S26
kuten sade soittaa
katseesi sataa
ja minä janoan sitä sielua
joka pisaroista heijastuu
kosketa minut soimaan
tunnustele
kuinka taivun sävelille
melodiaksi
joka pehmenee yöhön
soita minua
kuten sade soittaa heinikkoa
kunnes se antautuu maaten
soita
kunnes aamun
ensimmäiset kastepisarat
helähtävät loppusoinnuiksi
anna auringonsäteiden kuivata
kaunis muisto
tuulen viemää, tuomaa
tunteeni juoksevat tuulien mukana
käyvät suloisista
muistoista korkeuksissa
humisevat kaivaten karuissa
betoniseinissä
paiskovat raivoisasti ovia
niitä, joista ei ole uskallettu astua
öisin vaikeroivat kattopelleillä
kunnes hitaasti kohtaavat pakkasaamun
pysähtyvät
ja hetken on maailma
niin hiljaa, niin tyhjä
lähelle on pitkä matka
olen yrittänyt
nukkua itseni hereille
tehnyt unikuvista huoneentauluja
katsellut niitä ja pohtinut salaa
miksi aamuisin
avaan silmäni uuteen päivään
eikä silti mikään ole muuttunut
peilissäkin näen tutut silmät
mutta en ole varma
ovatko ne minun vai sen toisen
ja heijastuuko lempeä suru
niistä siksi, että emme kohtaa
vai siksi että näemme toisemme
kotona kanssasi
oli kuljettava kauas
nähtävä sama auringonlasku
erivärisinä, erilaisilta rannoilta
oli sukellettava
löydettävä kauniita simpukoita
helmettömiä kuoria
ja silitettävä
jo tuhat kertaa silitettyjä
mykkiä kiviä
niin monet kerrat oli koettava
kuinka meri tyynen viileästi
pyyhkäisi toiveet hiekalta
hukutti hiljaiset kyyneleet
ja vaikka autio sydän
ei sillä matkalla löytänyt sitä rantaa
jota sielu asuu
oppi se ymmärtämään
miksi vieressäsi
on niin hyvä olla
juuri nyt
tuskin kovin kauas
lähdit
mutta olen varma
että palaat pian
sillä unohdit
suudelmasi huulilleni
silmissäsi kuu
pinta edessäsi on tyyni
mutta katso rauhassa
kuinka vaikutuksestasi
vuorovesi nousee ja laskee
naiseuteni ajelehtiessa sen mukana
sinuun rantautuen
lumpeen lumetta
lähteeni pinnassa
olet heijastus
joka ojentuvaan käteen tarttumatta
ja janoisiin kuiskauksiin vastaamatta
rikkoutuu kosketuksesta
vain piirtyäkseen uudelleen
merihädässä
kuin tyhjästä
nousee ikävän aalto
epätoivoisesti hakien
paikkaa, johon rantautua
maata, johon heittäytyä
kuin poikasensa kadottanut emo
kuin itse, jolta viety raaja, sielu, tarkoitus
halu iskeä johonkin, löytää jotakin
joka päättäisi levottomuuden
etsimisen järjettömyyden
turhaan
aikansa vaahdottuaan
tyyntyy, asettuu kohtaloonsa
vellomaan määräämättömässä surussaan
vain kerätäkseen voimiaan
katseesi sataa
ja minä janoan sitä sielua
joka pisaroista heijastuu
kosketa minut soimaan
tunnustele
kuinka taivun sävelille
melodiaksi
joka pehmenee yöhön
soita minua
kuten sade soittaa heinikkoa
kunnes se antautuu maaten
soita
kunnes aamun
ensimmäiset kastepisarat
helähtävät loppusoinnuiksi
anna auringonsäteiden kuivata
kaunis muisto
tuulen viemää, tuomaa
tunteeni juoksevat tuulien mukana
käyvät suloisista
muistoista korkeuksissa
humisevat kaivaten karuissa
betoniseinissä
paiskovat raivoisasti ovia
niitä, joista ei ole uskallettu astua
öisin vaikeroivat kattopelleillä
kunnes hitaasti kohtaavat pakkasaamun
pysähtyvät
ja hetken on maailma
niin hiljaa, niin tyhjä
lähelle on pitkä matka
olen yrittänyt
nukkua itseni hereille
tehnyt unikuvista huoneentauluja
katsellut niitä ja pohtinut salaa
miksi aamuisin
avaan silmäni uuteen päivään
eikä silti mikään ole muuttunut
peilissäkin näen tutut silmät
mutta en ole varma
ovatko ne minun vai sen toisen
ja heijastuuko lempeä suru
niistä siksi, että emme kohtaa
vai siksi että näemme toisemme
kotona kanssasi
oli kuljettava kauas
nähtävä sama auringonlasku
erivärisinä, erilaisilta rannoilta
oli sukellettava
löydettävä kauniita simpukoita
helmettömiä kuoria
ja silitettävä
jo tuhat kertaa silitettyjä
mykkiä kiviä
niin monet kerrat oli koettava
kuinka meri tyynen viileästi
pyyhkäisi toiveet hiekalta
hukutti hiljaiset kyyneleet
ja vaikka autio sydän
ei sillä matkalla löytänyt sitä rantaa
jota sielu asuu
oppi se ymmärtämään
miksi vieressäsi
on niin hyvä olla
juuri nyt
tuskin kovin kauas
lähdit
mutta olen varma
että palaat pian
sillä unohdit
suudelmasi huulilleni
silmissäsi kuu
pinta edessäsi on tyyni
mutta katso rauhassa
kuinka vaikutuksestasi
vuorovesi nousee ja laskee
naiseuteni ajelehtiessa sen mukana
sinuun rantautuen
lumpeen lumetta
lähteeni pinnassa
olet heijastus
joka ojentuvaan käteen tarttumatta
ja janoisiin kuiskauksiin vastaamatta
rikkoutuu kosketuksesta
vain piirtyäkseen uudelleen
merihädässä
kuin tyhjästä
nousee ikävän aalto
epätoivoisesti hakien
paikkaa, johon rantautua
maata, johon heittäytyä
kuin poikasensa kadottanut emo
kuin itse, jolta viety raaja, sielu, tarkoitus
halu iskeä johonkin, löytää jotakin
joka päättäisi levottomuuden
etsimisen järjettömyyden
turhaan
aikansa vaahdottuaan
tyyntyy, asettuu kohtaloonsa
vellomaan määräämättömässä surussaan
vain kerätäkseen voimiaan
Leena Yliportimo