S9 - Kirja-arvostelu: Saaressa kaikki hyvin
KASVUTARINA RASKAAN TEATTERIN YSTÄVILLE
Dramaturgi, käsikirjoittaja ja näyttelijä Elina Halttusen esikoisromaani Saaressa kaikki hyvin (Teos 2009) julkaistiin helmikuussa. Halttunen on tullut tutuksi mm. Kotikadun käsikirjoittajana sekä vuonna 2005 ilmestyneen lotista kertovan elokuvan Lupaus dramatisoinnista. Esikoisteos kertoo Maria-nimisen tytön kasvusta naiseksi levottoman suvun keskellä, sekä lapsuuden vastoinkäymisten vaikutuksista Marian elämään sen jälkeen, kun omaiset makaavat jo haudassa.
Maria Falk on viettänyt kaikki lapsuutensa kesät serkkujensa Jussin ja Hannun kanssa isovanhempien mökillä Månvikin saaressa. Tytön ollessa kymmenkesäinen isovanhemmat halusivat adoptoida hänet, koska hän jäi vanhempiensa hylkäämäksi. Kummalliset käänteet eivät loppuneet siihen, vaan isovanhemmat veivät tytön ajelulle pitkin Eurooppaa, ja pian sen jälkeen isoäiti lähti uimaan eikä koskaan palannut. Maria on ollut todistamassa tätä kaikkea sekä lukuisia muita suvun salaisuuksia eikä vielä aikuisenakaan tiedä, miten niihin suhtautua.
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella Maria Falk saapuu jouluksi isovanhempiensa kesämökille Månvikiin odottamaan kauan poissa olleen serkkunsa vierailua. Samalla hän suunnittelee puvustusta Tsehovin Lokki-näytelmään. Alusta lähtien tulee selväksi, että etenkin näytelmän surumielinen Masha askarruttaa päähenkilön mieltä niin kohtalonsa kuin pukunsakin puolesta. Hahmo kulkeekin kirjan mukana alusta loppuun ja saa merkityksensä hienovaraisena vertauskuvana suvun kahden eri sukupolven naisen kohtalosta. Olisi kai kliseistä kysyä, jatkaako Maria tätä epäonnista perinnettä. Entä mitä sanottavaa serkulla on neljän vuosikymmenen jälkeen?
Tarina kulkee notkeasti kahdessa aikatasossa, menneessä ja nykyisessä. Pakkaa sekoittaa se, ettei mennyt näyttäydy kronologisessa järjestyksessä, vaan tapahtumat poukkoilevat kymmenen vuoden takaisista tapahtumista kolmenkymmenen vuoden taakse ja takaisin Marian muistikuvien mukaan, kuin palapeli. Esiin piirtyy hitaasti kuva suvun surullisista vastoinkäymisistä, jotka esitetään realistisen kiihkottomasti, vaikka kyseessä on minäkertoja.
Maria käy läpi kivuliasta kasvuaan useiden sattumusten ja hautajaisten kautta. Joissakin kohdissa temperamenttinen suku näyttää astuvan teatterin lavalle jättäen Marian vain oman elämänsä sivustakatsojaksi. Tarina kääntyy päälaelleen, kun tyttö kertoo oman elämänsä kautta läheistensä tarinaa eikä omaansa, vaikka kaikki henkilöt hokevat toimivansa tytön parhaaksi. Näin ollen Maria rakentaa minuuttaan läheistensä kautta saaden vääriä johtopäätöksiä ja kiinnekohtia. Kuten Maria kirjassa toteaakin, isovanhemmat aliarvioivat lapset tyystin: kun likaisista perhesalaisuuksista kuiskittiin saunan kulmalla, eivät lapset olleetkaan uimassa vaan terassin alla kuuntelemassa.
Maria ei pääse rauhaan edes aikuisena, kun hänellä on viimein valtaa päättää omista asioistaan ja suurin osa suvusta on haudassa. Naisen epätasapainoisuudesta kertoo esimerkiksi hänen epäröintinsä miessuhteissa aina avioliittoa myöten. Marian epävarmuus ei kohdistu vain ulkoisiin suhteisiin vaan heijastuu hänessä itsessään nimiongelman kohdalla. Jo pienenä hän miettii, onko Autere vai Falk, Maria vai Mari. Naimisiin mentyään hän vain toteaa, että oli hän sitten Mari, Maria, Autere tai Falk, niin Hämäläinen hän ei missään nimessä ole. Tuntuu, ettei Maria ole aikuisuudestaan huolimattaan löytänyt omaa paikkaansa ja identiteettiään. Se määrittyy vieläkin vahvasti menneisyyden haavojen ja henkilöiden kautta.
Teos osoittaa, kuinka paljon suku voi vaikuttaa pienen ihmisen identiteettiin ja kehitykseen. Lukijan ei tarvitse tuntea Freudin tuotantoa läpikotaisin tunnistaakseen helposti Marian lapsuuden kriittiset tekijät ja niiden ongelmalliset seuraukset myöhemmissä vaiheissa.
Itsekin teatteriperheen kasvattina Halttunen on onnistunut luomaan teokseensa hienon teatterikuvaston, vaikka romaanissa itse rakennuksessa käydään suhteellisen harvoin. Teatteri näyttäytyy alussa pikkutytölle paikkana, jossa äiti ja isä viettävät aikaansa ja lähettävät kortteja, kun kiireiltään ehtivät. Korteissa ei kuitenkaan koskaan ole lähettäjän osoitetta mahdollisen yhteydenoton varalta. Maria kuulee vanhemmistaan lähinnä isoisän kiroamisen kautta, sillä tämä pitää teatteria kaiken pahan pesänä Marian äidin naitua näyttelijän. Myöhemmin teatterista kehkeytyy nuorelle naiselle ikään kuin kielletty hedelmä, kun isoisä tuputtaa tyttöä Pariisiin muotikouluun, niin kuin teki oman lapsensa kohdalla. Maria kuitenkin pitää päänsä, kuten äitinsäkin. Kun Maria hakeutuu teatterialalle puvustajaksi, isoisä miettii, onko myös lapsenlapsi menetetty.
Marian suhde teatteriin näyttää olevan ristiriitainen. Toisaalta hän tuntee vetoa siihen, toisaalta se muistuttaa häntä vanhempien tuhosta, yksinäisestä lapsuudesta ja hylätyksi tulemisesta. Hän tuntee sen olevan osa häntä ja toisaalta hänen pahin vihollisensa. Teatterin erityinen asema romaanissa ja Marian elämässä antaa tekstille mielenkiintoisen sävyn ja on vahva osa romaanin vaikuttavaa dynamiikkaa.
Saaressa kaikki hyvin on kattava kuvaus rikkinäisen tytön kasvusta naiseksi, joka ei ole yhtään sen yhtenäisempi. Maria, niin sanottu päähenkilö ja kirjan keskushahmo, jää lopulta koko tarinan kannalta heikoksi ja hataraksi henkilöksi vahvojen ja persoonallisten läheistensä keskellä. Jopa Marian isä, Heikki Autere, vaikuttaa vahvan omaääniseltä hahmolta, vaikka hän näyttäytyy vain lapsensa sumuisissa muistikuvissa ja muiden puheen välityksellä. Täytyy kuitenkin huomata, että ehkä tätä kirjassa juuri halutaankin tuoda esille. Kun lähellä on liian paljon draamaa, jää kasvatti itse hiljaiseksi. Tästä on todisteena myös Marian tulevaisuus: hänestä ei tule isänsä ja äitinsä tavoin huomion keskipisteenä olevaa näyttelijää, vaan hän lausuu vuorosanansa jokaisessa esityksessä vain vaatevalintojensa kautta.
Marian hieman pintapuoliseksi jäävä hahmo saa useita hienoja vastakohtapareja kirjan muista henkilöhahmoista. Serkukset Hannu ja Jussi joutuvat pienestä pitäen taistelemaan suomalaisuuden ja amerikkalaisuuden välimaastossa isäänsä peläten ja Suomen saaristosta nauttien. He saavat viettää viattomassa Månvikissä vain kesät, eivätkä isoäidin katoamisen jälkeen edes niitäkään. Isoäiti taas on kuin Lokin Masha, surullinen ja tyytymätön elämäänsä. Hän pitää viimeiseen asti kiinni pienestä toivon pilkahduksesta, joka sekin lopulta sammutetaan. Ehkä kaikkien mielenkiintoisin ja moninaisin henkilö on kuitenkin isoisä, Oskar Falk, joka puhuu karjalan murretta ja haluaa kertoa lapsille satujen sijasta historian raakuuksista. Hän on samaa aikaan sekä sympatiaa herättävä hahmo että inhottava peluri, joka kutsuu vaimoansa tuon tuosta Sissiksi vastoin tämän tahtoa. Isoisän vilunkipelillä saavutetut rikkaudet eivät loppujen lopuksi tuokaan sitä onnea, mitä niiden oli ehkä toivottu tuovan. Jokainen hahmo kokee vastoinkäymisensä ja katkeroituu siitä huolimatta, että saa asua kesät unelmien saaressa, kaikkien lasten paratiisissa.
Filosofoimaan Halttunen ei ole kaikista hyvistä mahdollisuuksista huolimatta lähtenyt, vaan kirjaa voisi luonnehtia puhtaan psykologiseksi. Saaressa kaikki hyvin on ennen kaikkea romaani, jossa identiteettiproblematiikan lisäksi päähenkilö taistelee menneisyyden, unohduksen ja muistin kanssa. Mitä todella tapahtui, kun isoäiti katosi? Mitkä kohdat painajaisista olivatkin totta, mitkä vain unta?
Päähenkilö tarttuu viimein oman psyykensä tulenarkoihin kysymyksiin ja selvittää suhteensa menneisyyteensä ja lähiomaisiinsa suhteellisen näppärästi odotellessaan serkkuaan vajaan kuukauden. Kun Hannua ei sitten ala kuulua, joutuu Maria pinnistelemään muistinsa kanssa vielä enemmän, vain saadakseen serkkunsa takaisin. Lopulta nainen ymmärtää olevansa muistoineen, salaisuuksineen ja totuuksineen yksin. Kaikki muut ovat kuolleet tai muuten poissa.
Teos on kokonaisuudessaan ehjä. Paikoitellen tuntuu, että tarinaa on mehustettu kuolemilla liiaksi, mutta vajaan kolmensadan sivun romaaniin on kuitenkin tiivistetty yli neljänkymmenen vuoden tapahtumat sekä nykyhetken tunnelmointi. Sisältö saattaa muuttua hautajaiskuvastoksi vähemmästäkin, kun tapahtumia käydään läpi pikakelauksella ja hautajaisissa veisataan samoja veisuja. Herääkin kysymys, onko kaikki sanottava puristettu liian tiiviiseen pakettiin.
Marissa Janhunen