S19 - Punainen nainen, vihreä nainen
Joka kuunkierto he taistelivat ja lopettivat vasta sitten, kun toisen oli antauduttava kehon voimien ehtyessä. Kuolema pysäytti aina taistelun. Henki jäi jäljelle ja vähitellen keho kasautui takaisin. He lopettivat ja erosivat vain tavatakseen kuunkierron päästä uudelleen. Heidät oli sidottu toisiinsa, se oli hyvin selvää. Eivät he asianlaidasta juuri enää välittäneet. Joskus elämä ja kohtalo vain sanelivat, miten asiat olivat. Enemmän heitä harmitti se, etteivät he koskaan saisi selville, kumpi oli vahvempi.
Joskus he kysyivät toisiltaan, milloin tämä kaikki loppuu. He eivät olleet olleet olemassa aina eivätkä siksi eläisi syntymästään lähtien ikuisesti. Ehkä joku minun lapsistani tulee jatkamaan, sanoi punainen nainen. Minun viisas kansani, pohti vihreä nainen, ehkä joku heistä nousee kulkemaan minun jalanjälkiäni...
Yleensä he katsoivat tällöin toisiaan ja antautuivat kumpikin sen tosiasian edessä, että heidän taistelunsa oli ellei nyt aivan turhaa niin ainakin turhauttavaa. He olivat tietenkin voimiltaan jumalkastiin kuuluvia eivätkä jumalten väliset taistelut koskaan sujuneet kuluttamatta olemuksen energiaa. Joka kerta taistelun päätteeksi jomman kumman keho kehrättiin jälleen ehjäksi, joka kerta jomman kumman keho antautui raadeltuna ja lyötynä sille tosiasialle, että liiaksi nääntyneen on kerran aika kuolla. He tiesivät kuluttavansa energiaa ja voimavaroja, rasittavansa olemusta ja siksi he ajattelivat, että kaiken takana ehkä piili jotain suurempaa. Mitä, he eivät kuitenkaan tienneet, eivät ehkä koskaan edes tulisi tietämään.
He pitivät toisistaan enemmän kuin lapsistaan tai kansastaan. Aina ei tietenkään ollut ollut niin. Monta vuosisataa he olivat syvästi vihanneet toisiaan ja kumpikin oli tahollaan tuntenut kiukuttavaa turhautumista, kun toinen ei yksinkertaisesti suostunut kuolemaan. He olivat kehitelleet ja kokeilleet uusia ja aina vain uusia aseita. Punaisen naisen lapset kehittelivät häkkejä, joiden oli määrä vangita vihreän naisen sielu silloin, kun tämän keho kuoli. Vihreän naisen valtio tuotti pitkään hermomyrkkyjä, joiden oli tarkoitus hiljalleen lamauttaa punaisen naisen mieli. Heikentyneenä tämä voitaisiin sitten vangita ja tuoda näytteille vihreän naisen kansan pääkaupunkiin. Oli miekkoja ja keihäitä, joilla mystisessä menneisyydessä oli voitettu kauhistuttavia petoja. Oli sotajoukkoja, jotka lähetettiin toisen toisen kaupunkiin tai perheen pelloille. Kaikki yritykset epäonnistuivat, muut aseet kuin toisen keho kilpistyivät toisen ruumiista eivätkä sotajoukot koskaan löytäneet perille.
Heidän ystävyytensä alkoi, kun vihreä nainen eräänä päivänä vain kyllästyi kaikkeen. Hän ajatteli ehkä, että jos hän kieltäytyy taistelemasta, kaikki muuttuisi. Siksi hän tuli aavikolle etuajassa ja odotti punaista naista kivellä istuen. Heti, kun toinen ilmestyi näkyviin, vihreä nainen puhutteli tätä. - Kuuntele, hän huusi punaiselle naiselle, joka oli työntänyt kyntensä esiin vihreän naisen nähdessään. - Olen kyllästynyt tähän. Haluan vain nopeasti takaisin kotiin ja ennen kaikkea haluan, että tämä kaikki olisi ohi. Voit vaikka viiltää kurkkuni auki, se on minulle yhdentekevää. Olen vain niin kyllästynyt tähän.
Punainen nainen ei aikaillut. Hän oli tietenkin ajatellut samaa kuin vihreä nainen: että jos toinen antautuisi ilman taistelua, jokin saattaisi muuttua, energia saattaisi virrata toisin ja loputon taistelu saataisiin vihdoin päätökseen. Siksi hän harppoi päättäväisin askelin vihreän naisen luo ja viilsi tämän kurkun auki. Vihreän naisen keho kuoli ja punainen nainen kuulosti maailmaa, haisteli tuulta, katseli kun kyltymätön aavikko imi sisäänsä haavasta vuotaneen elämännesteen. Mikään ei kuitenkaan tuntunut muuttuvan. Vihreä nainen tunsi kehonsa kuolevan, tarkkaili hermoimpulssien turhaa juoksua sammuvassa järjestelmässä, kuunteli puusydämensä itsepintaisten lyöntien hiipumista ja aivojensa kiljuntaa joka vaimeni solu solulta. Sitten äänet ja tuntemukset kiertyivät pois ja hän kuoli.
Hetken hän jo uskoi kaiken muuttuneen, hän uskoi tuntevansa hetken ennen tiedottomuutta ja lähtöä... Mutta sitten hän tunnisti tuon niin tutuksi tulleen nytkähdyksen. Materia alkoi kerääntyä hänen mielensä ympärille ja tihentyä uudeksi kehoksi.
- Voi taivaan kilin kellit, hän kuuli punaisen naisen sanovan. Hän yritti vastata tälle, mutta eihän hänellä ollut vielä suuta tai mitään muitakaan elimiä, joilla ilmaista haluamansa. Hän yritti puhua suoraan toisen mieleen, mutta ei saanut viestiä muotoiltua, sillä alkoi yhtäkkiä nauraa holtittomasti. He olivat vaihtaneet menneiden taistelujen aikana vain solvauksia eikä hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että punainen nainen voisi sanoa jotain sellaista kuin taivaan kilin kellit. Puheesta ei tullut mitään, hän hihitti itsekseen materian hiljalleen kerääntyessä hänen ympärilleen.
- Jos tämä on sinun käsityksesi huumorista, niin saanen ilmoittaa että minusta tämä ei ole lainkaan huvittavaa, hän kuuli punaisen naisen sanovan. Vihreä nainen yritti vakavoitua, mutta oli tikahtua nauruun. Hän tunsi mielensä hytkähtelevän ja tiesi, että olisi nauranut vedet silmissä, jos silmät olisivat olleet muuta kuin toistaiseksi järjestäytymättömiä atomeita. Punainen nainen katsoi vierestä kädet puuskassa ja yhtäkkiä vihreä nainen ymmärsi, että toinen oli loukkaantunut. Hän olisi halunnut selittää, ettei nauranut muulle kuin absurdille tilanteelle, mutta ei ehtinyt. Punainen nainen sanoi hänen olevan miellyttävämpää seuraa saalistaessaan.
Sitten hän ilmoitti lähtevänsä kotiin, käänsi selkänsä ja jätti vihreän naisen keräämään itseään aavikolle. - Mutta kai tulet huomenna takaisin, kysyi vihreä nainen, kun toinen oli vielä kuulomatkan päässä. - Pakkohan minun on, vaikka sinä olet tuollainen ääliö, sanoi punainen nainen. Vihreä kääntyi omaan suuntaansa ja hymyili, hymyili koko mielensä ja kaikkien paikalleen vakiintumaan ehtineiden hiukkastensa voimalla.
Seuraavana päivänä he kysyivät toisiltaan nimiä.
- Minä olen Haru, sanoi punainen nainen. - Liandra, sanoi vihreä. Sitten he istuivat alas kiven juurelle ja alkoivat kertoa toisilleen elämäntarinoitaan. Tämä vei monta vuotta, sillä päivän päätteeksi heidän oli aina tapettava toisensa, mutta se ei haitannut kumpaakaan. Nyt heillä oli jotain, mitä odottaa kohtaamiselta, jotain mielenkiintoisempaa kuin pohdinta siitä, kumpi sattuisi tällä kertaa voittamaan ja millä keinolla.
Punainen nainen selitti olleensa alun alkujaan ihminen. Hän kertoi olleensa naimisissa kahden jumalan kanssa, joista ensimmäinen oli vienyt hänet ulottuvuuksien rajoille ymmärtämään omat voimansa. Oli käynyt ilmi, että punainen nainen oli muodonmuuttaja, joka saattoi kulkea ihmis- ja jumalkehon välillä ja olla olemassa omana itsenään ulottuvuuksien eri tasoilla.
- Siitä on niin kauan, hän selitti vihreälle naiselle vuosien saatossa. - Joskus oli aivan tavallinen ihmisnainen, johon jumala rakastui. Hänen nimensä oli Drake. Hän katsoi minua, näki olemukseni ja tiesi, että olen hänen kumppaninsa. Hän oli niitä, jotka kulkevat ulottuvuuksien välillä. Pääosin hän toimi ihmisten maailmassa. Silloin rakastin häntä kovin, mutta aikaa on kulunut niin kauan enkä ole ihminen enää. Tai on minulla vielä tämä ihmisen ruumis. Ja vihreän naisen pyynnöstä hän muutti muotoaan, kutistui kymmenesosaan jumalmuotonsa mitasta tavanomaisen ihmisnaisen malliseksi. Vihreä nainen poimi hänen oksamaisella kädellään ylös, mutta kun he yrittivät puhua, he eivät enää ymmärtäneet toisiaan. Punainen nainen muuttui takaisin.
- En vain ole ihminen enää, hän sanoi. - En muista ihmiselämääni. En nimeäni. Muistan kyllä mieheni.
- Mitä tapahtui, kysyi vihreä nainen. - Miksei hän ole enää kanssasi?
Punainen nainen kertoi miehensä kuolleen. - En tiennyt, että jumalat voivat kuolla, sanoi vihreä nainen hiukan pettyneenä. - Kyllä he voivat, sanoi punainen. - Hän tuli sairaaksi. Jos jumalat sairastuvat, he kuolevat. Niin se vain on. Luulen, että hänet myrkytettiin, mutta en voi mitenkään olla varma. Surin silloin. - Mutta jäihän sinulle lapsia, sanoi vihreä nainen.
Ei, lapset olivat punaisen naisen toisen miehen kanssa. - Silloin, kun Drake oli vielä elossa, tutustuin manalan herraan. Erääseen heistä, tietenkin – manaloita on ainakin neljä sikäli kuin minä tiedän. Hänen nimensä on Mial. Eikä hän ole vain mies, eiväthän jumalat yleensä ole, mutta minulle hän oli. Mies. Koska hän koki minut naisena. Minä en voi olla muuta, koska olin alkujani ihminen.
Liandra huomautti, että toinen väisteli aihetta. - Niin, Mial, jatkoi punainen nainen ja kertoi sitten, miten manalan herra oli mieltynyt häneen ja yrittänyt saada hänet puolelleen, partnerikseen, omakseen, mitä kaikkea jumalten välisiin suhteisiin kuuluikin. - Hän yritti, vaikka olin Draken kanssa, vaikka tiesi, että minulla on rakkautta vain hänelle. Kun Drake oli kuollut, hän yritti uudelleen.
Haru huokaisi. - Kun puhun noista ajoista nyt, kaikki kuulostaa niin helpolta. Jotenkin yhdentekevältä. Silloin – oli toisenlaista. Lopulta Mial, no, hän sitoi minut ihmishahmooni, vei manalaan ja lähes kidutti minut hengiltä. Myöhemmin hän vapautti jumalkehoni ja lopulta hänestä tuli mieheni. Luulen, että rakastin häntä. - Hetkinen, keskeytti vihreä nainen. - Hän kidutti sinua ja myöhemmin teistä tuli rakastavaisia? Nyt en ole aivan varma ymmärränkö oikein. Tai ymmärränkö lainkaan. - Jumalat eivät rakasta järjellä, selitti punainen nainen. - Me rakastamme sydämellämme. Sellainen rakkaus nielee kaiken. Jos olet joskus koetellut sinua rakastavan sydäntä, tiedät mistä puhun.
- Ei, en ole, sanoo vihreä nainen. Hän on haikea, sillä ei ole jumalhahmossaan rakastanut ketään paitsi ihmiskansaansa. - Mitä sitten tapahtui? Hän on vielä elossa, Mial, eikö olekin? - On. Minä tulin raskaaksi. Synnytin ihmislapsen. Siitä hän ei pitänyt, hänestä ihmiset olivat alempaa kastia. Esikoisemme hän... Kidutti hengiltä, kun tämä oli vielä aivan pieni. Tulin uudelleen raskaaksi ja kätkin lapseni ennen kuin hän pääsi heihin käsiksi. Muutaman hän sai käsiinsä ja teki heille ties mitä. Muutama kymmenen kasvoi turvassa nuoriksi. Minä jätin mieheni ja etsin lapseni käsiini. Heistä on syntynyt perheeni. Kaikki tämä tapahtui maailmanaikoja sitten. Se oli silloin. Nyt olen tässä. Ei sitä kannata muistella. Kerro sinä itsestäsi.
- Mitä minä voisin kertoa, sanoi Liandra. - Ei minun elämäni ole ollut mitenkään ihmeellistä. Mutta kun hän ryhtyi kertomaan kansastaan ja kaupungista, jota nämä asuttivat, punainen nainen kuunteli häntä vuosisatoja. Hän kertoi, miten kaupunki oli aluksi ollut vain muutama majapahanen vanhan puun ympärillä. Ihmisiä oli kuitenkin alkanut kerääntyä paikalle yhä enemmän ja pian paikalla oli ollut tärkeä kauppapaikka, sitten palatsi, kaupunki oli kasvanut ja muuttunut, nähnyt sotia ja loistoa... Mutta puu ei koskaan lakannut kasvamasta ja se oli aina ollut kaupungin keskellä, kaupungin mahtavimpana maamerkkinä.
Vihreä nainen ei todellisuudessa ollut ulkonäöltään puhtaan vihreä. Tarina kertoi, että hän oli alkujaan ollut puu. Eräänä päivänä hän oli vain tullut tietoiseksi yhteydestään kaikkeuden kanssa ja muuttunut puusta jumalolennoksi. Punainen nainen kyseli tästä usein.
- Olitko sinä puu? Miltä tuntui olla puu? Minusta sinulla on puun silmät, hän sanoi. - En minä tiedä, olinko puu, vastasi vihreä nainen. - Se on vain tarina, kansani kertoma. Muistan kyllä hetken, jolloin tulin tietoiseksi itsestäni ja näistä voimista. Minä vain heräsin ja olin olemassa. Synnyin yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla. Sitä ennen olen saattanut olla aivan mitä tahansa. Ja se, mikä voi olla mitä tahansa, no, minusta sellainen ei ole kauhean kiinnostavaa. Ymmärrätkö? Sehän on kuin tyhjyys.
Punainen nainen ei kuitenkaan hellittänyt. - Sinähän näytät aivan puulta! Valtakuntasi keskellä kasvaa puu. Olet sanonut, että pidät sitä tärkeänä. Ehkä se olit sinä. Etkö todella muista, mitä olit ennen kuin heräsit? Vihreä nainen katsoi sormiaan. Ne olivat pitkät ja hoikat, niveliä oli kymmenittäin ja iho oli ruskeanvihreä. Hänen koko vartalonsa oli hoikka ja tasainen kuin nuoren puun runko. Hiuksia hänellä ei ollut, mutta pään päällä kasvoi sitkeitä, harvoja varpuja. Silmistä puhuessaan punainen nainen oli oikeassa, ne olivat puun silmät. Niiden katse kertoi lehtien kasvusta ja lähdöstä, kaarnasta, joka kutisi elämää ja jonka alla virtasi puun sydänneste. - Ehkä minä olin puu, sanoi vihreä nainen. - Ei se ole lainkaan huono vaihtoehto.
Joskus he puhuvat siitä, missä olisivat jos eivät olisi tässä. - Minä olisin puussani, kertoo vihreä nainen. - Istuisin sen oksistoissa ja kuuntelisin sen puusydäntä. Seuraisin, miten hyönteiset kiipeäisivät sen runkoja ja tutkisin, miten sen oksistot haarautuvat kohti taivasta. Nukkuisin oksien haaroissa ja ehkä joskus sulautuisin takaisin sen ytimeen. - On eräs tähti, sanoo punainen nainen. - Näin sen kerran matkallani halki ulottuvuuksien. Se oli melko pieni, mutta mukava. Hiukan vuoristoa, rotkoisia kallioita joiden yli voisin lentää. Tiesin heti, että se on minun tähteni. Kun olin jättänyt mieheni, minun piti sanoa hyvästit perheelleni ja muuttaa. Mutta sitten tunsin kutsun ja tulin tänne, aavikolle.
He puhuvat. Aika kuluu. Jumalten aika.
Tulee päivä, jolloin he tuntevat toistensa sydämet. Eräs punaisen naisen lapsista on kuollut ja vihreä nainen lohduttaa häntä. He halaavat ja vihreä nainen laskee pitkäsormisen kätensä punaisen naisen olkapäälle. Yhtäkkiä hän huomaa kuulevansa tämän sydämen, siirtää varovasti kättään ja huomaa sen liukuvan toisen ihosta läpi. Siinä se on, hänen kädessään, punaisen naisen sydän, joka sykkii rakkautta ja toveruutta häntä kohtaan. Nyt hän ymmärtää, miksi punainen nainen on rakastanut miehiään niin: tätä vetovoimaa, tätä lämpöä ja lupausta ei ole helppo ohittaa. Jumalten rakkaus on vaativaa rakkautta, voimakasta. Punainen nainen on niin ikään painanut kätensä vihreän rinnalle, ympäröinyt tämän sydämen otteellaan. He seisovat kauan paikallaan eivätkä sano sanaakaan. Tuon päivän jälkeen he eivät enää puhu siitä, missä olisivat, jos eivät olisi täällä.
Joskus he yhä väijyvät toisiaan täydenkuun päivän pitkät hetken, pitkittäen odotusta, melkein antautuen kamppailuun. Vaivihkaisia askeleita, varjon vilahdus näkökentän rajamailla. Odotus. Odotus. Sitten toinen on edessäsi, hymyilee yllättävää, itsevarmaa hymyä. Heidän välillään on säkenöivä piste, hetki ennen kuin kaksi jumalaista kehoa ryöstäytyy toisiaan vasten, pakahduttava hetki. Lyönti tulee ja ehdit väistää joten kuten. Siipiä. Oksia. Viilto, murskaava puristus. Verta, mahlaa, tihentynyttä olevaisuuden kudosta.
Taistelu on alkanut. Se on tanssia ja hikeä ja verta. Toisina päivinä he istuvat ja puhuvat, puhuvat, puhuvat ja sitten kun varjot ovat pitkät, jompi kumpi tappaa toisen. Toisina päivinä he vain istuvat yhdessä eikä heidän tarvitse puhua mitään.
Joskus he kyllästyivät toisiinsa. Tuolloin puheesta tuli kaavoja ja rituaaleja. He eivät puhuneet oikeista asioista vaan toistelivat jo käytyjä keskusteluja. Yleensä he kävivät tuolloin tavattoman kohteliaiksi. Väkinäisten puheitten päätteeksi jompi kumpi sitten sanoi olevansa hiukan kiireinen tänään, joten jos toinen millään voisi, tai hän voisi tänään kyllä olla se, joka... Ja toinen, joko helpottuneena itsekin tai loukkaantuneena, kun hänen seuraansa ei kaivattu, suoritti välttämättömän toimenpiteen.
Joskus he kävivät samat keskustelut ulkoa opituin vuorosanoin vain puhuakseen jostain. Tällöin puhuttiin usein punaisen naisen rakkaussuhteista: tämä aloitti toteamalla, että kaipasi joskus lastensa isää huolimatta tämän käytöksestä menneisyydessä. Vihreän naisen toistuva monologi, johon toinen osallistui hymähdyksin ja päännyökkäyksin, koski pohdintaa hänen roolistaan kansansa kuningattarena, rituaaleja, joissa hänen tuli näyttäytyä, kansaa joka yhtä aikaa sitoi hänet itseensä ja antoi hänelle voimaa.
Usein he pohtivat muutoksen mahdollisuutta. - Jos kutsun lasteni isän tänne manalasta, sanoi punainen nainen, - niin voimme taistella häntä vastaan ja ehkä kaikki muuttuu. - Jos kasvatan aavikon täyteen puita, ehdotti vihreä nainen. - Tai koko maailmaan. Silloin meillä ei enää ole paikkaa, jossa taistella.
Aina tasaisin väliajoin he ylipuhuivat toinen toisensa olemaan tappamatta. Muutaman kuukauden ajan kaikki sujui kohtalaisesti, mutta sitten kävi niin kuin jokaiselle edelliselläkin kerralla. Kansat ja perheet alkoivat rappioitua. Punaisen naisen lapsia katosi ja kuoli ja vihreän naisen kansakunta alkoi vajota anarkiaan ja lopulta he aina ruokkivat niitä toistensa verellä.
- Luuletko, että vahvistamme omalla verellämme omaa vai toisen kansaa tai perhettä, pohti vihreä nainen. Punainen esitti joitakin teorioita, vaikka he tiesivät, ettei vastausta ollut. He olivat kokeilleet kaikki yhdistelmät, toistaneet mahdolliset ja mahdottomat kuviot.
Parhaita hetkiä olivat ne, jolloin toinen oli levoton ja toinen saattoi lohduttaa häntä. Tuolloinkin keskustelut kulkivat samalla tavalla, toistuvina. Miksi me emme voi olla niin kuin muut jumalat? Miksi juuri meidän on taisteltava? Muista nyt, että on muita, joilla on huonommin. Mutta en halua tappaa sinua! Haluan vain olla rauhassa ystäväni kanssa, olla vain tässä. Tämä taistelu on se, joka toi meidät yhteen, mutta meidän ei tarvitse antaa sen määritellä itseämme. Ymmärrätkö? Vaikka taistelu olisi maailman ytimessä määritelty, me voimme antaa tälle, juuri tälle hetkelle jota nyt elämme, oman merkityksemme. Kuuletko? Älä anne heidän – keitä he sitten ovatkaan – älä anna kenenkään viedä sinulta omaa ääntäsi. Tämä on meidän kokemuksemme, sinun kokemuksesi. Jomman kumman täytyy taas kuolla, mutta ei vielä. Ei aivan vielä. Nyt olemme vain tässä. Älä itke.
Itken, kun jaksat aina uskoa. Kun jaksat kannustaa minua. Mitä mikään olisi ilman uskoa? Ota minua kädestä. Tässä olemme me. Uskotko? Juuri tässä, juuri nyt, tässä olemme me.
Aavikolla jolla he taistelevat on hyvin vähän muuta elämää. Hiekka on keltaista eikä juuri liiku, sillä tuuli ei käy. Kivien varjossa nukkuu joskus liskoja tai ehkä vain liskojen varjoja. Aavikon sitkeitä puita ei täällä kasva, ei kaktuksia eikä piikkikasveja. Jotain saattaa näkyä horisontissa, aivan kuin aavikolle ajautuneen vaeltajan hahmo: mutta jos yrittää katsoa kohti, hahmo on poissa. Ehkä se olikin vain aave, kaiku sellaisesta joka joskus oli olemassa, mutta joka sittemmin on jo haipunut pois.
Tämä on heidän ystävyytensä maisema, tämä keltaisena ja oranssina hehkuva erämaa. He eivät voi vierailla toistensa luona. Vihreä nainen ei tule koskaan näkemään punaisen naisen perheen raivaamia peltoaukeita eikä punainen nainen koskaan tule hämmästelemään puun ympärille levittynyttä kaupunkia. Heillä on vain aavikko, paikka, johon on turha tuoda mitään mukanaan ja josta on turha haaveilla koskaan vievänsä mitään pois – mitään kosketeltavaa, mitään konkreettista, mutta he ovat kuitenkin vieneet muassaan ystävyyttä ja rakkautta. Tämä keltainen, kuiva, hekumoivan tukahduttava maa: täällä he tapaavat ja rakastavat toisiaan elämänsä merkityksellisimmät hetket.
- Haru, minä olen sairas.
Vuodet kuluvat, vuosikymmenet. Tuhannet vuodet liittyvät jatkumoiksi. Joka täydenkuun aikaan punainen nainen ja vihreä nainen taistelevat aavikolla.
- Sinä et voi olla sairas. Jumalat eivät... Meidän kehomme eivät... Et saa. - Haru. Haru, kuuntele minua. - Kuinka kauan? - Kuinka kauan mitä? - Olet tiennyt? - Ehkä kahdenkymmenen kuun ajan. - Luuletko, että... Miten kauan luulet, että elät? - Miksi luulet, että kuolen? - Miksi et kertonut minulle aiemmin? - Koska en ollut varma. - Mistä? - Että kuolen. - Olet siis varma, että kuolet. - Niinhän sinä itsekin sanoit. - Niin. Koska tiedän. Muistatko, jumalat, jotka sairastuvat. Ei. En halua tätä. En toistamiseen.
- Haru, kuuntele minua. Me tiesimme, että tämä loppuu joskus, vihreä nainen vakuuttelee. - Emme tienneet. - Tiesimme. Olisitko muuten tullut takaisin joka kuu? –
Meillä oli vaihtoehto, sanoo punainen nainen. - Olet sanonut niin monta kertaa. Minä olen sanonut niin. Aina on vaihtoehtoja. - Antaa perheemme ja kansamme kuolla vai? - Niin, se olisi ollut vaihtoehto. - Haru, olet surkein valehtelija jonka tunnen. - Haista nyt home. - Ja surkein kiroilija.
- Liandra? - Niin? - Miten kauan sinä elät? - En tiedä. Mutta minä todella olen sairas.
Tuona päivänä he eivät puhu enempää. He vain istuvat hiljaa, koskematta toisiaan. Auringon lähtiessä laskemaan Haru alkaa itkeä. Kyyneleet tippuvat maahan, maa ottaa ne vastaan ja sulkee ne poveensa.
Seuraavina vuosina he eivät juuri puhu. He eivät taistele. He tulevat aavikolle ja istuvat toistensa seurassa. He istuvat ja aurinko kulkee taivaankannen halki. He eivät puhu. He eivät välttämättä edes tervehdi toisiaan. He eivät halaa, eivät pidä toisiaan kädestä, eivät katso toisiaan. He ovat läsnä. Kaikki on sanottu. He tuntevat nämä päivät venytettynä nykyhetkenä, vaikka jokin kulkee koko ajan kohti muutosta.
Sitten tulee se päivä. He tietävä: he tulevat jumalhahmoissaan, koreina, vaikuttavina ja pelottavina. Punaiset siivet leikkaavat taivaan. Puun runko oksineen heittää varjon. Punainen nainen, vihreä nainen. He kohtaavat toisensa kiven luona. Aavikon hiekkaan, siihen missä he ovat tavanneet istua, on noussut kukan taimi, erilainen kuin mikään mitä he ovat koskaan nähneet. Nyt he tietävät miksi. He katsovat taimea, joka näyttää liian hauraalta aavikon väreilevässä ilmassa. Sitten vihreä nainen horjahtaa, punainen nainen ottaa hänet kiinni. Nyt he tietävät.
He istuvat pitkään voimatta puhua. Punainen nainen pitää vihreää naista sylissään. -Kerro minulle kukasta, sanoo vihreä nainen. -Älä, minä en voi, sanoo punainen. - Kerro minulle kukasta, vaatii vihreä nainen ja yskii. Ja punainen nainen aloittaa kertomuksensa. Hän kertoo hyvin hitaasti, kuin jokainen sana veisi vuosikaudet. - Kukka kasvaa hitaasti. Vaikeasti. Sen on jano. Kuuma. Vaarallista elää. Mutta se on terve. Se on hyvin voimakas. Ei voimakas niin kuin ne, jotka lyövät vaan niin kuin ne, jotka elävät sopusoinnussa. Se kasvaa vaikeuksista huolimatta. Sen ympärille... Ympärille kasvaa ruoho. Ruoho ruokkii kukkaa ja kukka ruohoa. Juuret – yhä syvemmälle. Yhä kauemmas, yhä laajemmalle. Kukka vahvistuu. Siitä tulee puu.
- Kukasta tulee puu? - Kyllä. Sen luo kasvaa uusia kukkia. Lisää ruohoa, yhä korkeampaa. Puu kasvaa. Se vanhenee, mutta kasvaa yhä. Eikä aavikkoa enää ole, on puu ja ruohoa, ystävällisiä ja tarmokkaita juuria. Vesi tulee aavikolle. Ja puu kasvaa, se kasvaa taivasta kohti. Yli taivaan. Se kasvaa maan ytimen ympärille ja avaruuksien kehille. Se kasvaa kohti tähteä. - Kohti punaista tähteä. - Niin, kohti punaista tähteä. Tähti tulee puun luo ja tulee... Se asettuu puun latvaan. Ja tähti on puu ja puu on tähti.
- Kaiken sen ajan jälkeen me emme ole enää me. Me emme tunnista toisiamme. - Emme. Mutta se olemme kuitenkin me.
He eivät sano enää muuta kuin toistensa nimet. - Haru, sanoo vihreä nainen ja punainen nainen sanoo, - Liandra. He katsovat taimea, katsovat sitä, minkä ovat yhdessä tehneet. Aavikko tulee olemaan vihreä, täynnä julmaa ja raivoisaa ja hillitöntä elämää, täynnä taistelua ja rakkautta. He eivät sano enää mitään ja aika hidastuu.
Ei ole enää kuin tämä hetki. Kaksi naista aavikolla istuvat sylikkäin. Kohta aurinko laskee jo, mutta ei aivan vielä. Pian, mutta ei vielä. Vielä on tämä hetki, tämä ääretön hetki. Kohta varjot alkavat pidetä ja valo alkaa kuolla, mutta ei vielä. Kohta loppu tulee, tulee irti kirpoamisen hetki, kohta mutta ei vielä. On vielä tämä hetki. Ei vielä.
Ei aivan vielä.
Anni Nupponen