S23

Yksin

Elämä lipuu ohitsemme nimettöminä hetkinä
Vain muisto, kalpea varjo eletystä
jää elämään päittemme sisässä
Kaikki valuu hukkaan, tämä
maailma katoavaisuudessaan
on petollinen kuin hullun houreuni,
katoava kangastus

Yö kutoo seittinsä maitten ylle
Synkkyys valtaa alaa
Ja pimeys herättää ikävän




Nostalgia

Ne hetket eivät palaa
Katuvalojen kelmeä hohde
kuvastuen mustaan jäähän
Oli kylmä, sisällä lämmin

Kunpa nämä erehdykset
Väärien tekojemme taakka,
joka meidän täytyy kantaa
Ei painaisi niin paljon,
että takaisin kääntyminen
tuottaisi liiaksi tuskaa
Eikä mikään voisi puhdistaa
sitä, mikä kerran tahrattu on

Maallisuus, missä kaikki olevainen
tavoittelisi rakkauden ihannetta
Se lienee mahdottomuus
Saavuttamaton, pakeneva eheys




Yöni ovat täynnä liskoja

Sametinpehmeä kosketus
Jonkun toisen iholla
Katot ovat lumesta raskaat
Kahvi kylmenee, ei jaksa kiinnostaa
Ei jaksa elää kuin viimeistä päivää
Ei uskalla ajatellakaan sitä viimeistä päivää
Kaikki lienee henkilökohtaista,
suurta ainoastaan itselle
Yksi ihmiselämähän on vain
pisara valtameressä
Kahvi on jo kylmää
Kaadan sen pois
Huuhdon lavuaarin vedellä
Sitten, yhtäkkiä tajuan
Olevani




Puutarhassa

Kesäyöt puutarhassa
Yön kukinnot, illan leuto viileys
Humalluttavat tuoksut ilmassa
Niitä hetkiä kauan kaipasin
Liian myöhään ymmärsin
Elämän raadollisuuden todeksi

Puiden varjot, talvinen puutarha
Vankat hahmot huojuvat tuulessa
Rämmin lumessa, jalat
uponneina syvälle hankeen
Verenmaku suussa, hämmästellen
katoavaista kauneutta, jonka
kerran kokea saan
Sitten unohtaa




Jukka Koivula