, että oli tehnyt vaikutuksen
useampaankin kaupunkilaismatamiin,
kun ne niin tirskuivat hänelle ohikulkiessaan.
Hyvät matamit, sanoi Juhani,
saanko vaihtaa muutaman sanan kanssanne
näin kauniin päivän kunniaksi?
Ehkä istumme tuonne penkille keskustelemaan,
niin voin kertoa asiani.
Niin kaksi komeata, pulskanpuoleista matamia
ja Juhani istuivat varjoisan penkin suojaan keskustelemaan
ja matamit laittoivat päivänvarjonsa kiinni.
Sitä minä vain, aloitti Juhani posket punoittaen,
että olisiko jompikumpi halukas tulemaan minulle akaksi,
kun meitä on seitsemän akatonta veljestä
ja olemme tulleet siihen tulokseen, että vaimo pitäisi taloon saada.
En minä niin välitä, vaikka ette olekaan niin somia kasvoilta,
riuskan näköisiä naisihmisiä molemmat,
että kumpi tahansa käy,
selitti Juhani vähemmän hienotunteisesti.
Arvata saattaa, kuinka siinä kävi:
päivänvarjolla muutama kunnon isku
ja matamit nousivat penkiltä
ja sanoivat lähtiessään:
senkin houkka, sinähän olet Jukolan Juhani,
teille ei tule vaimoksi yksikään järkensä säilyttänyt madam.
Eihän sinulla ole edes kenkiä, vaikka koreilet muuten kuin kukko.
Niin jäi Juhani yksin penkille,
hämmentyneenä eukkojen käytöksestä,
jota ei voinut ollenkaan käsittää.
Nopeasti muut veljet pinkaisivat pusikosta naurua pidellen
ja totesivat, että ainakin Juhanilta jäi akka saamatta.
Jos en minä sitä saa, turha teidän muiden on sitä yrittää.
Nyt tämä veljeskaarti lähtee takaisin Jukolan torppaan,
akanhaku saa riittää!
Ja nämä hemmetin keikarin vaatteet minä sinkoan
korkealta kalliolta jorpakkoon!
Ollaan sitten ilman akkaa, ollaan sitä tähänkin asti tultu toimeen,
joten eiköhän tulla tästä eteenkinpäin.
Juhanin posket olivat kuin paloauto ja hiki valui,
olihan Luojan antama kuuma kesäpäivä.
Akanhausta ei enää koskaan puhuttu
ja jos joku yritti, sai juosta rivakkaa tahtia karkuun,
ettei joutuisi Juhanin suuttumuksen tielle.
SEITSEMÄN SISARUSTA
Jukolan Timo istuksi rappusilla aamutuimaan
ja haukotteli niin, että suu oli revetä,
rapsutteli karheaa, sekaista tukkaansa
ja ihaili uuden kesäaamun auringon nousua.
Äkkiä unet karkasivat silmistä
ja Timo terästäytyi katsomaan
mitä vähäisen matkan päässä
olevassa asumattomassa talossa alkoi tapahtua.
Pihaan kopsutteli oikein kahden hevosen vetämät kärryt,
täynnä tavaraa ja pari muodokasta naisihmistä,
joskaan ei niin kauniita kasvoiltaan,
mutta ei kuitenkaan pelästyttävän rumiakaan,
istuskeli täysien kärryjen peräpäässä
ja heilutteli paksuja akanjalkojaan kesätuulessa.
Perässä käveli verkkaista tahtia
samanoloisia reheviä naisenpuolia
ja pulina kuului Timon korviin asti.
No, jopas nyt! ajatteli Timo
ja huonolla laskutaidollaan,
jota Luoja ei ollut Jukolan veljeksille lahjoittanut,
yritti laskea, montako akanpuolta sieltä tuli.
Olihan niitä, oli! ajatteli Timo hämmentyneessä päässään
ja pinkaisi sisälle herättämään muut veljekset
kertoakseen mikä onni heitä oli nyt naisihmisten muodossa kohdannut.
Toiset olivat vielä joko nukkumassa
tai venyttelivät ja haroivat kuontaloitaan,
ja karjaisivat Timolle,
että pitäisi pienempää ääntä,
eihän kukkokaan ole vielä kiekaissut.
Vai luuliko Timo olevansa Jukolan kukko?!
remahtivat muut veljet nauramaan.
Tavallisesti Timo olisi suuttunut,
mutta nyt ei ollut aikaa edes kunnon sylipainille,
olihan asia tärkeääkin tärkeämpi.
Akanhakumatka kaupungissa oli vetänyt kunnon vesiperän,
mutta nyt oli naapuriin muuttamassa sellaisia matameja,
joitten perässä ei ollut mitään vikaa!
Ja jos oikein laskin, akkoja oli ainakin seitsemän
eli yksi heille jokaiselle.
Johan innostuivat muutkin veljekset ja
luukkupöksyissään ryntäsivät ulos rappusille,
toisiaan tönien ja tuuppien
ja katselivat silmät ymmyrkäisinä akkalauman tuloa
oikein kahden hevosen vetämillä kärryillä.
Nyt taisi onni viimein meitä lykästää!
riemuitsi Juhani, veljeksistä vanhin.
Saas nähdä joko Jukolan veljekset
vaimot saisivat,
jo olisi aika.
Akaton elämä oli alkanut kyllästyttää veljeksiä
ja he olivat jo jonkusen aikaa miettineet,
miten saisi edes yksi heistä akan.
Mutta seitsemän riuskanpuoleista emäntää
olisi jo sellainen Herran lahja,
että ei paremmasta väliä.
Kuulkaahan veljet, sanoi Juhani,
ei tästä mitään tule,
jos emme akkaa tähän taloon saa.
Meitä on seitsemän veljestä,
pitäisihän edes yhden akka ottaa,
että kotimme pysyisi siistinä,
pötyä olisi pöydässä ajallaan
ja viihdyttäisihän sen akka muutenkin raavasta miestä.
Ja milläs luulet sen akan ottavasi?
Noilla luukkupöksyillä
ja tuolla harakanpesää muistuttavalla kuontalollako?
nauroi Esko ja sai toiset riemuun mukaan.
Juhani oli herkkä ja kiivas mies luonteeltaan,
niin että tappeluhan siitä meinasi tulla
eikä akanhakumatkaa.
Juhani kuitenkin rauhoittui
ja naama harmista punaisena selitti,
miten heidän tuli toimia tässä tärkeässä asiassa:
lähdemme oitis kaupunkiin markkinoille,
ostamme sellaisen mustan takin,
jossa on pitkät liepeet,
ja siihen sopivat housut ja paidan
sekä tietenkin korean hatun,
jota nostamme vastaamme käveleville matameille.
Kävelykeppi ei olisi ollenkaan huono ajatus,
mutta katsotaan mihin rahamme riittävät.
Eivät ainakaan seitsemään fiiniin pukuun,
uskalsi Simeonikin puuttua puheeseen.
Eihän meidän seitsemää pukua tarvitse ostaakaan,
kunhan yhdenkin saamme,
voimme vaihtaa sitä keskenämme
ja katsoa, kenellä tuuri käy.
Mitä sen on väliä, kuka sen akan saa,
hyötyä siitä on meille kaikille, sanoi Juhani.
Niin lähti veljeskaarti kaupunkiin markkinoille
tinkimään hienoa pukua, johon heidän rahansa riittäisivät.
Pitkä neuvottelu siitä tulikin, sillä muut he vielä saivat ostettua,
mutta kenkiin ei enää rahat riittäneet.
Se ei veljeksiä huolettanut:
kuka nyt jalkoihin katsoisi, kun oikein kävelykepin kanssa
puistotietä kuljettaisiin, jokainen vuorollaan,
mutta ensin tietysti Juhani, joka oli varma onnistumisestaan.
Niin hän puki hienot vaatteet yllensä,
paidan, housut, takin ja korkean hatun, otti käteensä kävelykepin
ja oli valmis akan valloitukseen.
Muut veljekset luukkupöksyineen
piiloutuivat pensaitten suojaan tirkistelemään,
kuinka Juhanin akanhaku onnistuisi tai sitten ei.
Juhani promeneerasi puistotiellä,
nosti hattuaan vastaantuleville matameille,
joilla oli päivänvarjot suojanaan
ja oli varma, että oli tehnyt vaikutuksen
useampaankin kaupunkilaismatamiin,
kun ne niin tirskuivat hänelle ohikulkiessaan.
Hyvät matamit, sanoi Juhani,
saanko vaihtaa muutaman sanan kanssanne
näin kauniin päivän kunniaksi?
Ehkä istumme tuonne penkille keskustelemaan,
niin voin kertoa asiani.
Niin kaksi komeata, pulskanpuoleista matamia
ja Juhani istuivat varjoisan penkin suojaan keskustelemaan
ja matamit laittoivat päivänvarjonsa kiinni.
Sitä minä vain, aloitti Juhani posket punoittaen,
että olisiko jompikumpi halukas tulemaan minulle akaksi,
kun meitä on seitsemän akatonta veljestä
ja olemme tulleet siihen tulokseen, että vaimo pitäisi taloon saada.
En minä niin välitä, vaikka ette olekaan niin somia kasvoilta,
riuskan näköisiä naisihmisiä molemmat,
että kumpi tahansa käy,
selitti Juhani vähemmän hienotunteisesti.
Arvata saattaa, kuinka siinä kävi:
päivänvarjolla muutama kunnon isku
ja matamit nousivat penkiltä
ja sanoivat lähtiessään:
senkin houkka, sinähän olet Jukolan Juhani,
teille ei tule vaimoksi yksikään järkensä säilyttänyt madam.
Eihän sinulla ole edes kenkiä, vaikka koreilet muuten kuin kukko.
Niin jäi Juhani yksin penkille,
hämmentyneenä eukkojen käytöksestä,
jota ei voinut ollenkaan käsittää.
Nopeasti muut veljet pinkaisivat pusikosta naurua pidellen
ja totesivat, että ainakin Juhanilta jäi akka saamatta.
Jos en minä sitä saa, turha teidän muiden on sitä yrittää.
Nyt tämä veljeskaarti lähtee takaisin Jukolan torppaan,
akanhaku saa riittää!
Ja nämä hemmetin keikarin vaatteet minä sinkoan
korkealta kalliolta jorpakkoon!
Ollaan sitten ilman akkaa, ollaan sitä tähänkin asti tultu toimeen,
joten eiköhän tulla tästä eteenkinpäin.
Juhanin posket olivat kuin paloauto ja hiki valui,
olihan Luojan antama kuuma kesäpäivä.
Akanhausta ei enää koskaan puhuttu
ja jos joku yritti, sai juosta rivakkaa tahtia karkuun,
ettei joutuisi Juhanin suuttumuksen tielle.
SEITSEMÄN SISARUSTA
Jukolan Timo istuksi rappusilla aamutuimaan
ja haukotteli niin, että suu oli revetä,
rapsutteli karheaa, sekaista tukkaansa
ja ihaili uuden kesäaamun auringon nousua.
Äkkiä unet karkasivat silmistä
ja Timo terästäytyi katsomaan
mitä vähäisen matkan päässä
olevassa asumattomassa talossa alkoi tapahtua.
Pihaan kopsutteli oikein kahden hevosen vetämät kärryt,
täynnä tavaraa ja pari muodokasta naisihmistä,
joskaan ei niin kauniita kasvoiltaan,
mutta ei kuitenkaan pelästyttävän rumiakaan,
istuskeli täysien kärryjen peräpäässä
ja heilutteli paksuja akanjalkojaan kesätuulessa.
Perässä käveli verkkaista tahtia
samanoloisia reheviä naisenpuolia
ja pulina kuului Timon korviin asti.
No, jopas nyt! ajatteli Timo
ja huonolla laskutaidollaan,
jota Luoja ei ollut Jukolan veljeksille lahjoittanut,
yritti laskea, montako akanpuolta sieltä tuli.
Olihan niitä, oli! ajatteli Timo hämmentyneessä päässään
ja pinkaisi sisälle herättämään muut veljekset
kertoakseen mikä onni heitä oli nyt naisihmisten muodossa kohdannut.
Toiset olivat vielä joko nukkumassa
tai venyttelivät ja haroivat kuontaloitaan,
ja karjaisivat Timolle,
että pitäisi pienempää ääntä,
eihän kukkokaan ole vielä kiekaissut.
Vai luuliko Timo olevansa Jukolan kukko?!
remahtivat muut veljet nauramaan.
Tavallisesti Timo olisi suuttunut,
mutta nyt ei ollut aikaa edes kunnon sylipainille,
olihan asia tärkeääkin tärkeämpi.
Akanhakumatka kaupungissa oli vetänyt kunnon vesiperän,
mutta nyt oli naapuriin muuttamassa sellaisia matameja,
joitten perässä ei ollut mitään vikaa!
Ja jos oikein laskin, akkoja oli ainakin seitsemän
eli yksi heille jokaiselle.
Johan innostuivat muutkin veljekset ja
luukkupöksyissään ryntäsivät ulos rappusille,
toisiaan tönien ja tuuppien
ja katselivat silmät ymmyrkäisinä akkalauman tuloa
oikein kahden hevosen vetämillä kärryillä.
Nyt taisi onni viimein meitä lykästää!
riemuitsi Juhani, veljeksistä vanhin.
Saas nähdä joko Jukolan veljekset
vaimot saisivat,
jo olisi aika.
Akaton elämä oli alkanut kyllästyttää veljeksiä
ja he olivat jo jonkusen aikaa miettineet,
miten saisi edes yksi heistä akan.
Mutta seitsemän riuskanpuoleista emäntää
olisi jo sellainen Herran lahja,
että ei paremmasta väliä.
Sari Laitinen