S25 - Muutto
”Multa jäi sinne vielä jotain tavaroita.” ”Joo mä huomasin.” ”Mä lähetän Lauran hakemaan niitä.” ”Ai sä annat avaimesi sille vasta tässä vaiheessa?” ”Älä nyt aloita. Se tulee vartin sisään. Mä tulen huomenna vielä siivoamaan ja jätän sitten avaimet.” ”Mulla on iltavuoro niin jätä ne vaikka keittiön pöydälle.” ”Okei, moi sitten.” ”Moi.”
”Kusipää.” Mutta linja oli jo sulkeutunut. Elina laski puhelimen keittiön pöydälle. Sekä pöytäliina että keittiön matto ovat olleet Johannan ja siksi keittiössä kaikui nyt. Elina yritti syventyä kesken jääneeseen sudokuun, mutta tunnelma oli jo rikkoutunut. Hän mietti, vetäytyisikö omaan huoneeseensa, sillä ei halunnut tavata Lauraa.
Mikron päälle pakkaamisen lomassa kulkeutunut herätyskello tikitti hiljalleen, naksuttava ääni tuntui täyttävän tyhjän huoneen ja tulevan inhottavan lähelle.
Oven rasahdus kuulostaa aseen laukaukselta puolityhjässä asunnossa. Elina oli istunut selin ovelle, hän kääntyi puolittain. Laura sanoi varovaisen moin, Elina ynähti jotain epämääräistä vastineeksi. Käyttäytyisit nyt niin kuin aikuinen ihminen, hän komensi itseään. Kohta Laura tuli keittiöön kädessään muovipussi ja valkoinen, maalitahrainen suojatakki.
”Tämä oli sinun. Johanna sanoi, että se oli hänelle vain lainassa.”
Elina vilkaisi takkia. Hän ei ole viimeisten kuukausien aikana halunnut katsoa Lauraa. ”Sano Johannalle että voi pitää. En mä enää itse maalaa juuri ollenkaan.” Ja voitko nyt ystävällisesti painua helvettiin kodistani, hän lisäsi ajatuksissaan.
”En halua sitä meille”, sanoi Laura. ”Mitä?” Elina töksäytti. Laura ei ollut koskaan puhunut muutamaa lausetta enempää eikä ollut Elinan kuullen esittänyt mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Joskus Elinasta tuntui, ettei Laura muuta osannut sanoa kuin ihan sama.
”En vie tätä kotiini. Se haisee sinulta. Vaikka Johanna on sitä, se haisee yhä sinulta. Koko tämä huoneisto…”
Lauran ääni oli muuttunut. Se ei enää ollut varovainen eikä hiljainen vaan kumisi pelottavasti. Elina nousi hätäisesti, tuoli kaatui kolisten kumoon. Laura ei ollut enää entinen, anteeksipyytävä itsensä. Hänen ihonsa oli alkanut repeillä ja alta paljastui jotain tummanväristä ja nahkaista. Hän kasvoi pituutta ja alkoi levitä, jalat muuttuivat hirviön lonkeroiksi, jotka kiemursivat eteisen lattialta kohti keittiön oviaukkoa.
”Mä arvasin!” Elina huudahti. ”Mitä sä olet tehnyt Johannalle?” hän kysyi ja yritti vilkaista mahdollisimman huomaamattomasti ympärilleen. Hän kiitti luojaansa siitä, että oli laiskana jättänyt tiskaamatta.
”Johanna on turvassa kotipesässä”, sanoi hirviö kuola tihkuen terävien hammasrivistöjen välistä. ”Ja minun… On nälkä!”
Elina huusi, ääni on kauhua ja vihaa. Hän nappasi likaisen leikkuuveitsen tiskipöydältä ja heittäytyi taisteluun…
- Täähän on ihan järkyttävä, ethän sä ole edes muuttanut niiden nimiä tai mitään. Sitä paitsi tää kuulostaa joltain nuortennovellilta. - No se nyt kaipaa vielä vähän työtä. Mä otan nyt kahvia.Kun Elina palaa pöydän ääreen, Alex on sytyttänyt tupakan. Hän antaa novelliliuskat takaisin Elinalle.
- Aiotko sä oikeasti kirjoittaa niistä? Alex kysyy.
- En mä tiedä, tekisi kyllä mieli. Jotain sellaista banaalia ja raastavaa. Mutta musta tuntuu, etten mä saa siitä hiton Laurasta uskottavaa.
- Tää hirviökuvio on kyllä aika helmi.
- Musta tuntuu, että jos kirjotan siitä todenmukaisesti niin kukaan ei usko. Mutta se olis kyllä paljon pelottavampaa kuin mitkään demonit teeämäs. Tekis mieli välillä kirjoittaa jotain realistista.
- Tällasena tää kuulostaa joltain lonkeropornolta.
- Sä ja sun ainainen lonkeropornos.
- Miksi sä olet laittanut itsesi tekemään sudokua?
- Valehtelun taito on yksityiskohdissa. Kyllä mä muutan ne nimet.
Hän onkii Alexin pöydälle jättämästä askista savukkeen, mutta katsoo vielä toista kysyvästi ennen kuin sytyttää. Alex nyökkää hyväksyvästi. – Onko siitä Linjakadun kämpästä kuulunut mitään?
- Siksi mä soitinkin. Mun tarjous meni läpi. Saan sen ensi kuun alussa.
- Hei, aivan mahtavaa!
He puhuvat hetken asunnonoston hauskuudesta.
- Milloin Johanna jättää avaimensa?
- Se tulee ylihuomenna vielä siivoamaan. Mulla on silloin oikeasti iltavuoro.
- On se nyt vähän harmi että teidän välit meni tollain.
- On se vähän joo. Mutta ei sillä ollut mitään oikeutta tuoda Lauraa meille asumaan.
- Onko sulle vieläkään selvinnyt, mitä se näkee siinä tyypissä?
- Musta tuntuu, että pohjimmiltaan Johanna haluaa olla ihan tavallinen. Laura ainakin on.
- Pliis, se on pelottava, sulkeutunut tyyppi, joka ei ikinä puhu mitään!
- Tavallinen suomalainen… Ja mä kuulin sen puhuvan puhelimessa yksi päivä, se kesti monta minuuttia.
- Oho kato.
- Me ollaan hirveitä.
- Aiotko sä julkaista ton tekstin?
- En mä tiedä, en oo varma saanko sitä kirjoitettua enkä mä usko, että se menisi tollasena läpi.
- Et sä tolla saa välejäsi Johannaan ainakaan paranemaan…
- En mä tiedä, lukeeko se mun tekstejä ollenkaan. Eikä meillä oo mitään välejä. Kun ei yli puoleen vuoteen ehdi puhua ihmisille, jonka kanssa asuu samassa asunnossa niin siinä jotenkin noi välit viilenee. Ei sillä että meillä olis ollut mitään riitaakaan.
- Vihaatko sä sitä?
- No en oikeastaan. Olin mä silloin aluksi vihainen joo. Koska se jätti mut, tietkö, mä olisin halunnut puhua sille mun asioista koska se oli mun ystävä helvetti, mutta se linnoittautui omaan huoneeseensa sen hiton Lauransa kanssa. Enkä mä sen läsnäollessa alkanut omista asioistani puhumaan, se oli mulle ihan vieras ihminen.
- Sähän sanoit, että se pyysi sulta kerran anteeksi.
- Joo mutta se oli kännissä. Se sano tietävänsä, että tää on hankala tilanne. Mutta ei sen jälkeen mikään muuttunut enkä mä jaksanut jäädä sitä odottelemaan. Vittu että on munatonta tollanen, heti kun aletaan seurustella niin kaverit voi laittaa säilöön pakastimeen.
- Naiset.
- No just ne. Sori nyt kun avaudun tästä.
- Kulta kauanko me ollaan tunnettu ja koska mä en olis kuunnellut? Mistä sä ton lonkerohirviön keksit?
- Mä en ole vielä varmaksi päättänyt sitä hirviötä. Mä tajusin just, että ei se ole vaan Johanna, joka tässä on ollut osallisena. Kai se hiton Laurakin on jossain vastuussa elämästään? Mä en kehtaisi mennä toisen ihmisen kotiin asumaan. Äh antaa nyt olla. Puhutaan jostain muusta.
Elina Laatikainen
MUUTTO
Hän asuu marraskuun yksin asunnossa, X on muuttanut pois jo kuun vaihteessa.
Ensi töikseen hän siirtää sänkynsä omasta huoneestaan olohuoneeseen. Muutamana ensimmäisenä aamuna hän herää, kun lehti kolahtaa eteiseen. Sitten äänet sulavat osaksi tavallisuutta.
Hän pakkailee hiljalleen ja pinoaa laatikot X:n huoneeseen. Hän yrittää muistella, miltä tyhjä huone ennen näytti: tuossa X:n vuode, Y istui aina X:n luona ollessaan tuossa sängyn kulmalla. Hetken hän miettii Y:tä, yrittää piirtää tämän silmiensä eteen. Hiljainen, jotenkin anteeksipyytävä olemus, sisäänpäin kääntynyt ryhti. Silloin harvoin kun Y poistui X:n huoneesta, hän kulki aina vähän seiniä pitkin. Äänetön jokin, jonka läsnäolosta oli kuitenkin aina tietoinen. Tuossa oli kirjahylly. Tv-taso. Y piti tv:tä aina päällä, se tuntui hänestä omituiselta mutta niin kai suurin osa ihmisistä... Hetkeksi hän sulkee X:n huoneen oven, hän ei halua muistaa. Sitten hän palaa pakkaamaan, avaa oven, jäljellä on enää vain huone laatikoineen.
Marraskuun valo on kylmä. Aamuisin hän harhailee puolityhjässä asunnossa, joka on hiukan liian autio ja väljä tuntuakseen kodilta. Vaatteet leviävät nojatuolien selkänojille ja lattioille, elämä tavaroineen tuntuu olevan hajallaan. Suurin osa matoista on ollut X:n, joitakin tärkeitä lamppuja on viety pois. Puhuessaan puhelimeen hän menee aina keittiöön, siellä kaikuu vähiten. Hän siirtää oman pöytälamppunsa keittiöön voidakseen lukea aamuisin lehteä, valo on kirkas ja varjot teräväreunaiset.
Heti kuultuaan X:n muutosta hän on tehnyt suunnitelmia: tyhjässä huoneessa voisi vihdoin maalata sen jättikankaan, eikö puolityhjä asunto olisi täydellinen sellaiseen melankoliseen sunnuntaihin, jolloin vain loikoillaan tekemättä varsinaisesti mitään, televisiossa pyörii mustavalkoinen klassikkoelokuva tai ehkä kuunnellaan laiskaa bluesia... Mutta suunnitelmat ovat liian kevyitä ja arki kulkee eteenpäin omaa tasapaksua turvallisuuttaan. Pimeys hulmahtaa kaupungin ylle puoli viiden aikoihin. Eikö juuri ollutkin vielä kesä? Hän tekee tarjouksen pienestä ja jännittävästä asunnosta ja tarjous menee läpi, hän soittaa Alexandralle ja he juhlivat. Musiikkia voi olohuoneessa soittaa vain hiljaa ja kaiku tekee tunnelmasta hyvästä ruoasta ja punaviinistä huolimatta kuitenkin aavistuksen kolkon.
Viikon hiljaisuuden jälkeen X ilmoittaa unohtaneensa kynttilälyhdyn parvekkeelle ja eteisen kaappiin taisi jäädä joitain imurin suulakkeita, milloin hän voisi tulla ne hakemaan?
- Käytit musta sitten koko nimeä?
- Joo, ajattelin että se vähän hämmentäisi pakkaa. Ei kai se haittaa?
- Ei tietenkään. Mä oletan että keksit muille toiset nimet?
- Totta kai. Mä teen varmaan Laurasta pojan.
- Mutta tajuaahan Johanna silti, mistä tässä on kyse.
- Totta kai. Mutta kaikki on mun elämässä niin auki että musta tuntuu, että mä voin tehdä mitä vaan. Vaikka eihän se tietenkään koskaan oo niin.
- Kai sä tiedät, että tää on yksi parhaita mitä sä olet pitkään aikaan kirjoittanut?
- Tiedän.
- Miten tää loppuu?
- En mä tiedä. Ne tapaa kadulla parin kuukauden päästä ja sanoo että soitellaan? Jotain arkipäiväistä ja hirveää. Miten tuollaisen nyt muuten vois lopettaa. Asiat jää roikkumaan ja hiutuu. Kaikki jää vaan roikkumaan. En mä usko, että sitä voi lopettaa mitenkään muuten.
Anni Nupponen