S21 - Hiljaiset huoneet I-VII

I

Hiljaisissa huoneissa
tuoksuvat orvokit ja vanha puu.
Nurkista kuuluu puhetta.
Niin hiljaista, ettei siitä saa selvää,
äänet ovat ystävällisiä, kutsuvia.

Vanhassa uunissa palavat puut lämmittävät viluista.
Pöydällä on siro teekuppi odottamassa.
Minuako, joka jostain tänne eksyin?
Kaksi kynttilää luo vähäistä valoaan.

Istun tuolille,
teestä nousee höyryä,
se on kuumaa ja makeaa,
maistuu hunajalle.
Kun olen teeni juonut,
ei palele enää.
Lähden kiertelemään talossa,
etsimään mitä kaikkea täältä löytyy.

Nuo hiljaiset puhujat
opastavat minua huoneesta toiseen
ja esittelevät taloa.
Tuntuu, että ne toivovat
minun jäävän tänne.
Asumaan, olemaan heidän kanssaan
hiljaisissa huoneissa, joissa orvokit tuoksuvat.


II

Kun aamulla herään,
huomaan, että olen nukkunut vuoteessa,
jossa on katos,
päälläni paksu silkkipeitto,
se on kuvioitu orvokein.
En muista menneeni nukkumaan,
vaan tässä minä venyttelen,
tuoksuvien orvokkien vieressä.

Hiljainen kuiskailu täyttää huoneen,
nousen sängystä
ja äänet opastavat aamiaispöytään,
siihen samaan, jossa join eilen makeaa teetä.

Pöytä on katettu,
istun jälleen höyryävän teekupin ääreen.
Orvokit tuoksuvat ja minulla on hyvä olla.
Pitsiverhojen välistä aurinko muodostaa
hymyileviä kuvioita vanhalle pöydälle.

Olen varma, että tänne minä jään,
hiljaisten äänien ja tuoksuvien orvokkien vanhaan taloon.
Olen tullut kotiin.


III

Aukaisen valkoiset pitsiverhot,
haluan kurkistaa ikkunasta
miltä pihalla näyttää.
Siellä on paljon vihreää,
seassa erivärisiä orvokkeja.

Hiljaiset äänet ohjaavat minua ovelle
ja ulos katsomaan pihaa tarkemmin.
Se on kaunis, täynnä värejä:
vihreää, sinistä, violettia, oranssia.
Huokaisen ihastuksesta,
voiko näin kaunista olla!

Äänet vievät vanhan keinun luo,
se on suurien omenapuiden alla
ja minä istun keinuun omenankukkasateeseen.
Tuoksuu, on lämmin,
kuka tällaisesta paikasta haluaisi pois?

Jos tämä on unta, nukkuisin vielä vähän.
En halua herätä todellisuuteen,
joka on aivan muuta
kuin nämä hiljaiset huoneet,
orvokit ja ystävälliset äänet.


IV

Olen kotiutunut hyvin
tähän vanhaan orvokeilta tuoksuvaan taloon.
En ole yksinäinen, vaikka seuranani
ovat vain hiljaiset äänet.
Muuta en kaipaa,
vain rauhaa ja hiljaisuutta,
orvokkien tuoksua ja menneitten kuiskauksia.

Seinällä vanha kello
on pysähtynyt ties milloin,
mutta ajalla ei ole täällä väliä,
ei arkipäiviä, ei viikonloppuja.
Pysähtynyt aika etenee omaa tahtiaan
välittämättä kelloista tai päivistä.

Kaikki sujuu ilman, että minun
pitäisi tehdä mitään.
Ruoka on pöydässä ajallaan,
iltatee odottaa höyryävänä ja makeana,
katosvuoteeni valmiina mennä nukkumaan.
Kaikkialla tuoksuvat orvokit.


V

Eräänä aamuna on teekupin viereen
ilmestynyt vanha valokuva.
Kuvassa on hääpari,
morsiamella kimppu orvokkeja.
Hymyilevät suoraan kameraan,
suoraan minulle.

Kuva on reunoista hiirenkorvilla,
mutta ei sillä väliä,
se kertoo omaa tarinaansa
tästä orvokintuoksuisesta talosta.
Äänet nurkissa tuntuvat nauravan.
Nekö ne ovat, jotka kuvassa hymyilevät?

Istun teetäni juoden, kuvaa katsellen
ja orvokin tuoksu vain lisääntyy.
Minä hymyilen kuvan ihmisille,
kiitän, kun saan asua heidän ihanassa talossaan.
Minusta näyttää, että molemmat nyökkäävät.
Orvokkitalossa.
Orvokkien tuoksussa.


VI

Niin aloin elämäni tuossa vanhassa talossa,
en muistanut kuinka sinne olin löytänyt,
mistä tullut, mitä taakseni jättänyt.
Olin vastasyntynyt,
ei menneisyyttä,
mutta tulevaa odotin.

Joka aamu oli pöydälle ilmestynyt uusi kuva,
joka kertoi talon tarinaa.
Vanhemmat ja kaksi lasta, tyttö ja poika,
perhekuvassa.
Vanhemmat, ne samat kuin hääkuvassa,
hymyilivät jälleen,
lapset hieman varautuneemmin.

En enää ihmetellyt talon lastenhuoneita,
joissa aika eli omaa elämäänsä:
keinuhevonen keinui,
nukkekodissa tavarat vaihtoivat paikkaa.
Kaikkialla tuoksuivat orvokit aina voimakkaammin,
kun olin saanut palasen uutta tietoa,
vanhan talon menneisyydestä.


VII

Koskaan minulla ei ole ollut asiat yhtä hyvin,
tai mistä sen tiedän, kun en muista
kuinka löysin tämän orvokkitalon,
en tiedä mistä tulin,
mitä olin taakseni jättänyt.

Niillä asioilla ei ollut merkitystä,
joten en vaivannut päätäni yrittäen muistella menneisyyttä.
Iloitsin nykyisyydestä,
jossa aika oli toisenlainen käsite,
kulki omia polkujaan,
ehkä sitäkin ohjasivat orvokit.

Olin saanut niin paljon,
en menettänyt mitään.
En ollut yksinäinen,
sillä nuo kuiskailevat äänet
pitivät minulle seuraa,
nyt mukana olivat lasten kirkkaat äänet.

Joka päivä löytyi jotain uutta,
orvokit eivät kuihtuneet,
vanhan keinun yllä satoi omenankukkia.
Siinä minä istuin joka päivä.
Olin onnellinen, kukapa ei olisi,
jos on löytänyt määränpäänsä.
Minulle se oli orvokkitalo menneisyyteen,
minä jatkoin tulevaisuutta.
Ehkä jonakin päivänä
tänne eksyy joku toinen,
kun olen liittynyt
noiden kuiskaavien äänien joukkoon.

Sari Laitinen