S6 - Essee: Teksasin moottorisahamurhat
IHMISIÄ LIHAKOUKUISSA - SAWYERIN PERHEEN GASTRONOMISET MIELTYMYKSET
“It is only by softening and disguising dead flesh by culinary preparation that it is rendered susceptible of mastication or digestion, and that the sight of its bloody juices and raw horror does not excite intolerable loathing and disgust.” - Percy Bysshe Shelley
“You have just dined, and however scrupulously the slaughterhouse is concealed in the graceful distance of miles, there is complicity.” - Ralph Waldo Emerson
“Recognize meat for what it really is: the antibiotic- and pesticide-laden corpse of a tortured animal.” - Ingrid Newkirk
Tobe Hooperin esikoistyö, nykyään valtaisaa kulttisuosiota nauttiva pikkubudjetin kauhuleffa Teksasin moottorisahamurhat (Texas Chainsaw Massacre, 1974), jakoi heti ilmestyessään yleisön mielipiteitä herättäen sekä suurta paheksuntaa että varauksetonta ihailua. Elokuvan lukuisat julkaisukiellot eri maissa vain kasvattivat sen kammottavuuden auraa. Edelleenkin se on paatuneimmillekin kauhun ystäville makaaberin aiheensa ja kieroutuneen luonteensa vuoksi eräänlainen kestävyyskoe. Viitottaessaan tietä kokonaiselle genrelle se on monien mielestä jäänyt ylittämättömäksi saavutukseksi kauhuelokuvan historiassa. Elokuvan taiteellista tasoa voidaan syystä korostaa myös perinteisen kauhuelokuvan kontekstin ulkopuolella. Nimittäin toisin kuin suurin osa seuraajistaan ja jäljittelijöistään, Teksasin moottorisahamurhat kätkee shokeeraavan kauhutarinansa alle voimakkaan subtekstin, ilmestymisaikansa ankaran sosiaalisen kommentaarin. 1970-luvulla kylmä sota, Kennedyn ja Martin Luther Kingin murha ja etenkin nuorten sotilaiden turha joukkokuolema Vietnamissa aiheuttivat suurta ahdistusta ja raivoa amerikkalaisissa. Tämä patrioottisin kaunopuhein verhottu voimapolitiikka oli jo 60-luvulla herättänyt myös vastaliikkeen, rakkauden ja rauhan nimeen vannovan hippiliikkeen. Kuitenkin myös tästä vastakulttuurista oli 70-luvulle tultaessa paljastunut piirteitä, jotka horjuttivat uskoa ihmiseen rauhanomaisena olentona. Rappeutunutta vastakulttuuria leimasi yhä voimakkaammin väkivalta ja huumeet, kun esimerkiksi väkivaltaisen kultin johtaja Charles Manson ”perheineen” suoritti raa’at murhansa Beverly Hillsin hienosto-alueilla. Ideaaleiltaan suuren ja kauniin ”vapaiden maan” sydän oli näin ollen paljastunut, ellei täysin mädäksi, niin ainakin pimeäksi.
Hooperin karmivan dystopian voi siis nähdä ilmentävän oman aikansa turhautuneisuutta ja ahdistusta ja olevan ehkä jonkinlainen hätääntyneen ylimalkainen hyökkäys niitä väkivallan koneistoja vastaan, joiden uhreiksi amerikkalaiset nuoret tuolloin joutuivat. Silti elokuvasta voidaan lukea eräs mielenkiintoisempi ja ajattomampi subteksti, ihmisten väkivaltainen suhde muihin eläinlajeihin. Elokuvan paheksuttua kannibalismi-aihelmaa ja ikonografiaa voidaankin nähdäkseni tulkita modernin lihajalostusteollisuuden ja yleisemmin länsimaisen luonnosta vieraantuneen kulutuskulttuurin kritiikin kannalta.
Toki Teksasin moottorisahamurhat voi nähdä perinteisen kauhuelokuvan mallin mukaisena painajaisen kuvauksena pohtimatta sen kummemmin alla mahdollisesti piilevää subtekstiä. Se ei missään nimessä ole ohjelmallinen vege-kauhuelokuva sen enempää kuin suora Vietnam-allegoria tai keskiluokkaisen elämäntavan irvokas satiirikaan. Elokuvan temaattinen anti jää itse asiassa jonkin verran hämäräksi, minkä on myös katsottu kuvaavan hyvin ilmestymisajankohtansa USA:n henkisen ilmaston sekavuutta, turhautuneisuutta ja epävarmuutta. Teoksessaan Horror Movies (2004) James Marriott toteaa, että siinä missä pahimmat painajaisemmekin, Teksasin moottorisahamurhat pakenee lopullista, yhtenäistä tulkintaa – mihin sen ahdistavin vaikutus ehkä perustuukin. Joka tapauksessa omana tendenssinäni on lukea elokuvaa lihansyönnin ja siihen liittyvän eettisen epäjohdonmukaisuuden ja moraalisen selkärangattomuuden kritiikkinä ja kannanottona vegetarismin puolesta, sillä nähdäkseni ne muodostavat yhden mielenkiintoisen näkökulman tähän monisyiseen kauhuelokuvaan.
Eläimellinen kauhu
Moottorisahamurhien varsin yksinkertainen juoni noudattelee pitkälti sittemmin Hollywood-kauhun kliseeksi muodostunutta slasher-elokuvan (viiltäjä-elokuva) kaavaa. Joukko nuoria joutuu väärään aikaan väärään paikkaan, ja armoton pudotuspeli alkaa. Epäinhimillinen sarjamurhaaja teurastaa yksi toisensa jälkeen epäsiveellisiä, alkoholia ja huumeita käyttäviä, seksuaalisesti vapaamielisiä nuoria. Elokuvan kauhu perustuu riipivään tunteeseen siitä, että murhaaja vaanii jatkuvasti jossain aivan lähellä valmiina silpomaan epätoivoisen uhrinsa. Mielenkiintoista tässä on, että Teksasin moottorisahamurhista konservatiivis-moralistinen rankaisun aspekti puuttuu kokonaan. Elokuvan amatöörinäyttelijöiden tulkitsemat nuoret ovat ihan sympaattisia, vaikka eivät Hooperin ohjauksessa kovin pyöreiksi henkilöhahmoiksi pääse kasvamaankaan. Tätä viattomuutta, heikkoutta ja haurautta korostaa vielä pyörätuolissa työnnettävä Franklin. Nuoret eivät ole tehneet mitään ansaitakseen kohtalonsa, vaan ovat vain sattuneet eksymään väärään maisemaan. Tähän rankaisun aspektin puuttumiseen ja elokuvan paheksuttuun ”moraalittomuuteen” onkin hyvä syy. Elokuvassa ihmisuhrit samaistetaan erilaisten kerronnallisten keinojen avulla teuraskarjaan, ja heidän kärsimyksensä yhdistetään temaattisella tasolla viattomien eläinten kärsimykseen. Näin moraalittomalta vaikuttavasta splatterista tuleekin todellinen mustan huumorin ryydittämä moraliteetti.
Nuoret uhrit ja avuton teuraskarja rinnastetaan toisiinsa karmealla tavalla jo elokuvan alussa. Kaverusten ajaessa pakettiautollaan erään karjatilan ohi Franklin alkaa yksityiskohtaisesti kuvailla sikojen lahtaamista. Hän kertoo muille, kuinka ennen vanhaan teuraskarja tapettiin iskemällä vasaralla päähän ja kuinka nykyään lopettaminen tapahtuu suuren ilma-aseen avulla:
Franklin: ”Sometimes the first hit doesn’t kill’em, and they’d have to hit’em sometimes two, three times and they still wouldn’t die. Sometimes they’d skin them before they were even dead.”
Sally: “Oh, Franklin, I like meat. Please change the subject.”
Franklinin selostuksen aikana luodaan nopeita leikkauksia aitauksissaan kuolaaviin nautoihin. Vertaus huipentuu, kun kameran panorointi yhdistää samaan kuvaan sekä nuorten pakun että karja-aitauksen. Kuten pahaa-aavistamattomat naudat, myöskään nuoret eivät tiedä olevansa matkalla teuraaksi.
Kun elokuvan sarjamurhaaja Leatherface sitten ensimmäistä kertaa ilmestyy kuvaan tappaessaan ensimmäisen uhrinsa, rinnastus teuraskarjaan käy yhä ilmeisemmäksi. Yhden nuorista, Kirkin, tutkiessa Sawyerin perheen autiolta vaikuttavaa taloa, Leatherface ryntää esiin nurkan takaa valkoiseen essuun pukeutuneena ja vasaralla varustautuneena. Aiemmin Franklin oli keskustelussa maininnut, että yksi lyöntikerta ei riitä tappamaan sikoja, vaan tarvitaan usein toinen ja kolmaskin lyönti. Ironisesti Leatherface iskee Kirkiä kaksi kertaa, sillä ensimmäinen lyönti ei riitä taltuttamaan onnetonta uhria. Kuva pitäytyy pitkään Kirkin sätkivissä jaloissa, mikä korostaa kuoleman epäarvokkuutta, epäinhimillisyyttä. Groteskin samaistamisen avuttomaan eläimeen täydentää ääniraita, jolla ei kuulla ihmisen kuolonkorinaa, vaan sian röhkimistä ja kirkunaa. Tätä tehokeinoa Hooper käyttää elokuvassa kautta linjan; ääniraidalla ei kuulla musiikkia, vaan erilaisten koneiden ääniä, satunnaista perkussioiden kolinaa ja syntetisaattorin pörinää. Ääniraita tekeekin elokuvan tunnelmasta uhkaavamman ja todellisemman oloisen, kun todellisuudesta etäännyttävää, konventionaalista jousiorkesteria ei sillä kuulla. Näin musiikin puuttuminen korostaa sitä elokuvan perusajatusta, että nuoret eivät ole inhimillisessä ympäristössä, vaan nimenomaan keskellä teurastamoa.
Toisaalta ihmisten samaistaminen eläimiin tapahtuu myös varsinaisen väkivallan representaation avulla. Väkivalta elokuvassa on hyvin minimalistista ja varsin nopeasti esitettyä. Leatherfacen iskuja ei ennakoida pitkillä, piinaavilla jousisoitinten kiihottamilla kissa-hiiri-jahdeilla, vaan katsoja yllättyy yleensä yhtä pahanpäiväisesti kuin uhrikin. Heti ensimmäisestä taposta henkii kylmä välttämättömyys: näin tuli tapahtua. Leatherface suorittaa tekonsa tottuneesti kuin teurastamon rutinoitunut työntekijä. Leatherfacen uhriksi joutuu myös Pam, jonka tappaja raahaa mukanaan pieneen käsittelyhuoneeseensa Sawyerin talon alakerrassa. Siellä hän nostaa hysteerisen tytön lihakoukkuun roikkumaan. Lihakoukku ei ole silti ensisijaisesti kidutusväline, vaan symboloi lähinnä Leatherfacen tapaa nähdä uhrinsa vain riistana. Koukku viittaa siihen, että Leatherface ei tapa huvin vuoksi, vaan puhtaasti ruoan takia. Se kielii järjestelmällisyydestä; katsoja voi arvata, että siihen on joutunut jo monta muutakin uhria ennen Pamia.
Myös uhrien kokema kauhu esitetään primitiivisenä, eläimellisenä. Pelko ja lopulta silkkaan hulluuteen asti yltyvä kauhu lamauttavat nuoret, eivätkä nämä kykene toimimaan rationaalisesti. Mikään ei erota heitä enää vaistojensa varassa toimivista eläimistä. Esimerkkinä tästä on kuuluisa illalliskohtaus, jonka aikana Sally menettää itsehillintänsä taantuen parkuvan lapsen tasolle. Entinen toimija, rationaalinen subjekti, ihminen, muuttuu objektiksi, saaliiksi jolla ei ole kuin korkeintaan lamauttava aavistus lähestyvästä kuolemasta.
Elämäntapana liha
Nuoret huomaavat siis pian karmealla tavalla törmänneensä vinksahtaneeseen kannibaaliperheeseen, isään, isoisään ja kahteen poikaan, joille ihmiset ovat ensisijaisesti maittavaa ravintoa. Sawyerin talo kertoo perheen pitkään jatkuneesta elämäntavasta; lihan käsittelyä varten on varattu oma tilansa rakennuksen alakerrassa. Huone- ja tarvekalut ovat pitkälti ihmisruumiin eri osista askarreltuja. Sawyerin perheen kannibalismiin ei selvästikään liity minkäänlaista mystiikkaa tai rituaaleja. Se ei ole riitti, vaan elämäntapa. Leatherfacen veli toteaakin lakonisesti: ”My family’s always been in meat”, mikä viittaa pitkään, mitä ilmeisimmin useita sukupolvia jatkuneeseen tapaan.
Perheenjäseniä ei esitetä yksioikoisesti äärimmäisen pahan ruumiillistumina, vaan toisinaan jopa sympaattisinakin ja lähes normaalinoloisina ihmisinä. He vain sattuvat syömään ihmislihaa. Tappaminen ei itsessään ole perheelle nautinto, mikä ilmenee esimerkiksi Leatherfacen intohimottomasta ja kylmästä suhtautumisesta työhönsä. Isä-Sawyer jopa tunnustaa inhoavansa sitä: ”I just can’t take no pleasure in killing. There’s just some things you gotta do. Don’t mean you have to like it.” Syy veritöihin on, että Sawyerit näkevät elämäntapansa välttämättömyytenä, eivätkä he milloinkaan kyseenalaista periytyneitä tapojaan. Keskiluokkaisen kyseenalaistamaton ja eettisiä ongelmia väistelevä elämänkatsomus tuntuu olevan yhtenä Hooperin provokaation ja vastaansanomattoman satiirin kohteena. Myöskään suurin osa lihansyöjistä ei todella milloinkaan kyseenalaista elämäntapaansa ja ideologiaansa, vaan elää tyytyväisenä niissä puitteissa, joihin heidät on jo lapsesta saakka kasvatettu. Vaikka elämäntapaan ja omaksuttuun ideologiaan liittyisi tarkemmin tarkasteltuna monia eettisiä ongelmia ja ristiriitaisuuksia, ne sivuutetaan verukkeilla, kuten ”ainahan ihmiset ovat syöneet lihaa” tai valheellisilla väittämillä, kuten ”ihminen ei pärjää ilman lihaa”. Sawyerit, kuten eläimiä järjettömästi teurastava ihmiskunta, ovat luoneet oman moraalinsa, jossa heikompien, kehityksessä alemmalla tasolla olevien olentojen syöminen on täysin hyväksyttyä. Toteamme Sawyerien olevan psykopaatteja, sillä he eivät mitä ilmeisimmin kykene empatiaan, toisin sanoen samaistumaan uhriensa kokemaan kauhuun ja tuskaan. Mutta kuinka suuri ero onkaan elokuvan psykopaateilla, ja niillä tiedemiehillä, jotka tekevät vuosittain tuhansia hyödyttömiä, sadistisia eläinkokeita, joilla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen? Kykenemättömyys samaistua uhriensa tuntemaan kärsimykseen ei ole kulttuurissamme pelkästään murhaajapsykopaattien yksinoikeus.
Isä-Sawyer veli Sawyerille: ”Look what your brother did to the door! Ain’t got no pride in his home!”
Kim Newman esittää teoksessaan Nightmare Movies (1988) Sawyerin perheen parodioivan amerikkalaisissa sarjoissa representoitua porvarillista, heteronormatiivista ydinperhettä. Sawyerin perheestä kuitenkin puuttuvat kokonaan naiset, millä ei voi olla näkemättä yhteyksiä perinteisen mieskeskeisen sitcomin piilevään misogyniaan; Sawyerien homososiaalinen kannibaalijoukkio on eräänlainen rappeutunut amerikkalainen ydinperhe. Tästä humoristisesta otteesta hyvänä esimerkkinä on kohtaus, jossa Leatherface häärää ruoan parissa kuin kiireinen kotiäiti esiliinassaan, ja hänen isänsä toruu häntä ulko-oven hajottamisesta. Isäänsä pakoon juokseva Leatherface ulisee naisellisen korkeassa falsetissa, mikä romuttaa näkemystä äärimmäisestä pahuuden ruumiillistumasta. Assosiaatioita herää esimerkiksi Perhe on pahin (All In The Family) –sarjan kärttyiseen isähahmoon Archieen. Mustaakin mustemmalla sitcom-parodialla Hooper on kenties halunnut edelleen vahvistaa voimakasta vertausta eläimiä järjettömästi hyväksikäyttävään länsimaiseen ydinperheeseen. Yhteys porvarillisten ja patriarkaalisten perhearvojen ja eläinten teollisen riistämisen välillä ei olekaan kaukaa haettu.
”Please, change the subject” – ulkoistettu tappaminenVeli-Sawyer isälleen: “Hey, Leatherface and I do all the work here. He does the killing, I do the grave digging. You don’t do anything. You’re just a cook!”
Sawyerin perheen hyvin organisoidusta elämäntavasta kielii myös veli-Sawyerin kuvailema työnjako. Leatherface tekee likaisen työn, varsinaisen tappamisen muiden niin käskiessä. Kuten pyövelit keskiajalla, Leatherface vain toteuttaa vallanpitäjien antamaa käskyä saaden kuitenkin suurimmat antipatiat niskoilleen. Ei siis ole kenties sattumaa, että juuri hänet on elokuvassa voimakkaimmin demonisoitu, puettu irvokkaaseen ihmisennahasta tehtyyn naamioon. Leatherface vasaroineen ja sahoineen edustaa juuri sitä itse tappamisen aktia, jonka katsojat haluavat eniten kieltää.
Teksasin moottorisahamurhat käsittelee ihmisten taipumusta sulkea silmänsä epämiellyttäviltä asioilta ja sitä syvälle juurtunutta kaksinaismoraalia, jolla ei-toivottuja asioita lakaistaan piiloon. Elokuvan nuoret toimivat tästä kaksoisajattelusta hyvänä esimerkkinä. Sally toteaa alussa, että hän pitää lihasta ja pyytää sen vuoksi Franklinia lopettamaan eläinten teurastamisen kuvailun. Toisin sanoen hän haluaa päivittäisen liha-annoksensa, mutta ei olisi valmis pitelemään ilma-asetta, saati vasaraa. Vaikka nuorten mielestä ihmisten ei pitäisi tappaa eläimiä, heille kuitenkin maistuu hyvin grillattu makkara. Heidän tapaansa myös suurin osa ihmisistä on just a cook, kulinaristeja, jotka eivät kykenisi tappamaan eläviä olentoja, mutta jotka kuitenkin ovat varsin avoimia minkälaiselle gastronomiselle erikoisuudelle tahansa sen alkuperää kyselemättä.
Toisaalta elokuvan voi tulkita käsittelevän satiirisesti modernin länsimaisen ihmisen vieraantumista luonnosta; nuoret eivät näe tai eivät halua nähdä yhteyttä elävän ”eläimen” ja ”lihan” välillä. Yksi elokuvan mustan huumorin huipuista on, kun pahaa-aavistamattomat nuoret ostavat grillattua lihaa kannibaali-Sawyerien huoltoasemalta tietämättä sen karmivaa alkuperää. Elintarviketeollisuus on nykyaikana ulkoistanut eläinten tappamisen, lakaissut sen pois arjestamme varsin täydellisesti. Lehmät ja siat aitauksissaan nähdään ja kuvataan söpöinä, ja sikanautajauheliha on herkullista, mutta se mitä tuossa välissä tapahtuu, torjutaan ja kielletään. Harva todella on käynyt siellä, mistä jokapäiväinen liha ja maito tulevat. Vielä harvempi pystyisi sellaisen käynnin jälkeen kahmimaan jokapäiväisiä ruumiinosia ostoskärryynsä. Hooper kuitenkin näyttää katsojalle koko raa’an prosessin: elävästä olennosta makkaraksi, eikä siis ole ihmekään, miksi konservatiivit aikanaan älähtivät.
Kauhussa on usein kyse asioista, joita emme halua nähdä – ainakaan muuten kuin turvallisessa elokuvan muodossa. Kauhu myös käsittelee niitä ihmisluonnon pimeitä puolia, jotka pyrimme kieltämään. Tässä piilee genren yhteiskunnallisuuden ja sosiaalisen kommentaarin mahdollisuus. Esittäessään Sawyerin perheen kaltaisia provosoivia, dystooppisia kuvauksia, kauhuelokuva voi saada meidät kiinnittämään huomiomme pelottaviin ja kauhistuttaviin asioihin myös omassa todellisuudessamme. Parhaimmillaan kauhu saattaa pelkän kauhistuttamisen lisäksi saada katsojan myös kyseenalaistamaan omia ajattelu- ja toimintamallejaan.
Painajaisen logiikka
Elokuva huipentuu kohtaukseen, jossa Sawyerin talosta karannut Sally pakenee raivoisaa Leatherfacea maantielle. Tässä kohtaa tarinaan ilmestyy eräänlainen deus ex machina, rekkakuski, joka nappaa hysteerisen Sallyn kyytiinsä. Kun pakeneminen alkaa näyttää varmalta hengästyneen Leatherfacen jäädessä yhä kauemmaksi, Sally alkaa nauraa mielipuolista itkunsekaista naurua. Mielipuolinen pyöveli sen sijaan jää pyörähtelemään maantielle moottorisahansa kanssa, mihin kuvaan elokuva yhtäkkiä päättyy. Katsojalle jää pakenemisesta huolimatta epävarma olo. Loppu ei missään nimessä ole onnellinen. Jää epävarmaksi, pääseekö Sally todella lopulta pakenemaan jahtaajaansa. Toisaalta, vaikka Sally selviytyisikin, tapahtuisi se vähintään hänen psyykkisen terveytensä kustannuksella. Mielipuolinen nauru ja vähämielinen ilme tytön kasvoilla eivät kerro sankaruudesta tai ihmisyyden voitosta, vaan ainoastaan primitiivisestä reaktiosta välittömän uhan laukeamiseen. Hollywood-kauhulle usein tyypillistä lunastusta ja sankarin voitokasta kotiinpaluuta elokuvassa ei nähdä.
James Marriott kiinnittää huomion siihen mestarilliseen tapaan, jolla Hooper on elokuvassa vanginnut painajaisen rakenteen ja sen ”logiikan”. Aika ja tila tuntuvat elokuvassa kulkevan ympäri syklisesti, mikä on usein ominaista painajaisille. Kun Leatherface esimerkiksi jahtaa Sallya yöllisessä ryteikössä, hän tuntuu jatkuvasti olevan saavuttamassa tytön, mutta ei kuitenkaan saa häntä kokonaan kiinni. Jatkuvasti tytön hiukset tarrautuvat puiden oksiin, ja ratkaiseva kaatuminen voisi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Kun Sally sitten ensimmäisen kerran onnistuu pakenemaan, huomaamme, että pakeneminen on vain paluu karmeaan lähtöpisteeseen Leatherfacen ilmestyessä jälleen kuvaan sahansa kanssa. Yhdessä yleisimmistä painajaisista unennäkijä etsii kuumeisesti jotakin, mutta ei koskaan löydä perille, vaan törmää aina vääriin paikkoihin ja vääriin ihmisiin. Tobe Hooper onkin joskus todennut elokuvassaan olevan kyse ”täydellisen huonosta päivästä” (”a cosmically bad day”).
Siispä elokuvan loppuessa avoimeen tilanteeseen – Leatherface tanssii komean tanssinsa Husqvarnansa kanssa, ja mielipuolisesti naurava Sally loittonee johonkin kaukaisuuteen – painajaisen logiikka toteutuu täydellisesti. Painajaiselle ominaista on nimittäin myös, että se loppuu kesken. Visuaalisesti tätä korostaa äkillinen, epäsulava leikkaus lopputeksteihin. Leikkaus, herääminen painajaisesta, tuottaa katsojalle epämiellyttävän tunteen siitä, että kaikki ei ollut vielä tässä. Pahoilla unilla on tapana toistua. Leatherfacen ja hänen isänsä eloon jääminen viittaa siihen, että tappaminen ei lopu. Leatherfacen saha ei vaikene ja todennäköisesti talon teurastamo tahraantuu vielä muidenkin ihmisten verellä. Painajainen pyörii kammottavaa sykliään jossain tuolla.
Välittömänä elokuvakokemuksena Teksasin moottorisahamurhat kauhistuttaa äärimmäisen raa’an ja provokatiivisen ”ihminen on ihmiselle susi” –vaikutelmansa takia (sic!). Se on myös armoton hyökkäys teollistuneen yhteiskunnan perusyksikköä, ydinperhettä ja sen ulkokultaisia ja keinotekoisia porvarillisia arvoja vastaan. Pidemmäksi aikaa jää kuitenkin vaivaamaan subtekstin anti ja elokuvan raaka ikonografia: ihmisten kärsimysten rinnastaminen eläinten kärsimykseen – viaton olento lihakoukussa. Elokuvaa voidaan tarkastella kärjistyksenä kulttuurimme ytimessä vaikuttavasta spesistisestä ajattelusta, jossa ihminen nähdään muita eläinlajeja arvokkaampana, ja pohjimmiltaan mielivaltainen epätasa-arvo ihmisten ja eläinten välillä esitetään luonnonjärjestyksenä. Teksasin moottorisahamurhat provosoi sillä häiritsevällä tosiasialla, jonka suurin osa ihmisistä torjuu, ja jonka Leonardo da Vinci muotoili jo 1500-luvulla: ”me elämme toisten kuolemasta, me olemme hautuumaita”. Elämäntapamme perustuu toisten olentojen järjestelmälliselle riistämiselle ja tappamiselle. Ehkä moottorisahan karmiva ääni yöllisessä metsässä onkin omantunnon ääni?
Leatherfacen lopussa esittämä erikoinen tanssi muistuttaa keskiaikaisesta kuolemantanssin, danse macabren allegoriasta. Kuolemantanssia kuvaavissa maalauksissa ja runoissa esiintyy usein eräänlainen ruumiillistunut kuolema, tanssiva luuranko, joka johdattaa perässään ihmisiä hautaan. Näissä kuvauksissa on usein ajalle tyypillinen moralistinen sanoma (memento mori, muista kuolevasi!), mutta käsittelytapa sen sijaan saattaa olla hyvinkin satiirinen ja groteski. Kuoleman johdattaessa avutonta laumaansa maan multiin samassa rivissä kulkevat nöyränä niin köyhät kerjäläiset kuin kirkonmiehet ja kuninkaatkin. Kuten Teksasin moottorisahamurhiin, myös tähän keskiaikaiseen allegoriaan sisältyy sosiaalisen kritiikin siemen: viimeistään kuolemassa kaikki ovat tasa-arvoisia.
Lauri Myllymäki