David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Nainen ja myytti

Nathalien elämä menee sijoiltaan kun hänen aviomiehensä jää auton alle. Nathalie sulkeutuu menneisyyteen ja lakkaa elämästä nykyhetkessä, vaikka hänen ystävänsä ja etenkin hänen pomonsa yrittävät herättää hänet monin, joskus varsin epäilyttävin keinoin. Lopulta Nathalie yllättää sekä itsensä että koko työyhteisönsä suutelemalla mitättömän näköistä ja oloista ruotsalaiskollegaa, Markusta.

Pariisilaisen David Foenkinoksen ensimmäinen suomennettu teos Nainen, jonka nimi on Nathalie on hyvä esimerkki nykyranskalaisesta kirjallisuudesta. Teos on täynnä yksityiskohtia, jotka saavat merkityksensä ennemmin teon tyylillisessä kehyksessä kuin sisällöllisessä. Otteluiden pistetaulukot, ovikoodit ja muut lyhyet luvut tuovat tarinaan sopivan lisäsäväyksen. Ilman niitä teoksesta katoaisi paljon.

Kirja muistuttaa suuresti skotlantilaisen Andrew Nicollin vuosi sitten suomennettua marsipaaniromaania Rouva Agathen rakkaus, (Gummerus 2010). Sekä rouva Agathe että Nathalie ovat miesten palvomia, kauniita, ”virheettömiä” ja ennen kaikkea kärsiviä naisia. Heidän ympärillään leijuu Madonnan myyttinen sädekehä.

Kummassakin teoksessa on selkeä miesnäkökulma, vaikka tarinoiden keskiössä on naispäähenkilö ja aiheena heidän rakkautensa. Foenkinoksen teoksessa nainen myytillistetään ja nostetaan jalustalle, vaikka ei ehkä aivan samassa mittakaavassa kuin Nicollin kirjassa. Seikka ärsyttäisi, ellei teos olisi kokonaisuudessaan niin söpö. Kumpikin teos on omalla tavallaan aikuisten satu, tarkemmin ottaen iltasatu. Ei niin, että teksti väsyttäisi vaan siksi, että ne päättyvät onnellisesti, eikä mitään kovin kamalaa ehtinyt koskaan edes tapahtua.

Foenkinos leikittelee paljon juonenkuljetuksella, mikä vaatii, että juoni pidetään mahdollisimman yksinkertaisena. Muuten teoksen ilkikurinen ja veijarimainen rönsyilevyys kävisi liian raskaaksi. Nyt kokonaisuus pysyy sopivan kevyenä.

Kielen keveys tarttuu lopulta tarinaan. Vaikka Nathalie kärsii leskeydestään, nousee teoksen loppupuolella epäilys: oliko tarina tässä? Kohokohta tuntuu vajonneen satojen pikkudetaljien alle ja söpöyskin alkaa menettää hohtoaan. Kertomus alkaa salakavalasti vaikuttaa yhtä helpolta ja kepeältä kuin Foenkinoksen omintakeinen tyyli. Tätä on tuskin haettu, sillä on vaikea kuvitella, että leskeydessä olisi mitään kepeää, edes Foenkinoksella.