S29 - Australia
KIRJE AUSTRALIASTA
Elämä on täynnä ensimmäisiä kertoja. On se jännitys, kun menee ensimmäistä kertaa elämässään hakemaan passia. Tulee kerta, kun painaa kotiovensa kiinni takanaan tietäen lähtevänsä ensimmäistä kertaa ulkomaille. Tuntee pelonsekaisen uutuudenviehätyksen, kun huomaa olevansa täysin yksin eksyksissä liikennemäärältään maailman vilkkaimmalla (ja maailman huonoimmin opastetulla) lentokentällä. Käsittää kutituksen vatsanpohjassa, kun tajuaa olevansa Australiassa, ja Sydneyn kansainvälisen lentokentän viimeisen turvatarkastuksen takana odottaa ihminen, jota on ikävöinyt useita kuukausia. Ymmärtää, että edes kerran elämässä matkanteko on sittenkin toissijaisempaa kuin perillä odottava seikkailu.
Katsoessani kalliin hotellihuoneen ikkunasta avautuvaa maisemaa jo eräänlaisiksi turistikliseiksi muodostuneine oopperataloineen ja massiivisine Harbour Bridgeineen tuntuu kuitenkin siltä, etten ole kovinkaan kaukana kotoa. Miljoonakaupungin massassa on helppo kulkea tuntemattomana ja kiroilla suomeksi kaduntukkeena maleksivia ihmisiä, mutta toisaalta australialaisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus toivottaa lämpimästi tervetulleeksi minne tahansa meneekin. Epäileväisyyteen taipuvaisena suomalais-ugrilaisen juron heimon edustajana heidän tarkoitusperiään ei tosin voi olla kyseenalaistamatta. ”Miten heitä voi noin paljon kiinnostaa, mistä olemme kotoisin ja mitä aiomme täällä tehdä?” ”Minusta tuntuu, että meitä pidetään vakoojina.” On myös pidettävä huolta siitä, ettei kengänpohjiin ole jäänyt suomalaista multaa tai liiskautuneita hyönteisiä: ekosysteemin hauraus on käsinkosketeltavissa, ja siitä varoitteleminen alkaa jo pari tuntia ennen laskeutumista.
Kaupunkina Sydney on miellyttävällä tavalla vinksahtaneen oloinen. Kun saapuu Australian vanhimpaan kaupunginosaan, The Rocksiin, tuntuu kuin olisi astunut aikakoneeseen, joka olisi jostain suhteellisuusteorian oikusta juuttunut madonreikään. Historialliset rakennukset ja hellällä kädellä tehdyt modernisoinnit soivat harmoniassa kuitenkin siten, että mennyt aika soittaa heleämpää ylä-ääntä. Hyde Parkin palmujen keskelle pystytetty yliluonnollisen symmetrinen joulukuusi ei näytä oikein sopivan kuvaan, mutta jotenkin se ei voisi olla missään muuallakaan. Kaupunkielämä on useimmiten vähän kliinistä ja yksittäispakattua, mutta täällä tunnelma on välittömämpi, avoimempi, jollain tapaa herkempi. Siihen voisi tottua. Edes Circular Quayn tai Darling Harbourin ihmisvilinä ei ahdista, kun katsoo vieressä vellovaa valtamerta ja lauttoja, jotka risteilevät saarien ja sataman välillä. Ydinkeskustan välittömään läheisyyteen sijoittunut Chinatown tuo jokseenkin amerikkalaiseen perintöön nojaavaan mukavuus- ja katukulttuuriin oman leimansa antaen vaikutelman, että aasialaisia olisi jopa enemmän kuin paikallisia. Siirtolaisille Australia on Ozin ihmemaa, joka on täynnä uusia alkuja. Mutta kun toinen ovi aukeaa, toinen menee kiinni: näen Sydneyn kaduilla ja kaupoissa lähinnä juopuneita tai muuten elämän runtelemia aboriginaaleja. Otanta on kovin suppea, mutta surullinen. Aboriginaalit ovat kärsineet samalla tavalla kuin mikä tahansa valloittajien armoille joutunut kansa. Australian pääministeri Kevin Rudd on pyytänyt aboriginaaleilta anteeksi hallituksen lakeja ja toimia, mutta näitä ihmisiä ele ei käytännössä enää auta.
Australia on tosin paljon muutakin kuin hiekkakiviarkkitehtuuria ja metropolin meteliä. Muutaman tunnin ajomatkan säteellä Sydneystä löytyy ihastuttavan takapajuisia pikkukaupunkeja, joissa on drive through -viinakauppoja ja ihmisiä, joiden mielestä yksityisautoilu on ennen kaikkea suotavaa. Hieman isompienkin pikkukaupunkien kylänraitit muistuttavat lähinnä lännenelokuvien kulisseja, mutta hevoskärryjen tilalla on avolava-autoja, ja niistä autoista huudellaan jalankulkijoille törkeyksiä. Kaiken junttiuden taustalta kuultaa kuitenkin se sama varautunut vilpittömyys, joka itsellekin pienen kylän kasvattina on iskostunut takaraivoon. Kaupan kassatäti riemastuu kuullessaan, että hänellä on kunnia palvella toiselta puolen maapalloa saapuneita muukalaisia, mutta epäilee samaan hengenvetoon meidän olevan brittejä. Maailmanlaajuisesti tutuksi tullut aussien huoleton ”no worries” -asenne on kaikessa lempeydessään toisinaan raivostuttava. Säntillinen, aina ajoissa oleva protestanttinen sielu ei siedä australialaista aikakäsitystä, joka on aina 20 minuuttia jäljessä.
Australia on myös täynnä paikkoja, joissa aika unohtuu tai sen olemassaolo lakkaa kokonaan. Kun ilta hämärtyy Blue Mountainsilla, tajuaa paitsi sen, mistä vuoret ovat nimensä saaneet myös sen, ettei mikään ihmisen rakentama voi koskaan olla yhtä hienoa. Näissä pyhissä paikoissa ainoa määrittävä tekijä on rauha. Aika menettää toisaalta merkityksensä myös ihmisen luomissa olosuhteissa, kuten pienen Mittagongin kaupungin karavaanarialueella. Viereisen asuntovaunun vakioasukas laittaa lämpimän kevätillan taustamusiikiksi surumielistä kantria, me istumme rämän vuokrapakumme nukkumalaverilla ja juomme paikallista viiniä muovisista muutaman dollarin mukeista. Mielessä ei siinnä muu kuin nykyhetki, joskin välillä huomaan miettiväni missä olisimme huomenna. Hieman ennen kotiinpaluuta huomaan viihtyväni missä tahansa, vaikka kaatosateessa keskellä mutalammikkoa. Riittää, että vierellä on oikea ihminen.
Tulee ensimmäinen kerta, kun palaa kotiin liian monen lentokoneessa ja vielä useamman lentokentällä vietetyn tunnin jälkeen. Kuluu muutamia hetkiä, kun ulko-ovi on napsahtanut lukkoon ja seisoo eteisessä matkalaukkukaaoksessa tuijottaen peilistä reissussa rähjääntynyttä olemustaan. Sitten esittää kysymyksen: ”Minne matkustaisimme seuraavaksi?”
Linda Pyykkönen