Punainen morsian

Jossain on aina rakastettu paikka

Anilda Ibrahimi on Roomassa asuva albanialainen kirjailija ja Punainen morsian on hänen esikoisromaaninsa. Teos kertoo pienessä albanialaisessa vuoristokylässä Kaltrassa asuvan Buronjan suvun naisten tarinaa usean sukupolven ajalta. Ibrahimi hyödyntää romaanissaan lapsuuden ja nuoruudenkokemuksiaan: hän kuvaa Albaniaa nostalgisesti ja myötätuntoisesti Balkanin salaperäisenä helmenä, joka on ollut pitkään autuaan suljettu maailmanmenosta.

Punainen morsian on kirjallinen puheenvuoro sellaisten naisten äänille, jotka harvemmin pääsevät esille Euroopan kulttuurisessa tilassa. Teos asettuu samaan jatkumoon Khaled Hosseinin Afganistanin naisista kertovan Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanin ja Herta Müllerin Romanian totalitarismikuvausten kanssa. Kaikkia kolmea kertojaa yhdistää se, että he eivät kirjoita heidän teostensa henkilöhahmojen kulttuurin kielellä. Aikaisemmin albaniaksi runoja julkaissut Ibrahimi on nimittäin kirjoittanut esikoisromaaninsa italiaksi.

Punainen morsian kuitenkin eroaa Hosseinista ja Mülleristä siinä, että se ei kuvaa vääryyttä ja naisten kärsimystä pahan sodan tai järjestelmän alistamina vaan asioiden tilaa selittää kohtalo ja lempeä ironia. Ibrahimin esikuvat löytyvät maagisesta realismista. Naisten kokema epäonni on osa sitä samaa elämän kiertokulkua, josta viisaus ja onnellisuuskin saavat voimansa. Romaani esittelee lukijalle Albanian naisten ikiaikaista maailmaa, jonka lainalaisuudet ryhmittyvät islamin, ortodoksisuuden, elämänkokemusten ja taikauskon tasapainoisesta vuorottelusta.

Yleisinhimillinen ja nostalginen sukutarina

Punainen morsian kertomus usean sukupolven naisista sekä muutoksista, joita näiden perinteisiin nojaava elämäntapa kohtaa. Romaani onnistuu yhtä aikaa tarkastelemaan naisten maailmaa omaelämänkerrallisuuden läheisyydellä sekä yleismaailmallisella inhimillisyydellä. Ibrahimin vahvuus on yksityiskohdissa, siinä miten hän tavoittaa pienissä eleissä ihmisten syvimmät ajatukset. Albaniankieliset sanat virtaavat henkilöhahmojen puheesta: ne viittaavat asioihin, jotka ovat olemassa vain jokaisen omalla äidinkielellä.

Romaani koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa seurataan vasta hädin tuskin murrosikäisen Saban avioliittoon astumista vuosisadan alussa ja hänen asemansa keskushenkilönä vahvistuu läpi koko romaanin. Toisessa osassa ollaan jo lähes nykyajassa ja kertojana on Saban lapsenlapsi. Näin toisessa osassa ensimmäisen osan henkilöhahmot identifioituvat jonkun sukulaisiksi. Sukuanekdooteille tulee tarkoitus, ja ne palvelevat kertojan identiteetin etsintää.

Toisen osan kerrontarakenne tuntuu kuitenkin turhan ilmeiseltä. Liian vahva kiinnittyminen nykyhetken kertojan näkökulmaan ei onnistu tuomaan romaaniin uutta syvyyttä: nykyhetken kertoja on kiinnostunut anekdoottien ihmisistä, koska näkee heissä itsensä. Lupaava tarina hieman väljähtyy toisessa osassa, eikä kokonaisuus onnistu lunastamaan alkuosan tarjoamia odotuksia. Vähäisestä ontumisesta huolimatta on myönnettävä, että kaiken kaikkiaan kerronta on kirkasta ja joutuisaa. Kertojan äänestä huokuu ironinen lempeys kuvaamiaan ihmisiä kohtaan.

Romaani seuraa Saban kasvamista harmaasta hiirulaisesta suvun matriarkaksi. Hän on vaatimaton, pyyteetön ja periksiantamaton. Saba ja muut suvun naiset uskovat, että kohtalo on se, joka määrittää heidän elämäänsä viime kädessä. Heidän maailmansa rajat on pieni vuoristokylä Kaltra, jonka asukkaat merkitsevät heille kaikkia maan päällä asuvia ihmisiä. Kaupungissa käydään korkeintaan hoitamassa virallisia asioita, mutta Kaltraan kaikki tieto kulkee liian myöhässä ja saattaa olla, että kylä on sitten viime kaupunkivierailun saattanut siirtyä kokonaan toiseen hallintopiiriin.

Siinä missä Saballe kommunismi edustaa nykyaikaisuutta, kertojapäähenkilö todistaa jo sen epäonnistumisen ja romahtamisen: naisia kuitenkin yhdistää pohjimmainen vieraudentunne sitä kohtaan. Kertojapäähenkilö on kielitaitoinen ja koulutettu; hänelle kotiseudun traditiot ovat yhä osa elämää, mutta jo siirtymässä osaksi menneisyyden ihmisten arkea; hän on yhtä aikaa läsnä kylän suljetussa elinpiirissä, mutta jo hieman ulkopuolinen. Kaltrasta avautuva vuoristomaisema, kvittenintuoksuinen perintöarkku, turkkilaisen kahvin poroista ennustaminen ja Saba-mummin itkulaulu ovat hänelle henkilökohtaisia ja rakkaita yksityiskohtia, jotka pitävät yllä yhteyttä modernin ja esi-isien maailman välille.

Ilman surua ei laulua

Romaanin symboliikka ammennetaan vuoristoseudun maailmankuvasta. Se tavoittaa naisten ajattelutavan ollen kuin viehättävä tuulahdus menneiltä ajoilta. Punainen on romaanissa maaginen voimaväri, niin aatteen kuin intohimonkin väri.

Morsiamen punainen huntu on ikiaikaisen kamppailun vertauskuva, jossa naiset lunastavat paikkansa osaksi yhteisöä synnyttämällä poikia, vaikka naisiksi kasvavat tytöt ovat niitä, joiden varaan sosiaalisten verkostojen turva luodaan. Tässä ikiaikaisessa järjestyksessä nainen ilman jälkikasvua on kuin oksaton kuiva puunrunko. Kaltran naisista on sanottava, että lapsilla tai ilman, he ovat sitkeitä kuin tuhatvuotinen kanto. Punaisen hunnun taakse piilotetaan kyyneleet, mutta naiset saattavat sulkea sisäänsä pohjattomia voimavaroja kuten Saba-mummi.

Albanian asukkaat vaikuttavat tavoissaan hämmentävän pragmaattisilta, mistä kertoo esi-isien kääntyminen islamiin välttääkseen veronmaksun tai tapaus, jossa muslimin hautajaisissa ortodoksipappi kelpasi lukemaan Suuraa, kun imaania ei saatu paikalle. Vuoristoseudulla pidetään yllä tuhatvuotisia perinteitä: maailma on yhä kuin loputon mysteeri, jota moderni aika ei ole vielä särkenyt. Vuoriston äärettömän hiljaisuuden rikkoo vain tuulessa huojuvien puiden humina.

Eräänä päivänä Kaltran hiljaisuuden rikkoo kylään saapunut ranskalainen toimittaja, joka haluaa haastatella taitavana itkulaulajana tunnettua Saban äitiä Melihaa. Seuraa tulkinvälityksellä käyty keskustelu, jossa kumpikin ymmärtää toista vain hyvin vähän. Toimittaja joutuu kuitenkin poistumaan saamatta kuunnella ihmeellistä itkulaulua, sillä itkulaulajan sydäntä ei voi pakottaa tuntemaan surua, ilman surua ei laulua. Tulkki kuitenkin onnistuu kääntämään Melihan elämänohjeen toimittajalle muotoon: ”Jossain on aina rakastettu paikka, Kaltra tai Pariisi, nimellä ei ole merkitystä.” Viisas vanha nainen tietää sydämessään, että lopulta on tärkeintä, että ihmisellä on paikka, jossa haluaa sulkea kaiken viimeiseen syleilyynsä.

Punainen morsian onnistuu olemaan katoavan kansanperinteen hieno kuvaus ja Albanian historialliset murtumien tulkitsija. Albanian kielessä on kahdenlaisia imperfektejä: toinen niistä voi kuvata mitä tahansa mennyttä aikaa ja toinen jotakin tiettyä mennyttä aikaa. Samaa voi sanoa Ibrahimin esikoisromaanista: se on yhtä aikaa nostalginen kuvaus kadonneesta Albaniasta että yleisinhimillinen tarina ihmisen kaipuusta kuulua johonkin. Punainen morsian on kerrontarakenteen puutteistakin huolimatta vahva esikoisromaani. Mielenkiinnolla kuitenkin voimme odottaa, mitä Ibrahimilla on eurooppalaiselle kirjallisuudelle vielä tarjottavaan.