S26 - Hiroshima - Teettekö rauhaa? Aseet eivät.

JUNAMATKA MENNEISYYTEEN

Aurinko ei ole ehtinyt nousta vielä viideltä aamuyöstä. Japanilaiset kapeat kadut ovat hiljaisia, eikä pyörämatkalla juna-asemalle tarvitse väistellä kuin muutamaa Osakan yöstä palaavaa tai aikaisin töihin lähtevää kulkijaa. Aamujunat täyttyvät kuitenkin nopeasti, ja jonojen viimeiset saattavat jäädä ilman istumapaikkaa. Ensimmäisessä etapissa se ei vielä haittaa, mutta seuraavista junista olisi mukava saada paikka. Edessä on pitkä junamatka. Viisi junaa, neljä vaihtoa ja yhteensä yli viisi tuntia matkustamista. Päämääränä on päästä Hiroshimaan ja olla perillä puolilta päivin. Vaihtoehtoina olisi ollut myös matkustaa yöbussilla tai nopealla shinkansen-junalla, mutta tämä retki toteutetaan halvimmalla vaihtoehdolla eli paikallisjunilla.

Aikataulut pelaavat hyvin. Junat ovat ajoissa, ja junan vaihtaminen käy usein helposti vain siirtymällä viereiselle raiteelle, josta seuraava juna jatkaa muutaman minuutin kuluttua. Junaa tuskin vielä näkyykään, kun iloinen fanfaarimusiikki alkaa soida merkiksi matkustajille. Tämä olisi kiinnostavaa nähdä ja kuulla Suomen talvipakkasilla, kun myöhäinen aamujuna saapuu viimein raiteille...

Japanilaisten tavoin nukkuessa tai lukiessa junamatka menee yllättävän nopeasti. Viimeinenkin juna on Hiroshimassa suunnitelmien ja aikataulujen mukaisesti. Matkan tarkoitus ei liene epäselvä. Kaupunki saa kertoa tarinansa kauheasta historiastaan.

Keskellä kaupunkia sijaitsee Rauhan puisto. Siellä on myös Hiroshima Peace Memorial Museum, jossa esitellään kaupunkia ennen atomipommin putoamista ja sen jälkeen. Hiroshimaan kannatti tulla juuri nyt. Museon auditoriossa elämästään kertoo Mitsobara-san, atomipommista selviytynyt hiroshimalainen.




Mitsobara näyttää yhtä aikaa heikolta ja vahvalta. Hän puhuu hieman tärisevällä äänellä ja vapisevin elein, mutta siinä hän kuitenkin puhuu rohkeasti englanniksi yleisön edessä ajasta, jolloin suurin osa kuulijoista ei ollut vielä syntynytkään. Mitsobara on piirtänyt kuvia tapahtumasta ja näyttää niitä tapahtumista kertoessaan. Hän oli 12-vuotias tyttö matkalla kouluun, kun hän kuuli äärettömän suuren äänen, joka kadotti tietoisuuden hetkeksi.

Vuonna 1945 hiroshimalaiset, kuten muutkaan japanilaiset, eivät tienneet sotateollisuuden kehityksestä. Hiroshimaan ei ollut hyökätty aiemmin. Kaupungissa etenkin lapset ja naiset olivat jääneet kotiin. Elokuun kahdeksas oli Mitsobaran mukaan aurinkoinen päivä. Suuren äänen jälkeen päivä muuttui yöksi. Mitsobara ei nähnyt ketään. Hän huomasi, että vaatteet hänen päältään olivat sulaneet, ja jäljellä olivat ainoastaan likaantuneet alusvaatteet. Nuori tyttö halusi päästä kotiin. Tumi-silta oli täynnä ihmisiä, jotka huusivat apua. Mitsobara löysi ystävänsä, joka pyysi vettä. Mitsobara jätti ystävänsä odottamaan, mutta tämä menehtyi ennen kuin sai juotavaa.

Mitsobara nousee välillä seisomaan kuvaillakseen ihmisten reaktioita. Hän pohtii, olisiko hänen ystävänsä selvinnyt, mikäli hän olisi ehtinyt tuomaan tälle vettä. Yleisö pysyy vakavana ja hiljaisena. Jotkut pyyhkivät kyyneliään.




Atomipommin vuoksi sekä Mitsobaran koti että koulu tuhoutuivat. Mitsobara ei syönyt mitään kolmeen seuraavaan päivään, eikä maan hallitus järjestänyt minkäänlaista apua tai lääkitystä. Haavoja peiteltiin kimonokankailla, ja lääkkeitä myytiin mustassa pörssissä. Säteilyn vuoksi paikallista ruokaa ei voinut syödä, joten ruoka piti hakea maalta.

Tapahtuman jälkeen kulki monia huhuja tulevaisuudesta. Puhuttiin, ettei tuhoutuneella maaperällä voi viljellä 70 vuoteen. Jos lapsi syntyi sairaana tai nainen ei saanut lapsia, sen uskottiin olevan seurausta atomipommista. Jotkut uskomuksista jäivät vain uskomuksiksi, toiset eivät. Mitsobaralle elinikäiseksi seuraukseksi jäi huono terveys. Valmistuttuaan hän ei saanut työpaikkaa tuhoutuneiden kasvojensa vuoksi. Kymmenisen vuotta sitten hänellä todettiin rintasyöpä. On kai sanomattakin selvää, että atomipommi tuhosi Mitsobaran elämän, eikä hän toivo kenellekään vastaavaa kohtaloa.

Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tapahtuman jälkeen Mitsobaran, kuten muidenkin kaupunkilaisten, oli jatkettava elämää. Ei voinut vain jäädä kotiin itkemään. Myöhemmin Mitsobara on liittynyt pommista selvinneiden vertaistukiryhmään. Hän on myös tavannut monia amerikkalaisia, jotka ovat olleet syvästi pahoillaan maansa historiasta. Hän ei ole voinut uskoa, että nämä henkilöt ovat tulleet samasta maasta, kuin ihmiset, jotka lähettivät atomipommin. Yleisöstä joku kysyy anteeksiannosta. Mitsobara vastaa, ettei hän ole antanut anteeksi Yhdysvalloille, joka pudotti pommin, eikä Japanille, joka aloitti sodan.

Lopuksi Mitsobara vetoaa yleisöön: Teettekö rauhaa? Aseet eivät. Hiroshima on rauhan kaupunki ja varoittava esimerkki sodasta. Rauha kuulostaa kauniilta vaikkakin kliseiseltä. Toisaalta Mitsobaran kaltaiset, jos ketkä, ovat ihmisiä siitä puhumaan.

Hiroshiman Rauhan puistossa on yksi rakennus muistuttamassa pommin tuhosta. Muuten kaupungin rakennukset ovat uusia, ja muistomerkit on pidetty hyvässä kunnossa. Kaupunki on noussut uudelleen, aivan kuten pohjoisempi kaupunki Kobe, jonka keskusta tuhoutui maanjäristyksessä 14 vuotta sitten. Joitakin traagisia tapahtumia ihminen ei vain voi estää — joitakin voisi.




Jotkut sanovat, että Hiroshimassa elää vielä synkeä ilmapiiri. Päivän retkellä sitä on ehkä vaikea aistia. Joka tapauksessa sitä esittelee itsensä mieluiten suomalaiseksi, ettei paikallinen erehdy luulemaan amerikkalaiseksi. Ei japanilainen ystävällisyys Hiroshimasta ole kokonaan kadonnut tai sitten se on jo saatu takaisin. Vastaan kulkeva tuttava neuvoo heti ystävällisesti paikalliseen ja edulliseen okonomiyaki-ravintolaan, jossa sitten saa myös hyvää palvelua.

Matka takaisin Osakaan on aloitettava pian, jotta päivän lipulla pääsee vielä takaisin ja yöksi kotiin. Hiroshimaan täytyy tulla uudestaan, kaupungin lähiseudulla on monia mahtavia nähtävyyksiä. Ehkä kuitenkin kaupungin historiaan tutustuminen ja sitä muistaminen ansaitsevat yhden oman matkansa, vaikka se edellyttäisikin 13 tuntia junassa istumista.

Karoliina Kantola